tiistai 31. tammikuuta 2017

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Tästä teoksesta minulla ei taida olla mitään tuoretta sanottavaa, mutta kitistään nyt silti. Kirottu lapsi jätti päällimmäisenä ärsytyksen siitä, että Harry Potter-faneille myydään täysin keskinkertaista legimitoitua fanfictionia. Kuinkahan kauan menee ennen kuin on jo olemassa mittava expanded universe Star Wars-tyyliin, ja Rowling myy oikeuksia eri tahoille hahmojensa käyttämiseen? Jos suunnitelmat viidestä (!) Ihmeotukset-elokuvasta toteutuvat, tämä skenaario alkaa tuntua jopa mahdolliselta. Minun tietenkään tarvitse katsoa uusia Potter-leffoja, lukea näytelmiä tai mitään, mutta näin periaatteessa häiritsee asioiden tekeminen vain rahan kiilto silmissä. Olisin tyytyväisempi mikäli Rowling itse palaisi sarjan pariin ja kirjoittaisi siihen vaikka jonkun jatko-osan tai muun kyseisen universumiin sijoittuvan tarinan. Lukisin sen varmasti innoissani. Okei, luin näytelmänkin, koska kiinnosti tietää millainen se mahtaa olla.

Kirotun lapsen syntilista on melkoinen. Hahmoja oli kirjoitettu aivan kummalliseen suuntaan, Ron pahimpana esimerkkinä. Ei voi kuin hämmästellä, miksi joku Hermionen kaltainen oman arvonsa tunteva ja fiksu nainen haluaisi olla tällaisen henkilön kanssa yhdessä. Melkoinen pettymys suorastaan, etenkin kun Hermione on monille nuorille jonkinlainen roolimalli. Hämmästytti sekin, kuinka vähän Minerva McGarmiwalla oli auktoriteettiä nyt kun Harry, Ron ja Hermione ovat aikuisia. McGarmiwaa taitaa ikäkin aika paljon painaa jo tässä vaiheessa.

Kirotun lapsen päähenkilöt Albus ja Scorpius olivat ihan hyviä hahmoja, Scorpius oli itse asiassa varsin söpö ja varmaan parasta koko näytelmässä. Nuoret sankarimme ehtivät moneen riskihankkeeseen melko lyhyen tarinan aikana. Kyllä siinä vanhempi sukupolvi kalpenee, kun Harryn, Ronin ja Hermionen kokemat seikkailut useamman kirjan ajalta tiivistetään tähän yhteen näytelmään. Puhumattakaan siitä, kuinka helpolla Kirotussa lapsessa selvitään tilanteista, jotka aiemmin olivat isoja juttuja.

Heppoisuus paistaa juonen lisäksi keskeisestä pahiksesta, joka vei koko tarinan aivan tarpeettoman eeppisiin maailmanpelastus-sfääreihin. Niin ja nähtiinhän Kirotussa lapsessa pohjustus jälleen uuteen kouluromanssiin, ihan kuin edellisissä ei olisi jo tarpeeksi. Joskus ajattelin Ronin ja Hermionen olevan hyvä pari, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan tätä ratkaisua. Harry ja Ginnyn välillä nyt ei mielestäni ole ollut mitään kemiaa alun alkaenkaan. Inhosin jo Kuoleman varjelusten epilogia, jonka ainut tarkoitus tuntui olevan se, että voidaan esitellä kuinka onnellisesti kaikki ovat naimisissa ja millaiset nimet heidän lapsillaan on. Pienenä pelastuksena Kirottu lapsi ei sentään saavuttanut lopussa samanlaista sokerisuutta.

lauantai 21. tammikuuta 2017

J.S. Meresmaa, Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kuva kustantamon sivulta
Vieraillessani syksyllä Helsingin kirjamessuilla päädyin kuuntelemaan steampunk-paneelia, jossa haastateltiin Magdalena Haita, Anni Nupposta ja J.S. Meresmaata. Keskustelua oli hauska seurata ja paneelin inspiroimana ostin Osuuskunnalta edullisen kokoelman Steampunk! Koneita ja korsetteja, joka sisältää mainittujen kirjailijoiden novelleja.

Kirjat voivat odottaa lukemista hyllyssäni pitkäänkin, siis useita vuosia, mutta Steampunk! pääsi luettavaksi pikavauhtia. Kaipasin jotain kevyttä ja olin myös utelias suomalaisen spefi-kirjallisuuden suhteen, sitä kun en ole juuri lukenut, vaikka tuttuja nimiä monet toki ovat.

Kaikissa novelleissa oli hyviä juttuja. Magdalena Hain Vaskimorsian vaikutti aluksi jo moneen kertaan kerrotulta tarinalta, mutta lopussa oli yllättävyyttä. Kerronnasa oli aavistuksen samaa henkeä kuin Lovecraftilla. Markus Harjun Prahan teurastaja oli itselleni hauska nojatuolimatka Prahaan, jossa olen itsekin kerran vieraillut. Shimo Suntilan Kruunun vihollinen ja Jani Kankaan Kapina tuntureilla olivat hyvin kirjoitettuja, mutta tarinat olisivat ehkäpä päässeet paremmin oikeuksiinsa romaanimuodossa. Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää hyödynsi steampunk-elementtejä juonen osana syvällisimmällä tavalla ja jätti kokoelman viimeisenä novellina hyvän maun. Valittelin mielessäni kuitenkin sitä, että monissa tarinoissa oli jotenkin antiklimaattinen tai töksähtävä loppu.

