Summa summarum

Laitoin Goodreadsin lukuhaasteeseen rohkeasti 30 kirjaa, kun viimevuotinen 20 ylittyi kannustavasti peräti viidellä kirjalla. Vannoin, että saan haasteen suoritettua vaikka mikä olisi, mutta vuoden viimeisenä päivänä on pakko myöntää tappio: saldo jäi kahteenkymmeneenviiteen kun ei lasketa mukaan kahta, jotka olin lukenut jo aiemmin. En vieläkään käsitä, miten joku ehtii lukea vuodessa yli 50 kirjaa. Itse en ole pystynyt moiseen sitten yläasteen. Hieman käy kateeksi, koska olisi hauskaa ehtiä luke enemmän, heh.

Koska minullahan ei ole tarpeeksi kirjoa, pyysin uutta Homeros-suomennosta joululahjaksi. Lahjan antaja ei kuitenkaan ollut varma olinko toivonut juuri kyseistä teosta, joten sain myös kuvan Tolkien-kirjan. Aikamoista hemmottelua. Suomalaisen alesta löytynyt David Suchetin muistemateos vaikuttaa hauskalta ja aika kevyeltä, mukana myös kuvia!

Listoja on kiva tehdä, joten tässäpä vuonna 2016 lukemani kirjat. Lihavoidut  ovat omasta

hyllystä.

J.R.R Tolkien: Taru Sormusten herrasta (uusinta)
Siri Pettersen: Odininlapsi
Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Loius Stevenson: Aarresaari
Ama Ata Aidoo: Muutoksia -eräs rakkaustarina
George Orwell: Vuonna 1984
Eric Hobsbawm: The Age of Empire
Suomalaisen arjen historia 1
Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia
Pablo Neruda: Kapteenin laulut
Rainbow Rowell: Fangirl
Jeff Vandermeer: Hävitys
Rainbow Rowell: Carry on
Guy Gavriel Kay: Kesäpuu
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
Stephanie Meyer: Houkutus
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Hayao Miyazaki: Nausicaa 1 (sarjakuva, lasken kuitenkin mukaan tällä kertaa)
Suzanne Collins: Nälkäpeli 2, Vihan liekit
Vladimir Nabokov: Lolita
Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä
Nathanael West: Iisi miljoona
J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (uusinta)
P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves

Mietiskellessäni vuoden aikana luettuja kirjoja, olen ihan tyytyväinen. Mukana on todella erinomaisia lukukokemuksia, joiden muistoa muutamat surkeatkaan kirjat eivät himmennä. Olen myös iloinen siitä, että olen onnistunut sivistämään itseäni varsin monipuolisesti. Juha Itkosen Hetken kohtava valo jäi kesken noin sivun 70 kohdalla, mutta en ole aikeissa palata. Muut keskeneräiset tulen varmasti lukemaan loppuun mikä sekin on positiivista. Minulla on paha tapa jättää kirjoja kesken.

Välillä kirjoja tulee valituksi sen perusteella, että ne ovat kevyitä ja niitä voi sitten lukea lyhyissä pätkissä bussissa. Tämä on se asia, jonka haluaisin muuttaa omissa lukutavoissani. Harmittaa katsella hyllyssä olevia kaikkia hienoja kirjoja, jotka odottavat joululomaa, kesälomaa tai jotain vastaava hetkeä, jolloin niihin on aikaa uppoutua. Sitten ihmettelen kun niitä hetkiä ei koskaan tule ja kirjat lojuvat lukemattomina hyllyssä. Pienenä missionani kuluneena vuonna on itse asiassa ollut omien kirjojen lukeminen. Ei nyt ihan epäonnistunut tavoite. Prosessia tosin hidastaa se, että usein luetut omat kirjat päätyvätkin kiertoon, jolloin hylly on taas täynnä vain lukemattomia.

Uusia kirjojakin ostin jonkinmoisen kasan. En kyllä osaa enää sanoa, mitkä kaikki kirjat on hankittu tänä vuonna ja mitkä sitä aiemmin. Kirjaston poistomyynnistä ja kierrätyshyllystä tulee tämän tästä napattua mukaan jotain, joka jää odottamaan lukemista varaston kirjahyllyyn. Tein äitini kanssa diilin, että jos hän lukee sata ensimmäistä sivua Sormusten herraa niin minä luen Seitsemän veljestä. Kuten huomaa, äitini on selkeästi neuvotellut itselleen paremmat ehdot. Suostun kuitenkin haasteeseen, sillä aukko sivistyksessä korjataan vaikka hammasta purren. Vuodeksi 2017 on niin monta hyvää kirjaa odottamassa, että siitä ei voi kuin tulla mainio lukuvuosi.

