lauantai 26. marraskuuta 2016

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Taru Korhonen valmistaa sianpaistia wieniläisessä keittiössään. Asia on melkotärkeä, sillä hänen miehensä äiti ja sisko ovat tulossa yhdeltä syömään ja mikäli mikään ei ole muuttunut aikaisemmasta, he olisivat ajoissa ja vaatisivat heti pötyä pöytään.Myös naapurin rouva, eläkkeellä oleva näyttelijätär Frau Berger, joutuu enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kokemaan sianpaiston vaikeudet, kun Tarun valitsemassa reseptissä ilmenee moniselitteisiä ja epäselviä kohtia.

Täydellinen paisti on loistelias romaani ulkopuolisuudesta; halusta, pakosta tai mahdottomuudesta kuulua joukkoon. Se kertoo yrityksestä tehdä oikein tai yrityksestä yksinkertaisesti selvitä hengissä seuraavaan hetkeen.


Jos minun pitäisi kuvailla Satu Taskisen Täydellistä paistia yhdellä sanalla, se olisi todennäköisimmin häiritsevä. Teos kuvaa päähenkilön Taru Korhosen paistioperaatiota ja siinä samalla monia muita asioita. Kirja on Tarun tajunnanvirtaa ja tarinankulku muuttuu nopeasti jokseenkin hämäräksi. Kronologian hahmottaminen on erityisen hankalaa. Asiaa mutkistaa kertojan tapa eksyä ajatuksissaan kaikennäköisiin pieniin yksityiskohtiin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen kiusaavammaksi Tarun epäluotettavuus kertojana alkaa muuttuu. Tekisi mieli pyytää jotakuta hänen vieraistaan kertomaan oman versionsa tapahtumista.

Täydellinen paisti kuvaa ulkopuolisuutta mielestäni tuoreella tavalla ja moniulotteisesti. Ulkopuolisuuden tunne ei synny vain muiden ihmisten toiminnasta vaan Taru luo sitä itse. Voi pohtia, kuinka paljon hän ylitulkitsee itävaltalaisia vieraitaan ja kuulee näiden puheissa sitä, mitä olettaakin kuulevansa eli hyväksynnän puutetta.

Satu Taskinen on onnistunu kirjoittamaan romaanistaan mielenkiintoisen luotaantyöntävän. Fiilis lukiessa on ankea mutta samaan aikaan eteenpäin ajaa halu nähdä, miten illallinen päättyy. Paisti ja illallinen kuulostavat epämiellyttäviltä, mikä varmaan on ollut kirjailijan pyrkimyksenäkin. Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kaikki vieraan tai kylmän oloisia. Tarun ulkopuolisuuden ymmärrän, mutta en hänen pakonomaista tarvetta hakea hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät edes ole hänelle läheisiä.

En ole suunnitellut lukevani kirjaa uudelleen lähiaikoina, mutta uskon sen kestävän useita lukukertoja. Kyse on niistä kirjoista, jotka pyörivät ajatukissa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Jokainen lukija saanee siitä myös irti hieman eri asioita omista lähtökohdistaan riippuen: joidenkin mielestä Täydellinen paisti on ollut jopa hauska. Tarun ajatusmaailmassa kahlaaminen vaatii hieman pitkämielisyyttä, mutta kirja sopii uskoakseni monen makuun.

torstai 17. marraskuuta 2016

Suzanne Collins: Vihan liekit

Luin Nälkäpeli-trilogian ensimmäisen osan muutama vuosi sitten, kun halusin tietää mistä ihmeestä on kyse. Viihdyin kirjan parissa varsin paremmin kuin olisin osannutkaan odottaa. Tämän positiivisen kokemuksen rohkaisemana nappasin Vihan liekit kuljeksimasta eräällä kirpparireissulla, varsinkin kun tarina jäi pahasti kesken.

Pakko sanoa, että Vihan liekit oli Nälkäpeliin verrattuna hieman pettymys. Päälimmäinen fiilis oli, että luen uusiksi ensimmäistä osaa, mutta huonompana versiona. Kaksi kolmasosaa kirjasta kuvaillaan Voittajien kiertuetta ja Katnissin mekkoja... tai siltä ainakin tuntuu. Hassua kyllä, Katniss ei itse välitä vaatteista, silti hän kertojana aina kuitenkin kuvailee kaikki asunsa. Tietenkin asut ovat tärkeä osa Voittajien kiertueen showta jne jne, mutta silti.

Peetasta en pitänyt ensimmäisessäkään osassa, joten ei liene yllätys, etten pitänyt hänestä nytkään. Peetalla tietääkseni on yleisön joukossa varsin kova kannatus, mikä on mielestäni melkoinen saavutus hänen kaltaiselleen hahmolle. Makuasioitahan nämä osaltaan ovat, mutta silti Peeta on keskeiseksi henkilöksi hirvittävän yksiulotteinen. Jatkaakseni aiheesta valittamasta: kolmiodraama Katniss-Peeta-Gale vie aivan liikaa tilaa kirjassa ja kiinnostavimmat teemat eivät saa tarpeeksi sivuja. Olen muutenkin hieman kyllästynyt siihen, kuinka paljon fiktiossa esitetään täysin yhdentekeviä rakkaussuhteita, joissa osapuolten välillä ei tunnu olevan yhtään mitään vetovoimaa. Vaikka kyseessä kuinka olisi nuorille suunnattu sarja, se ei ole mikään syy jättää panostamatta ihmissuhteisiin.

Nuortenkirjallisuus-kortilla voisi varmasti perustella myös joidenkin hahmojen karikatyyrimäisyyttä. Capitolin asukkaat ovat pinnallisia ja tyhmiä, presidentti Snow taas niin paha, että jopa hänen olemuksensa on käärmemäinen. Joskus tällaiset seikat voi lukiessa vain ohittaa, mutta jostakin syystä Vihan liekeistä tuli jo alusta asti negatiivinen fiilis ja ärsyynnyin vähän kaikesta. Mietin jopa, onko tämä valitusvirsi täysin oikeutettu ja olenko vain lukenut kirjan täysin väärässä mielentilassa tai väärin odotuksin.

Jottei menisi ihan pelkäksi kitinäksi on sanottava, että Collins osaa kaikista heikkouksista huolimatta kirjoittaa vetävää tekstiä. Hän osaa myös tuoda uusia jännittäviä juonenkäänteitä aina sopivin väliajoin, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Lukijoiden lempihahmoja rusikoidaan, mikä saa kenet tahansa tuntemaan antipatioita Capitolia kohtaan. Olen aina pitänyt kapinallisista ja omapäisistä hahmoista ja Katniss sopii tähän joukkoon hyvin. Jos vaikka Houkutukseen vertaa, kyllä minä mieluummin Nälkäpeliä ihmisille suosittelisisin. Viimeisen osan luen varmaan joskus, toivottavasti siinä tapahtuu jo jotain uutta.