Rainbow Rowell: Fangirl

Rainbow Rowellin Fangirl on kiinnostava ja mieltä lämmittävä kirja. Päähenkilö Cath aloittaa opinnot yliopistossa samaan aikaan kaksoissiskonsa Wrenin kanssa. Cathin järkytykseksi Wren haluaakin ottaa etäisyyttä siskoonsa, tutustua ihmisiin ja käydä juhlissa sen sijaan, että nörtteilisi Cathin kanssa ja kirjoittaisi fanfictionia. 

Luen varsin harvoin itseni ikäisten (tai nuorempien) elämästä kertovia tarinoita. Paitsi jos kyseessä on fantasiakirja, joissa fiilispohjalta sanoisin päähenkilöiden olevan lähinnä nuoria. En osaa verrata Fangirlia muuhun genren kirjallisuuteen ja sanoa, onko se lajityypissään konventionaalinen vai ei. 

Minuun se joka tapauksessa teki vaikutuksen erinomaisilla hahmoillaan ja samaistuttavuudellaan. Fangirlissa Cathin ongelmat ovat helposti lähestyttäviä ja niitä voi ymmärtää, vaikka ei olisi itse kokenut samaa. En esimerkiksi ole enää yhtä innostunut fanfictionin lukija kuin vielä joitain vuosia sitten, mutta aihe tuntuu silti läheiseltä. Cath kirjoittaa fanfictionia mieluummin kuin kohtaa vaikeita asioita. Ymmärrän tämän eskapismin erittäin hyvin, kuten varmasti monet kirjallisuudesta nauttivat ihmiset. Ylipäätään pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin sekä fanikulttuuriin liittyviä asenteita että sosiaalisia ongelmia.

Fangirlin suurin vahvuus on ehdottomasti henkilöiden välisissä suhteissa ja niiden kehittymisestä. Kirjassa on runsaasti dialogia, jota on todella ilo lukea. Rowellin hieman sarkastinen huumori toimi ainakin minuun ja toi välillä mieleen Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim-sarjakuvat. Pääpaino kirjassa on kuinka Cathin kokemuksissa ja kasvussa, mitään vauhdikkaita tai monimutkaisia juonenkäänteitä on turha odottaa. 

Välillä että kirjan maailma tuntuu turhankin suppealta. Tätä tietenkin perustelee se, että Cath viettää suurimman osan ajastaan joko huoneessaan tai kirjastossa eikä ole erityisen innokas tutustumaan muihin. On kuitenkin paljon kirjoja, joissa keskushahmoja on vain muutamia ja silti tuntuu siltä, että ihmisiä on paljon ympärillä. Tästä pienoisesta miinuksesta huolimatta voin todeta, että Fangirl on ollut tämän vuoden positiivisimpia ja ilahduttavampia lukukokemuksia.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Alue X on joutunut vuosikymmeniä sitten tuntemattoman voiman eristämäksi. Sinne lähetetyille retkikunnille on aina käynyt huonosti. Nyt retkikunta 12 yrittää saada selvyyttä rajan takaisesta todellisuudesta. Alue ylittää kuitenkin heidän hurjimmatkin odotuksensa. Herää kysymys, onko retkikunnalle valehdeltu alusta lähtien.

On kaksi kirjaa, jotka minulle tulivat välittömästi mieleen Hävitystä lukiessa: Stanislav Lemin Solaris ja ennen kaikkea Arkadi ja Boris Strugatskin Stalker. Kuten Solariksessa, Hävityksessä tärkeä elementti on ihmiselle vieraan ymmärtäminen. Alueelle X lähetettävät retkikunnat koostuvat eri alojen tieteilijöistä, ja he pyrkivät kukin omaa asiantuntemustaan käyttäen selittämään alueen ilmiöitä. Aivan kuten Stalkerissa, Alueella X tapahtuu poikkeuksellisia, selittämättömiä ilmiöitä, se on tiukasti eristetty ja vaarallinen ja siellä on suuri todennäköisyys menettää joko henkensä tai mielenterveytensä. Retkikunnan jäseniä ei kutsuta nimellä, he ovat vain biologi, maanmittari, psykologi ja antropologi. Vähän kuten Tarkovskin elokuva-Stalkerin stalker, professori ja kirjailija.

Lukija ei opi tuntemaan kirjan hahmoista kuin kertojan, biologin, ja takaumien kautta hänen miehensä. Muut jäävät hyvin yksiulotteisiksi, mikä on toki perusteltavaa sillä, että henkilöt eivät varsinaisesti tunne toisiaan ja ryhmän sisällä vallitsevan epäluottamuksen vuoksi eivät tutustukaan. Annetun tehtävän vuoksi heidän ei edes tule jakaa keskenään henkilökohtaisia asioita. Harmillista kyllä, myös päähenkilö tuntuu olevan vain kanava, jonka kautta tapahtumia tarkastellaan. Niin paljon kun hän kertookin menneisyydestään, hänen hahmonsa on etäinen. VanderMeer ei luo kenestäkään elävää ja persoonallista.

Lyhyestä sivumäärästä huolimatta Hävitys ei onnistu pitämään jännitettä ja mielenkiintoani yllä loppuun saakka. Minua ei haittaa se, että kaikkea ei selitetä. Sen sijaan en jaksa lukea päähenkilön psykedeelisitä tuntemuksista, jotka eivät ole kiinnostavia eivätkä kuljeta tarinaa mihinkään. Viimeiset sivut olisi tehnyt mieli vain selata kunnolla lukematta.

Tuntemattomat asiat kiehtovat ja pelottavat mieltä. Kauhuelokuva ei ole enää niin pelottava, kun ihmisiä murhaava elävä kuollut paljastetaan katsojille, ja sitä vastaan otellaan pesäpallomailoin. Saa nähdä, onko Etelärajan tarina kiinnostava, kun salaisuudet alkavat paljastua. Aion lukea jatko-osatkin, sillä Hävityksessä on potentiaalia. Se mitä jäin kaipaamaan on ehkä vahvempi psykologinen ote.