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä

Katujen kasvatti Sonja O. lentää pienen korttelipihan asvalttisuppilosta avaraan valoon, kiitoratoinaan Sörkan kadut, treenisalit, kuppilat, harrastajakirjoittajapiirit, dorkalan pitkät puunatut käytävät, Leningradin öiset ulitsat ja sotaa edeltävän Viipurin iloinen huvielämä…

Anja Kauranen (nyk. Snellman) kirjoitti vuonna 1981 ilmestyneellä esikoisromaanillaan itsensä suuren yleisön tietoisuuteen. Sonja O. kävi täällä on muistutus siitä, että naisenkin on saatava etsiä, kokeilla, erehtyä, vaeltaa, luoda, rakastaa vapaasti. Vahvasti eroottinen ja älyllinen romaani on tutkielma lahjakkaan tytön kehittymisestä, miehen ja naisen välisistä suhteista, tabuista ja kaksinaismoraalista sekä sukupolvien välisestä kuilusta.

"Palkittu kohukirja" lukee erään Sonja O kävi täällä painoksen kannessa. Kyseessä on nimenomaan kohukirja, sekä hyvässä että pahassa. Sonja O kävi täällä on kirjoittajansa läpimurtoteos, joka erottuu massasta suorapuheisuudellaan. Kaurasen romaani ei tosiaan jättänyt minuakaan kylmäksi, ikävää vain, että sen herättämät tunteet eivät olleet kovinkaan positiivisia.

Lukukokemustani hallitsi valtavan paljon teoksen kieli. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta inhoan puhekieltä kirjallisuudessa ja se tekee lukemisesta lähinnä erittäin nihkeää. Teoksen päähenkilö Sonja kertoo tarinansa jonkinlaisella stadin slangilla ja välillä joukossa on hänen perheenjäsentensä eteläkarjanmurteisia monologeja. Tyyliä voisi kuvailla myös vimmaiseksi: virkkeet ja listat ovat pitkiä, aivan kuin kertoja yrittäisi sanoa mahdollisimman paljon ennen kuin happi loppuu.

Jos Kaurasen tarkoitus on ollut kirjoittaa provosoivasti, siinä hän on onnistunut. Kääntöpuolena sitten onkin, että raflaavuus tuntuu auttamattoman itsetarkoutuksellista eikä se oikein antanut minulle mitään. Inhosin syvästi Sonjan eri miehille keksimiä lempinimiä: Reijo Seilori, Kissamies ja niin edelleen. Nämä ovat tietysti henkilökohtaisia mieltymyksiä ja se, mikä minussa herättää lähinnä turhautumista, voi jotakuta toista viehättää ja inspiroida.

En myöskään erityisemmin lämmennyt itse tarinalle. Sonjan koko elämä on täynnä kaikenlaisia rankkoja tapahtumia, ja hänen onnettomuutensa on suoraa jatkumoa edelliseltä sukupolvelta. Sonja O kävi täällä menee siihen kliseiseen kasvutarinoiden muottiin, jossa oletetaan kovien kokemusten jotenkin tekevän ihmisestä kypsän. Olisin halunnut nähdä Sonjan enemmän oman elämänsä hallitsijana kuin päämäärättömänä ajelehtiana, joka ajautuu surkeasta ihmissuhteesta toiseen.

Palatakseni vielä lopuksi tähän kohukirja-aspektiin: arvostaisin, jos Kaurasella olisi teoksessaan muutakin annettavaan kuin se, että se on raju. Sonja O kävi täällä muistuttaa tässä mielessä Charlotte Rochen "tabuja rikkovaa" Kosteikkoja-romaania. Viimeksi mainittu jäi noin kolmasosan jälkeen kesken todetessani, että olin jo lukenut tarpeeksi monesta päähenkilön eritteisestä seksifantasiasta. Tosin, Kosteikkoja on Sonja O:hon verrattuna hyvin köykäinen kirja ilman mitään kielellistä kunnianhimoa. Yleisön reaktiot näiden kahden teoksen välillä ovat huomattavan erilaiset. Kosteikkoja ei varmasti jää Sonja O:n kaltaiseksi kulttikirjaksi eikä siitä kukaan tunnu löytävän mitään hyvää sanottavaa. Uskoisin Kaurasen aiheuttaman järkytyksen olleen enemmän positiivista kuin negatiivista. Jos hän on muuttanut käsityksiä siitä, mitä ja miten nainen voi kirjoittaa, on se jo jonkinlainen ansio.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Taru Korhonen valmistaa sianpaistia wieniläisessä keittiössään. Asia on melkotärkeä, sillä hänen miehensä äiti ja sisko ovat tulossa yhdeltä syömään ja mikäli mikään ei ole muuttunut aikaisemmasta, he olisivat ajoissa ja vaatisivat heti pötyä pöytään.Myös naapurin rouva, eläkkeellä oleva näyttelijätär Frau Berger, joutuu enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kokemaan sianpaiston vaikeudet, kun Tarun valitsemassa reseptissä ilmenee moniselitteisiä ja epäselviä kohtia.

