Sotakirjallisuus on vielä melko kartoittamaton alue itselleni. Viime kesänä lukemani Tuntematon sotilas oli varsin erilainen kuin Kuoleman divisioona. Tuntemattomassa näkyi vahvasti hiottu kaunokirjallinen ote, huolellinen ja oivaltava ihmisten kuvaus. Kuoleman divisioonassakin oli hienoja hetkiä, mutta kerronta tuntui usein sekavalta. Toisaalta sekavuus jopa istui kirjan tunnelmaan ja kuvaukseen siitä, kuinka päivät lopulta puuroutuvat yhdeksi horteiseksi ja tuskalliseksi massaksi. Tuntemattoman ja Kuoleman divisioonan yhtymäkohtana voikin pitää glorifioimatonta näkökulmaa sotaan. Sodan kuvauksen siirtyessä yksittäisiin ihmisiin ja heidän kohtaamiin kärsimyksiinsä, on vaikeaa nähdä sodassa olevan muita kuin häviäjiä.
Kun ruoka loppuu, kelpaa ravinnoksi niin keitetyt nahkavyöt kuin hevosen suoletkin ja ruoka on jatkuvasti sotilaiden mielissä.
”Paša Gultjai ei koskaan puhu ruoasta, hän kestää meistä parhaiten. Hienoa! Mutta tänään hänkään ei malttanut olla muistelematta, miten komeita kullanruskeita pääsiäiskulitšoja hänen äitinsä leipoi.”Runsas ruokien kuvailu oli mielestäni erittäin kiinnostavaa ja samoin se, kuinka paljon kirjassa juotiin teetä (vaikka tiesinkin Venäjällä sitä paljon juotavan.) Kuoleman divisioonan hengessä oli sellaista sentimentaalisuutta sekä melankoliaa, jonka olen aina mieltänyt kuuluvan venäläiseen mielenmaisemaan.
”Kärsimisen taito… Me venäläiset jos kuka osaamme kärsiä, meidän kansamme on opetettu siihen jo ammoisista ajoista, varsinkin talonpoikia, ruokkijoitamme. Kärsimisen taito… Mitä se on? Kansallinen ominaisuus, nurkumattoman rahvaamme suuruus vai häpeä? Semmoisesta kansasta johtajien kelpaa olla ylpeä”Jos yhtään seuraa kirjakauppojen valikoimaa, voi todeta talvisodan myyvän Suomessa hyvin. Venäjällä aihe ei käsitykseni mukaan ole erityisen suosittu: Mainilan laukauksia ja Neuvostoliiton hyökkäämistä alivoimaista vastaan ei varsinaisesti voi pitää uljaana sankaritarinana. Ylipäätään talvisota ei Venäjällä ole symboli kansan yhtenäistymiselle ja itsenäisyyden säilymiselle. Gordijenko toteaa esipuheessa: ”Kirjailijalla on ollut vain yksi tavoite – kertoa totuus, muistaa hyvällä niitä, jotka palasivat ja jäivät palaamatta tuosta kauheasta sodasta” Henkilökohtaisesti arvostan sitä, että hän on päättänyt näistä tapahtumista kirjoittaa, vaikka NL:n sodanjohdosta syntyykin vähemmän mairitteleva kuva. Kuinka tarkasti Kuoleman divisioona sitten kuvaa talvisodan tapahtumia, en valitettavasti osaa ottaa kantaa sillä en itse tunne aihetta tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Kiinnostuneiden Gordijenkon lukijoiden kannattaa vilkaista Pasi Tuunasen arvostelua, jossa on runsaasti faktoja kyseisistä talvisodan tapahtumista.
Kuoleman divisioona ei ole erityisen pitkä, noin 300 sivua. Siitä huolimatta se ei ollut minulle mikään nopealukuinen teos. Kieliasu tuntui jotenkin vieraalta, mikä varmasti vaikutti asiaan. Sotahistoriasta ja -strategioista kiinnostuneille se loppujen lopuksi ehkä eniten.
