Kirjallisia muisteloita

Aina on hyvä hetki menneiden muisteluille, eikö totta? Ainakin jos kyse on kirjallisuudesta. Jokaisella sukupolvella on omat nuortenkirjansa. Näin minulle myös valisti se antikvariaatinpitäjä, jolle yritin kerran kaupata jotain vanhoja nuortenkirjojani. Ovat kuulemma tusinatavaraa, joka ei mene enää kaupaksi. Klassikot, Verne, Blyton, Montgomery ja muut ovat tietty eri juttu. Kirjastosta olen vielä bongannut niitäkin kirjoja, joita itse nuorena luin…tosin kasvavissa määrin poistokirja-hyllyltä. Tässä on muutamia poimintoja noiden huolettomien vuosien lukuhetkistä, oi niitä aikoja!

Francine Pascal: Sweet Valley High

En muista, luinko peräti kaikki suomennetut osat tästä sarjasta. Sweet Valley High-kirjoissa seikkailevat täydellisen kauniit kaksoissisarukset Elizabeth (Liz) ja Jessica Wakefield. Heillä on molemmilla auringon raidoittamat vaaleat hiukset ja merensiniset silmät, mutta luonteeltaan he ovat kuin yö ja päivä… vai mitenkäs se jokaisessa osassa toistuva kuvaus taas menikään. Tyypilliseen tapaan, lukioelämä on pääasiassa cheerleaderingia, koulun lehden toimittamista ja muuta harrastamista.

Minua hämmensi aina päähenkilöiden ikä. He olivat 16-vuotiaita, mutta vaikuttivat parikymppisiltä. Jessicallakin oli jatkuvasti treffit jonkun kanssa tai uusi poikaystävä käsipuolessa. Sarja keskittyi paljon juurikin ihmissuhteisiin, ihastumisiin ja niin edelleen, hömppää puhtaimmillaan. Joku näissä kirjoissa silti vetosi ja välillä niissä myös oli sellaisia aiheita, jotka olivat lähempänä varhaisteini-ikäistä, kuin loputtomat seurustelukuviot. Esimerkkinä vaikkapa tarina, jossa Elisabethin lapsuudenystävä palaa maisemiin ja onkin muuttunut, mitä Elisabethin on vaikea hyväksyä.

Lyhytnäköisesti olen kantanut omat Sweet Valley High-kirjani kirpparilla, olisi ollut hauskaa kaivaa joku niistä esiin ja fiilistellä.

Robin Jarvis: Deptfordin hiirten seikkaluja

Tämä nuorten fantasiasarja on mielestäni varsin laadukas. Siinä oli hyviä hahmoja ja jännitystä: muistan vieläkin miten innokkaasti nämä kirjat aikanaan ahmin. Ensimmäisen osan (Pimeyden kutsu) kansikuva näyttää melko pehmolta, mutta jo ensimmäisillä sivuilla eräs hahmoista kuolee. Sarjan loppukaan ei ollut perinteisessä mielessä onnellinen, mikä on ilahduttavaa. Lempihahmojen puolesta sai pelätä loppuun saakka, mikä oli ratkaiseva ero verrattuna siihen geneeriseen nuortenkirjallisuuteen, jota paljon lueskelin.

Ostin kirjaston poistomyynnistä Deptfordin hiirten viimeisen osan, Tilinteon hetken, mutta en ole kuitenkaan lukenut sitä uudelleen. Saa nähdä murskautuvatko mielikuvat.

Ellinor Rafaelsen: Katja-sarja

Katja-kirjojen päähenkilönä seikkailee Katja-niminen (yllättävää) norjalainen valokuvausta harrastava nuori nainen. Ensimmäisissä kirjoissa Katja on muistaakseni vielä alaikäinen. Suurin osa kirjoista tapahtuu ulkomaanmatkalla, jossa Katja saa aina tietää liikaa jostakin hämäräpuuhasta ja hänet täytyy vaientaa! Täpärien tilanteiden jälkeen hän kuitenkin aina pääsee pälkähästä ja konnat toimitetaan poliisille.

Muistan pitäneeni Katja-kirjoja ihan hyvinä. Tarinoissa oli huomattavaa samankaltaisuutta mm. Neiti Etsiviin, Mystery Clubeihin ja 7 tassua ja Penny-kirjoihin. Kaikissa näissä toistuu sama kuvio, jossa päähenkilö nuuskii jotain asiaa ja sitten mennään. Tämä alkoi lopulta hienoisesti kyllästyttämään, etenkin kun nuorten päähenkilöidemme selviytyminen oli useimmiten kaikkien todennäköisyyksien vastaista.

Toki päähenkilöiden reippaus ja neuvokkuus oli ilahduttavaakin. Kirjoissa käsiteltiin myös nuorten elämässä keskeisiä asioita mukavalla tavalla, jossa kaikki konfliktit ratkesivat aina lopulta parhain päin. Näihin hieman epärealistisen seikkailullisiin hahmoihin oli kuitenkin helpompi samaistua kuin kapinallisiin ongelmateineihin, joista muutamista muista nuortenkirjoista luin.