Täydellinen paisti on loistelias romaani ulkopuolisuudesta; halusta, pakosta tai mahdottomuudesta kuulua joukkoon. Se kertoo yrityksestä tehdä oikein tai yrityksestä yksinkertaisesti selvitä hengissä seuraavaan hetkeen.

Jos minun pitäisi kuvailla Satu Taskisen Täydellistä paistia yhdellä sanalla, se olisi todennäköisimmin häiritsevä. Teos kuvaa päähenkilön Taru Korhosen paistioperaatiota ja siinä samalla monia muita asioita. Kirja on Tarun tajunnanvirtaa ja tarinankulku muuttuu nopeasti jokseenkin hämäräksi. Kronologian hahmottaminen on erityisen hankalaa. Asiaa mutkistaa kertojan tapa eksyä ajatuksissaan kaikennäköisiin pieniin yksityiskohtiin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen kiusaavammaksi Tarun epäluotettavuus kertojana alkaa muuttuu. Tekisi mieli pyytää jotakuta hänen vieraistaan kertomaan oman versionsa tapahtumista.

Täydellinen paisti kuvaa ulkopuolisuutta mielestäni tuoreella tavalla ja moniulotteisesti. Ulkopuolisuuden tunne ei synny vain muiden ihmisten toiminnasta vaan Taru luo sitä itse. Voi pohtia, kuinka paljon hän ylitulkitsee itävaltalaisia vieraitaan ja kuulee näiden puheissa sitä, mitä olettaakin kuulevansa eli hyväksynnän puutetta.

Satu Taskinen on onnistunu kirjoittamaan romaanistaan mielenkiintoisen luotaantyöntävän. Fiilis lukiessa on ankea mutta samaan aikaan eteenpäin ajaa halu nähdä, miten illallinen päättyy. Paisti ja illallinen kuulostavat epämiellyttäviltä, mikä varmaan on ollut kirjailijan pyrkimyksenäkin. Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kaikki vieraan tai kylmän oloisia. Tarun ulkopuolisuuden ymmärrän, mutta en hänen pakonomaista tarvetta hakea hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät edes ole hänelle läheisiä.

En ole suunnitellut lukevani kirjaa uudelleen lähiaikoina, mutta uskon sen kestävän useita lukukertoja. Kyse on niistä kirjoista, jotka pyörivät ajatukissa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Jokainen lukija saanee siitä myös irti hieman eri asioita omista lähtökohdistaan riippuen: joidenkin mielestä Täydellinen paisti on ollut jopa hauska. Tarun ajatusmaailmassa kahlaaminen vaatii hieman pitkämielisyyttä, mutta kirja sopii uskoakseni monen makuun.

Suzanne Collins: Vihan liekit

Luin Nälkäpeli-trilogian ensimmäisen osan muutama vuosi sitten, kun halusin tietää mistä ihmeestä on kyse. Viihdyin kirjan parissa varsin paremmin kuin olisin osannutkaan odottaa. Tämän positiivisen kokemuksen rohkaisemana nappasin Vihan liekit kuljeksimasta eräällä kirpparireissulla, varsinkin kun tarina jäi pahasti kesken.

Pakko sanoa, että Vihan liekit oli Nälkäpeliin verrattuna hieman pettymys. Päälimmäinen fiilis oli, että luen uusiksi ensimmäistä osaa, mutta huonompana versiona. Kaksi kolmasosaa kirjasta kuvaillaan Voittajien kiertuetta ja Katnissin mekkoja... tai siltä ainakin tuntuu. Hassua kyllä, Katniss ei itse välitä vaatteista, silti hän kertojana aina kuitenkin kuvailee kaikki asunsa. Tietenkin asut ovat tärkeä osa Voittajien kiertueen showta jne jne, mutta silti.

Peetasta en pitänyt ensimmäisessäkään osassa, joten ei liene yllätys, etten pitänyt hänestä nytkään. Peetalla tietääkseni on yleisön joukossa varsin kova kannatus, mikä on mielestäni melkoinen saavutus hänen kaltaiselleen hahmolle. Makuasioitahan nämä osaltaan ovat, mutta silti Peeta on keskeiseksi henkilöksi hirvittävän yksiulotteinen. Jatkaakseni aiheesta valittamasta: kolmiodraama Katniss-Peeta-Gale vie aivan liikaa tilaa kirjassa ja kiinnostavimmat teemat eivät saa tarpeeksi sivuja. Olen muutenkin hieman kyllästynyt siihen, kuinka paljon fiktiossa esitetään täysin yhdentekeviä rakkaussuhteita, joissa osapuolten välillä ei tunnu olevan yhtään mitään vetovoimaa. Vaikka kyseessä kuinka olisi nuorille suunnattu sarja, se ei ole mikään syy jättää panostamatta ihmissuhteisiin.

Nuortenkirjallisuus-kortilla voisi varmasti perustella myös joidenkin hahmojen karikatyyrimäisyyttä. Capitolin asukkaat ovat pinnallisia ja tyhmiä, presidentti Snow taas niin paha, että jopa hänen olemuksensa on käärmemäinen. Joskus tällaiset seikat voi lukiessa vain ohittaa, mutta jostakin syystä Vihan liekeistä tuli jo alusta asti negatiivinen fiilis ja ärsyynnyin vähän kaikesta. Mietin jopa, onko tämä valitusvirsi täysin oikeutettu ja olenko vain lukenut kirjan täysin väärässä mielentilassa tai väärin odotuksin.

Jottei menisi ihan pelkäksi kitinäksi on sanottava, että Collins osaa kaikista heikkouksista huolimatta kirjoittaa vetävää tekstiä. Hän osaa myös tuoda uusia jännittäviä juonenkäänteitä aina sopivin väliajoin, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Lukijoiden lempihahmoja rusikoidaan, mikä saa kenet tahansa tuntemaan antipatioita Capitolia kohtaan. Olen aina pitänyt kapinallisista ja omapäisistä hahmoista ja Katniss sopii tähän joukkoon hyvin. Jos vaikka Houkutukseen vertaa, kyllä minä mieluummin Nälkäpeliä ihmisille suosittelisisin. Viimeisen osan luen varmaan joskus, toivottavasti siinä tapahtuu jo jotain uutta.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Sari Vuoriston novelleissa meri on arvaamaton. Joskus se välkehtii Suvisaaristossa sunnuntaipurjehtijoiden iloksi, toisinaan se on raivoava aaltojen metsä. Joskus meri on se, joka erottaa pienen tytön isästään, joskus se yhdistää selittämättömästi kaksi aikuista ihmistä. Grönlannissa meri on mustikansininen, espanjalaiseen uima-altaaseen vangittuna turkoosi. Kaikissa novelleissa meri on mielentila.

Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille valittiin luettavaksi erääseen lukupiiriin minun ehdotuksestani. Olin itse napannut kirjan lukulistalleni pitkälti viehättävän nimen sekä meriaiheen vuoksi. Säätiedotus merenkulkijoille tarjosi itselleni nostalgisen paluun kaikkiin niihin (enemmäin tai vähemmän pakolla) veneessä vietettyihin kesiin. Se ei tosin vienyt minua sellaisiin seikkailuihin kuin toivoin ja odotin. Nyt merelle ei oikeastaan koskaan lähdetty vaan enemmänkin odoteltiin kotisatamassa.

Meri ja rakkaus ovat kirjallisuuden suosituimpia aiheita ja ne tarjoavat aivan valtavasti mahdollisuuksia. Omissa merenkäyntiin liittyvissä suosikkikirjoissani kyseessä on yleensä jokin matkakertomus ja/tai selviytyniskamppailu luonnon armoilla. Siksi olenkin hieman pettynyt siihen, että Vuoriston novelleissa meri jäi kovin pieneen rooliin ja ihmissuhteet olivat etualalla. Takakannen toteamus "kaikissa novelleissa meri on mielentila" olisi antanut tilaa luonnon väkevämmälle, ehkä vertauskuvalliselliselle, kuvaukselle. Rakkausaihe oli myös käsitelty mielestäni hieman yksipuolisesti, kun suurimmassa osassa novelleita rakkaus esitettiin jo hieman hiipuneena ja ihmiset hieman kyllästyneinä toisiinsa.