----

Olen käsityksessä, että nykynuoret lukevat ainakin Soturikissoja sekä dystopiakirjallisuutta. Saa korjata, jos olen väärässä. Johonkin tällaiseen kirjaan voisin itsekin tarttua ihan uteliaisuudesta. Jotenkin minulla on tunne, että vaikka miljöö vaihtuu, perusrakenteet pysyvät samoina.

George Orwell: Vuonna 1984

 Orwellin Vuonna 1984 on varsinainen klassikoiden klassikko. Tämä on niitä kirjoja, jotka minun on pitänyt lukea jo vuosia, mutta en ole jostain syystä saanut aikaiseksi. Kirjan lähtökohdat lienevät tuttuja niillekin, jotka teosta eivät ole lukeneet. Tulevaisuuden totalitaristisessa valtiossa elävä Winston Smith työskentelee Puolueelle, kuten kaikki muutkin proletariaattia lukuun ottamatta. Hänen työkuvaansa kuuluu historian uudelleenkirjoittaminen ylhäältä tulevien ohjeiden mukaan: näin Puolue on aina erehtymätön ja ihmisten ymmärrys historiasta katoaa.

Vuonna 1984 on nokkeluudellaan viihdyttävä, kauheudessaan vaikuttava. Teoksen maailma on lohduton, sillä tarkkailu on viety äärimmäisen syvälle eikä pakopaikkaa ole. Orwellia on inspiroinut Neuvostoliitto, mutta omat ajatukset vaelsivat väistämättä Pohjois-Koreaan, joka on nykyään varmasti lähimpänä kirjan kauhukuvaelmaa. Kun Pohjois-Korean puoluekokouksesta näytettiin uutiskuvaa, ”kahden minuutin viha” tuli välittömästi mieleen. Tosin sillä erotuksella, että pohjoiskorealaiset huusivat riemusta.

Kirjassa esitetty uuskieli oli kiehtova.

”Mitä kumman virkaa on sellaisilla sanoilla, jotka eivät merkitse mitään muuta kuin toisen sanan vastakohtaa? Sanahan sisältää itsessään oman vastakohtansa. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi sellaista sanaa kuin ’hyvä’. Jos meillä on siis ’hyvä’, mihin tarvitsisimme ’huono’-sanaa? ’Epähyvä’ on aivan yhtä käytännöllinen….”

 Uuskielen tarkoitus on kaventaa ihmisten sanavarastoa, jotta ajatusrikokset muuttuisivat mahdottomiksi. Puolue olettaa, että jos vapaa-sanan tarkoitusta rajoitetaan, he eivät osaa ajatella vapautta. Olen usein pohtinutkin sitä, miten esimerkiksi ihmisyhteisön ulkopuolella kasvaneet ns. susilapset hahmottavat maailman, sillä heillä ei ole käytössään mitään abstrakteja käsitteitä. Villilasten on ollut erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, omaksua kieltä enää kriittisen vaiheen ylitettyään. Vaikuttaisiko siis sanojen poisto kielestä sitä, etteivät ihmiset enää kaipaisi vapautta? Epäilen, sillä kirjan maailmassa kaikki kuitenkin elävät ihmisten parissa ja ihmiset ovat erittäin innovatiivisia kehittämään uusia sanoja. 

Kirjan klassikkoasema on hyvin perusteltu ja aihe vieläkin ajankohtainen. Kuinkahan paljon Orwellia kauhistuttaisi tämän päivän maailma, jossa ihmisten liikkeistä kertyy koko ajan valtavat määrät tietoa niin valtiolle kuin yksityisille yrityksillekin. Minua ainakin välillä kauhistuttaa.

Lyhyt katsaus historiankirjoitukseen

Viimeaikoina olen sattumoisin lukenut taas useita historiaa käsitteleviä tietokirjoja. Jokaisesta ei ole tarpeellista kirjoittaa erillistä merkintää, mutta haluan kuitenkin sanoa kirjoista muutaman sanasen.

Kai Häggman (toim.) Suomalaisen arjen historia 1: Savupirttien Suomi

Tämä on yksi ilahduttavimmista tenttikirjoista, joita olen koskaan lukenut. Eikä pelkästään siksi, että kirja on melko lyhyt ja helppolukuinen ja siinä on paljon kuvia. Teos on ensimmäinen osa Weilin+Göösin julkaisemasta ja Kai Häggmanin toimittamasta neliosaisesta sarjasta.