Säätiedotus merenkulkijoille menee katergoriaan "ihan kiva". Jotain vaisusta fiiliksestä ehkä kertoo se, että en ole lukemani perusteella edes varma, voinko nyt rastittaa Helmetin lukuhaasteesta kohdan "kirjassa on myrsky". Kokoelma ei ole erityisen pitkä, noin parisataa sivua ja novellit ovat varsin sopivan mittaisia. Säätiedotus merenkulkijoille ei sovi nopeaan lukemiseen, vaan sen kerronta pääsee arvoonsa enemmän hitaastasti edeten. Ankkuripaikka-novelli jäi mieleen dekkarimaisuudellaan ja muutamassa muussakin oli hyviä juttuja. Tyyni oli kiinnostava kuvaus ihmisten muuttumisesta. Muutamissa tarinoissa, esimerkiksi Helmi on meren työtä, oli meriaihe mielestäni jo melko päälleliimatun oloinen.

Lukupiirin yleinen tuomio kirjasta oli hyvin samanlainen kuin itsellänikin. Tosin, luin Vuoriston kokoelmasta muutaman hyvin positivisen arvion, joten rohkenen epäillä, että se puhuttelee joitakin ihmisiä enemmän kuin minua. Ehkäpä niitä, jotka muutenkin nauttivat arkirealismista ja ajatuksenomaisesta, hieman runollisesta tyylistä.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

"Olen iloinen siitä, että se on tyttö. Ja toivon, että siitä tulee hupakko - parasta mitä tyttö voi tässä maailmassa on olla sievä pieni hupakko"

 Kultahattu tuli tietoisuuteeni varsinaisesti vuoden 2013 ilmestyneen elokuvan myötä- Kyseinen ohjaus on peräti viides kirjasta tehty elokuvasovitus. Viimeisimmän elokuvan ihmestysmisaikaan 20-luku tuntui olevan varsin trendikäs juttu ja vähän joka puolella järjestettiin juhlia 20-luvun henkeen. Aikakauden tyylissä on kieltämättä oma uniikki estetiikkansa, joka tuntuu nykypäivänä jopa varsin tuoreelta. Itse pidän erittäin paljon.

Fitzgeraldin teos on varsin lyhyt ja ytimekäs, vain reilut kaksisataa sivua. Täytyy sanoa, että pituus ei tunnu millään riittävän tarinan kunnolliseen käsittelyyn ja kirja on ikäänkuin kehikko jollekin suuremmalle ja syvällisemmälle. Niin paljon kuin teoksessa onkin draamaa ja traagediaa, se ei onnistu kuitenkaan koskettamaan. Fitzgerald on halunnut kuvata 20-luvun elämän tyhjänpäiväisyyttä, mutta valitettavasti myös hänen hahmonsa jäävät pintaraapaisuiksi. Vai onko tämä ollut osa kirjailijan suunnitelmaa? Onko hän halunnut luoda henkilöitä, jotka eivät välitä toisistaan ja joista lukija ei välitä?

Fitzgeraldin ihmiskuva ei ole kovinkaan lämmin tai positiivinen, ihmiset ovat kiinnostuineita lähinnä pinnallista huvituksista ja omasta itsestään. Nautinnonhalun voi nähdä edustavan sitä eskapismia, jota sodan kyynistämä nuori sukupolvi on kokenut. Juurikin ajankuvaus on tehnyt Kultahatusta niin tunnetun ja suositun teoksen. Viehätyin itsekin niistä hetkistä, joissa kirjailija kuvaa aikakauden tunnelmaa. Lyhyissäkin pätkissä hän on onnistunut tiivistämään hektisen ja uuden urbaanin kulttuurin piirteet.

"Aloin pitää New Yorkista, sen kiihkeistä, seikkailunomaisista iltatunnelmista, ja tunsin sitä tyydytystä, mitä rauhattomalle mielelle tuottaa miesten, naisten ja autojen alinomainen vilinä."

"Enimmän aikaa tein töitä. Varhain aamuisin aurinko loi varjoni länttä kohti, kun riensin New Yorkin alakaupungin valkeiden kuilujen läpi töihin. Sinuttelin yhtiön muita virkailijoita ja nuoria meklareita ja söin heidän kanssaan pimeissä ja ahtaissa ravintoloissa lounaaksi pieniä sianmakkaroita, perunamuhennosta ja kahvia."

Loppupäätelmänä voin todeta, etten kadu Kultahatun lukemista, mutta olisin voinut elää ilmankin. Mielenkiintoisemmaksi teoksen voisi tehdä vertailu muun ajan kirjallisuuden kanssa. Tarjoaisikohan Waltarin Suuri Illusioni tällaista vertailukohtaa, jää kokeiltavaksi. Ainakin Kultahattua lukiessa ajatukset siirtyivät komisario Palmuun ja rouva Skrofin huonetauluun: "Jumala näkee kaiken"

Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Leppoisaa kesälukemista riippumattoon tai uimarannalle! Törmäsin Gordijenkon Kuoleman divisioonaan sattumalta etsiessäni kirjallisuutta Valentina Tereshkovasta, ensimmäisestä naisesta avaruudessa (huonolla menestyksellä.) Kuoleman divisioona on dokumentaarinen romaani puna-armeijan 18.divisioonasta, jonka suomalaiset talvisodassa motittivat Laatokan pohjoispuolella sijainneeseen Lemettiin sillä seurauksella, että arviolta 15 000 puna-armeijan sotilasta kuoli nälkään ja pakkaseen. Takakannen mukaan kirja perustuu sodassa palvelleen K.I. Klimovin päiväkirjaan. Mies on kuitenkin oikealta nimeltään Nikolai Klimenko ja päiväkirja on kuvitteellinen, joskin kokemukset itsessään ovat totta.

Sotakirjallisuus on vielä melko kartoittamaton alue itselleni. Viime kesänä lukemani Tuntematon sotilas oli varsin erilainen kuin Kuoleman divisioona. Tuntemattomassa näkyi vahvasti hiottu kaunokirjallinen ote, huolellinen ja oivaltava ihmisten kuvaus. Kuoleman divisioonassakin oli hienoja hetkiä, mutta kerronta tuntui usein sekavalta. Toisaalta sekavuus jopa istui kirjan tunnelmaan ja kuvaukseen siitä, kuinka päivät lopulta puuroutuvat yhdeksi horteiseksi ja tuskalliseksi massaksi. Tuntemattoman ja Kuoleman divisioonan yhtymäkohtana voikin pitää glorifioimatonta näkökulmaa sotaan. Sodan kuvauksen siirtyessä yksittäisiin ihmisiin ja heidän kohtaamiin kärsimyksiinsä, on vaikeaa nähdä sodassa olevan muita kuin häviäjiä.  

Kun ruoka loppuu, kelpaa ravinnoksi niin keitetyt nahkavyöt kuin hevosen suoletkin ja ruoka on jatkuvasti sotilaiden mielissä.

”Paša Gultjai ei koskaan puhu ruoasta, hän kestää meistä parhaiten. Hienoa! Mutta tänään hänkään ei malttanut olla muistelematta, miten komeita kullanruskeita pääsiäiskulitšoja hänen äitinsä leipoi.”

Runsas ruokien kuvailu oli mielestäni erittäin kiinnostavaa ja samoin se, kuinka paljon kirjassa juotiin teetä (vaikka tiesinkin Venäjällä sitä paljon juotavan.) Kuoleman divisioonan hengessä oli sellaista sentimentaalisuutta sekä melankoliaa, jonka olen aina mieltänyt kuuluvan venäläiseen mielenmaisemaan.

”Kärsimisen taito… Me venäläiset jos kuka osaamme kärsiä, meidän kansamme on opetettu siihen jo ammoisista ajoista, varsinkin talonpoikia, ruokkijoitamme. Kärsimisen taito… Mitä se on? Kansallinen ominaisuus, nurkumattoman rahvaamme suuruus vai häpeä? Semmoisesta kansasta johtajien kelpaa olla ylpeä”

Jos yhtään seuraa kirjakauppojen valikoimaa, voi todeta talvisodan myyvän Suomessa hyvin. Venäjällä aihe ei käsitykseni mukaan ole erityisen suosittu: Mainilan laukauksia ja Neuvostoliiton hyökkäämistä alivoimaista vastaan ei varsinaisesti voi pitää uljaana sankaritarinana. Ylipäätään talvisota ei Venäjällä ole symboli kansan yhtenäistymiselle ja itsenäisyyden säilymiselle. Gordijenko toteaa esipuheessa: ”Kirjailijalla on ollut vain yksi tavoite – kertoa totuus, muistaa hyvällä niitä, jotka palasivat ja jäivät palaamatta tuosta kauheasta sodasta” Henkilökohtaisesti arvostan sitä, että hän on päättänyt näistä tapahtumista kirjoittaa, vaikka NL:n sodanjohdosta syntyykin vähemmän mairitteleva kuva. Kuinka tarkasti Kuoleman divisioona sitten kuvaa talvisodan tapahtumia, en valitettavasti osaa ottaa kantaa sillä en itse tunne aihetta tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Kiinnostuneiden Gordijenkon lukijoiden kannattaa vilkaista Pasi Tuunasen arvostelua, jossa on runsaasti faktoja kyseisistä talvisodan tapahtumista.

Kuoleman divisioona ei ole erityisen pitkä, noin 300 sivua. Siitä huolimatta se ei ollut minulle mikään nopealukuinen teos. Kieliasu tuntui jotenkin vieraalta, mikä varmasti vaikutti asiaan. Sotahistoriasta ja -strategioista kiinnostuneille se loppujen lopuksi ehkä eniten.