Kirja koostuu useista artikkeleista, jotka käsittelevät suomalaisten elämää useasta eri näkökulmasta: toimeentuloa, uskontoa, aateliston elämää, rikollisuutta ja oikeuskäytänteitä. Suurin osa artikkeleista on vetävästi kirjoitettu, vaikka asiaa ovatkin. Kirjoittajista Seppo Aalto ansaitsee tulla mainituksi erikseen. Hänen oikeushistoriaa käsittelevässä artikkelissaan tiivistyy hyvin suomalaisen historiakirjoittamisen tyyli. Tieteellinenkin teksti voi olla kuin dekkari, jonka loppuratkaisua lukija odottaa jännittyneenä.

Savupirttien Suomi on historiateos, joka on käsittääkseni kirjoitettu suurelle yleisölle ja se täyttää tehtävänsä erinomaisesti. Voisin sanoa sen jopa inspiroivan historian lukemiseen. Onnellisesti löysinkin tämän sarjan toisen osan (Säätyjen Suomi) kirjaston kierrätyshyllystä, vaikka minun tuskin sitä koskaan tarvitseekaan tenttiä.

Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2009

Tämä pitkää aikaväliä Suomen historiassa käsittelevä teos on useana vuonna ollut pääsykoekirjana poliittiseen historiaan. Tunnen sympatiaa hakijoita kohtaan. Suomen poliittinen historia on erittäin kiinnostavaa, kirja vain on niin yksityiskohtainen, että voin kuvitella sen olevan harvinaisen tuskastuttavaa pääsykoelukemista. Näin yhden lukukerran perusteella en ainakaan itse pysty muistamaan kaikkia Suomen pääministereitä ja heidän hallituksiaan.

Poliittisen historian ongelmana ovat juuri liiat yksityiskohdat, joiden seasta on vaikeaa nähdä, mikä on oikeasti merkittävää. Toki kyseessä on teos, joka pyrkii tarjoamaan objektiivisen näkökulman historiaan ja siksi vahvat näkökulmat kirjasta puuttuivatkin. Olen kuitenkin iloinen, että tämä päätyi tenttikirjaksi ja tuli siten luetuksi.

Eric Hobsbawm: Age of Empire: 1875–1914

Eric Hobsbawm on varsin tunnettu nimi historioitsijoiden joukossa. Hän on erinomainen kirjoittaja ja vanha kommunisti ja nämä molemmat seikat näkyvät Age of Empiressa. Age of Empire on juuri sellaista historiaa, jonka lukemisesta nautin. Pidän siitä, että oikeasti lukijalla tarjotaan vahvoja argumentteja ja johtopäätöksiä sen sijaan, että luetellaan faktoja ja annetaan lukijan sitten arvailla, mikä oli tärkeää ja mikä ei. No, tietenkin sillekin on aikansa ja paikkansa. Hobsbawmin tyyliä ei todella voi pitää objektiivisena, sillä kirjoittajan ääni kuuluu erittäin vahvasti ja hän korostaa niitä asioita, jotka sopivat hänen luomiinsa argumentteihin.

“Nationalism therefore became genuinely popular essential when it was drunk as a cocktail. Its attraction was not just its own flavor, but its combination with some other component or components which, it was hoped, would slake the consumers’ spiritual and material taste”

Kirjassa on paljon asiaa, mutta asiat on ilmaistu selkeästi ja johdonmukaisesti, aina toisinaan myös hauskasti. Muutamia hänen kirjojaan on myös suomennettu.

C.A.Bayly: The Birth of the Modern World 1780-1914

Jos aiemmin puhuin suomalaisen historiankirjoituksen dekkarimaisuudesta, C.A. Bayly edustaa jotain aivan muuta. The Birth of the Modern World voisi olla oppikirjaesimerkki angloamerikkalaisesta tyylistä, jossa on runsaasti metatekstiä ja kirjoittaja selostaa vähän väliä, mitä aikoo seuraavaksi käsitellä. Johtopäätökset löytyvät vielä erikseen joka luvun lopusta. Baylya voisi pitää jopa lukijaa aliarvioivana, mutta toisaalta hänen ajatuksensa ovat välillä niin lennokkaita, että pieni kädestä pitäminen teki ihan hyvää.

Toivon kykeneväni tuomaan vertaistukea niille, jotka lukevat tätä samaa kirjaa. Kun aloitin, vihasin Baylya ja koko kirjaa. Kansikuva on kyllä komea kuin mikä. Baylylla on kuitenkin selkeät pääargumentit kirjassaan, vaikka ne välillä jäävätkin joidenkin hieman outojen ajatusten varjoon.  The Birth of the Modern World on uskomattoman kunnianhimoinen teos: käytännössä kuvaus siitä, kuinka maailma globaalilla tasolla kehittyi siihen, mitä se vuonna 1914 oli. Jos sattuu olemaan kyllästynyt eurosentriseen historiaan, kannattaa tarttua tähän. Kirjassa on paljon asiaa, joten kyky löytää olennainen on todella tarpeen. Itse olen siinä vähän huono ja lukijana liian perusteellinen, mutta kehitystä on tapahtumassa.