Stephanie Meyer: Houkutus

 Muistan miten joskus noin 15–16-vuotiaana silmäilin Stephanie Mayerin Houkutusta kirjakaupassa ja pohdiskelin sen ostamista. Päädyin kuitenkin jättämään kirjan kauppaan. Ei mennyt kauaa, kun Houkutus nousi puheenaiheeksi vähän joka puolella, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos olisin tuolloin teini-ikäisenä tarttunut kirjaan, olisinkohan minäkin ihastunut siihen? En usko, joskaan en ehkä olisi huomioinut siinä samoja huonoja puolia kuin nyt aikuisena. Siirappisuus olisi voinut saada minut heittämään kirjan seinään, mutta tuskin olisin reagoinut yhtä herkästi kirjan esittämään parisuhteeseen ja naiskuvaan kuin nyt.

Houkutusta on analysointi jo niin paljon, etten ehkä osaa tuoda siihen mitään merkittävää uutta näkökulmaa. Vai pitäisikö ottaa haaste vastaan ja käsitellä kirjaa vaikka feministisenä teoksena?  Kyse on kuitenkin niin herkullisesta aiheesta, etten voi vastustaa kiusausta.

Houkutus ei ole erityisen tapahtumarikas, keskeistä siinä on ihmissuhteen kehitys ja dialogia on paljon. Tämä voisi olla positiivista, jos Meyerillä olisi ollut kunnianhimoa tehdä kirjan henkilöistä mielenkiintoisia ja dialogista sujuvaa. Nyt en voinut kuin huvittua takakannen tekstistä: ”…he kohtaavat kielessä, joka on rikasta, aistillista ja kaihoisaa” Ja kaikkea muuta.

Bella, ollakseen päähenkilö, on hyvin mitäänsanomaton.  Hän ei edes tunnu päähenkilöltä, enemmänkin välineeltä, jonka kautta tarkastellaan kirjan todellista sankaria -Edwardia. Edwardin jumalallinen ulkonäköä tuodaan esille siinä mittakaavassa, että se alkaa olla jo koomista. Kimaltavan ulkokuoren alla on kuitenkin varsin tyhjää. Vaikea uskoa, että yli sata vuotta elänyt vampyyri voisi olla tylsä ja teinimäinen, mutta niin se vain on. Komeuden lisäksi Edwardin tärkein ominaisuus on hänen aggressiivinen ”huolehtivaisuutensa”. Tästä pääsemmekin Houkutuksen häiritsevimpään osuuteen, eli Bellan ja Edwardin suhteeseen. 

Eräässä kirjan esittelytekstissä todettiin kyseessä olevan vanhanaikainen rakkaustarina nykyaikaan sijoitettuna. Ehkä tällä viitataan johonkin Romeo ja Julia-tyyliseen kuvioon, jossa rakastavaiset eivät voi saada toisiaan. Traagisia rakkaustarinoita on maailma pullollaan, eikä siinä mitään vikaa sinänsä olekaan. Kuvaus vain on huvittavan osuva, sillä Houkutuksessa esiintyvää asennemaailmaa vanhanaikaisempaa saa etsiä. Hienoista hämmennystä aiheutti jo alkuun se, miten Bella ottaa takaisin isänsä luo muutettuaan itsestään selvästi ruuanlaittajan roolin. No, Edwardilla tuskin olisi mitään sitä vastaan, että Bella viettää aikansa kotona hellan ääressä. Bella on nimittäin niin heiveröinen ja suojelemisen tarpeessa ettei hän voi Edwardin mielestä ajaa autoa, lähteä yksin Seattleen ja niin edelleen.

Koko suhteesta tulee mieleen ”ylistämällä alistaminen”: Edward haluaisi pitää Bellan kuin pikkulinnun häkissä. Ehkä jotkut näkevät tämän kaikelta elämältä suojelemisen sitten romanttisena (päätellen siitä miten suosittu Edward on) mutta itse koen sen vain vallankäyttönä. Tuntuu jotenkin karulta, että näin epäsuhta parisuhde esitetään Houkutuksessa positiivisena. Bella on itsestään epävarma ja hän on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa jatkaa dominoivan poikaystävänsä palvomista. 

Kuulemieni teorioiden mukaan Bellan värittömyyden ideana on, että lukija voisi kuvitella itsensä tämän rooliin Edwardin tyttöystäväksi. En sentään usko, että Houkuksen fanit oikeassa elämässä hakeutuisivat kirjassa ihannoituun suhteeseen. Toivoisin silti, että nuorille lukijoille suunnatut rakkaustarinat olisivat hieman toisenlaisia, esimerkiksi niin, että päähenkilö olisi sinut itsensä kanssa.

Houkutus oli kiinnostava kaiken sen saaman palautteen vuoksi. Kritiikki on helppo ymmärtää, kehuja hieman vaikeampaa. Onhan kirjassa tiettyä mukaansatempaavuutta ja kieli ainakin on selkeää, jos ei erityisen taidokasta. Olen valistanut itseäni sarjan seuraavien osien tapahtumista sen verran, että näe tarpeelliseksi lukea kyseisiä kirjoja. Käsittääkseni homma karkaa niissä lopullisesti käsistä, kun mukaan vedetään kolmiodraamaa ihmissuden kanssa, mafiavampyyrejä ja mutanttilapsi. Omalle euron maksaneelle pokkarille taidan olla jopa armollinen ja laittaa sen kiertoon, sen sijaan että antaisin sen koiranpennun pureskeltavaksi.

Loppuun pari paljonpuhuvaa otetta:

 ”Ja sitten kun yritin muuttaa lukujärjestystäni jotta voisin vältellä sinua, sinä ilmestyitkin paikalle – ja siinä ahtaassa ja lämpimässä pikku huoneessa sinun tuoksusi oli tehdä minut hulluksi. Olin ottaa sinut siinä paikassa”

”’Ja niin leijona rakastui lampaaseen…’ hän kuiskasi. Minun oli käännettävä pääni pois ja salattava ilmeeni, niin huumaavalta sana tuntui. ’Typerä lammas’, minä huokaisin. ’Ja sairas, masokistinen leijona’ Edward tuijotteli pitkän tovin metsän varjoihin ja minä mietin, mihin ajatukset olivat hänet kantaneet.”

Rainbow Rowell: Fangirl

Rainbow Rowellin Fangirl on kiinnostava ja mieltä lämmittävä kirja. Päähenkilö Cath aloittaa opinnot yliopistossa samaan aikaan kaksoissiskonsa Wrenin kanssa. Cathin järkytykseksi Wren haluaakin ottaa etäisyyttä siskoonsa, tutustua ihmisiin ja käydä juhlissa sen sijaan, että nörtteilisi Cathin kanssa ja kirjoittaisi fanfictionia. 

Luen varsin harvoin itseni ikäisten (tai nuorempien) elämästä kertovia tarinoita. Paitsi jos kyseessä on fantasiakirja, joissa fiilispohjalta sanoisin päähenkilöiden olevan lähinnä nuoria. En osaa verrata Fangirlia muuhun genren kirjallisuuteen ja sanoa, onko se lajityypissään konventionaalinen vai ei. 

Minuun se joka tapauksessa teki vaikutuksen erinomaisilla hahmoillaan ja samaistuttavuudellaan. Fangirlissa Cathin ongelmat ovat helposti lähestyttäviä ja niitä voi ymmärtää, vaikka ei olisi itse kokenut samaa. En esimerkiksi ole enää yhtä innostunut fanfictionin lukija kuin vielä joitain vuosia sitten, mutta aihe tuntuu silti läheiseltä. Cath kirjoittaa fanfictionia mieluummin kuin kohtaa vaikeita asioita. Ymmärrän tämän eskapismin erittäin hyvin, kuten varmasti monet kirjallisuudesta nauttivat ihmiset. Ylipäätään pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin sekä fanikulttuuriin liittyviä asenteita että sosiaalisia ongelmia.

Fangirlin suurin vahvuus on ehdottomasti henkilöiden välisissä suhteissa ja niiden kehittymisestä. Kirjassa on runsaasti dialogia, jota on todella ilo lukea. Rowellin hieman sarkastinen huumori toimi ainakin minuun ja toi välillä mieleen Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim-sarjakuvat. Pääpaino kirjassa on kuinka Cathin kokemuksissa ja kasvussa, mitään vauhdikkaita tai monimutkaisia juonenkäänteitä on turha odottaa. 

Välillä että kirjan maailma tuntuu turhankin suppealta. Tätä tietenkin perustelee se, että Cath viettää suurimman osan ajastaan joko huoneessaan tai kirjastossa eikä ole erityisen innokas tutustumaan muihin. On kuitenkin paljon kirjoja, joissa keskushahmoja on vain muutamia ja silti tuntuu siltä, että ihmisiä on paljon ympärillä. Tästä pienoisesta miinuksesta huolimatta voin todeta, että Fangirl on ollut tämän vuoden positiivisimpia ja ilahduttavampia lukukokemuksia.