Steampunk henkii luovuuden hulluutta, jossa hassutkin ideat toteutetaan tuntematta huolta niiden epätieteellisyydestä. Kokoelma osoitti myös, että se mahdollistaa vaikkapa eettisten kysymysten käsittelyn. Kirjalisuudessa genren miellyttävä ja keskeinen estetiikka ei toki pääse yhtä hyvin esiiin kuin visuaalisessa mediassa. Esimerkiksi Liikkuva linna teki minuun suuremman vaikutuksen Miyazakin animaationa kuin alkupeäinen Wynne-Jonesin romaani. Ajattelen steampunkin vähän kuin eskapismia nykymaailmasta, jossa kaikki kauniit analogiset härvelit halutaan hävitetää ja korvata kliinisillä digilaitteilla.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Vladimir Nabokov: Lolita

"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta."

Keski-ikäinen Humbert Humbert rakastuu 12-vuotiaaseen Lolitaan eli Dolores Hazeen niin intohimoisesti, että on valmis menemään naimisiin tytön äidin kanssa vain päästäkseen lähelle Lolitaa. Kun Charlotte Haze yllättäen kuolee, Humbertista tulee Lolitan isäpuoli. Syyllisyyden ja halun riivaama Humbert pelkää paljastuvansa ja pakenee halki Yhdysvaltojen mukanaan Lolita, josta on tullut Humbertin pakkomielle ja eroottisten unelmien kohde.


Päätin viimein tutustua Nabokovin tuotantoon kuultuani kehuja hänen mieleenpainuvasta tyylistään. Minun teki itse asiassa mieli lukea Nabokovin varhaisempaa tuotantoa oleva Naurua pimeässä, jota Gummeruksen sivuilla kuvailtiin Lolitan sisarteokseksi. Päädyin kuitenkin viimeksi mainittuun jostakin höpsöstä syystä tyyliin "suuri klassikko ensin". Epäilin itse asiassa hieman, olisiko Lolita oikeasti erityisen radikaali. Ehkäpä kyseessä nykylukijan näkökulmasta ylilyönti, kuten jokin Hannu Salaman Juhannustanssit? No, Lolita osoittautuikin melko epämiellyttäväksi, vaikka kielellisesti hienoksi teokseksi.

Nabokovin sivistyksen taso lienee melkoinen, niin paljon hän kerronnassaan viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja kieleen. En varmasti pystynyt poimimaan joukosta läheskään kaikkia ja konkreettisena muistona jäi mieleen vain pieni yksityiskohta: sirkumfleksi-kulmakarvat. Tässä mielessä Lolitaa oli hauskaa lukea. Välillä kielen runsaus tosin kääntyi hieman puuduttavaksi ja toivoin tiivistämistä, kun Humbert jäi pitkiin Lolitan ihon, liikkeiden ja kehon kuvailuun. Siitäkin huolimatta, että kyseiset kohdat olivat tärkeitä hahmon mielenmaisemassa.

Tätä vakavammat ongelmat minulle tuotti päähenkilömme. En voinut ostaa Humbertin syöttämää ajatusta Lolitan juonikkuudesta ja oikuista. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, joka vain sopetui omalla tavallaan pedofiilin isäpuolensa kanssa elämiseen. Koin Humbertin välillä niin vastenmieliseksi, että mietin voiko tarina päättyä millään minua tyydyttävällä tavalla. Loppua kohden Humbert kuitenkin rappioiutuu yhä enemmän, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Lolita saa ajattelemaan, kuinka pelottavaa ja kauhistuttavaa pakkomielteisyys voi olla.

Lukukokemus oli kaiken kaikkiaan vaikuttava ja Lolita ollut hämmentävän paljon ajatuksissa lukemisen jälkeen. Se ei ole kirja, jota rakastaisin kuten lempikirjojani ja palaisen tunnelmoimaan sen parhaita kohtauksia. Kukapa silti tietää, vaikka lukisinkin joskus uudestaan. Nabokovin muut teokset ovat edelleen lukulistalla.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves

Miljoonien rakastamat hahmot Bertie Wooster ja palvelijansa
 Jeeves ovat tuttuja sekä Wodehousen kirjoista
että niistä tehdystä tv-sarjasta. Jeeves-tarinat kokoavat 
loistavan hauskat kertomukset suomenkielisiin niteisiin!
 Mukana on sekä aiemmin suomentamattomia 
että uudelleen suomennettuja kertomuksia.
 Jeeves-tarinoiden päähenkilö, uusavuton ja katastrofialtis
 mutta hyväsydäminen brittiaristokraatin
arkkityyppi Bertie Wooster selviytyy neuvokkaan 
herrasmiespalvelijansa Jeevesin avulla päivittäisistä
kommelluksista.


Joulun alla mieleni teki lukea jotain kevyttä ja hauskaa - mikäpä sopisi siis paremmin kuin P.G. Wodehousen Jeeves-kokoelma. Olen jostain kuullut, että Wodehousea pitäisi lukea alkuperäiskielellä, mutta minulla nyt sattui olemaan kirjamessuilta ostettu suomenkielinen kappale. Ihan hyvä suomennos minusta, toisaalta en ole koskaan ollut erityisen puritaani alkuperäiskielen suhteen.

Kokoelman Kiitos, Jeeves tarinat olin sattumoisin nähnyt jo aiemmin tv-sarjaa katsellessani. Tämä ei kuitenkaan haitannut millään tavalla lukukokemusta. Huomasin, että filmatisointihan on erittäin uskollinen kirjalle ja näyttelijätkin erinomaisesti valittuja.

Jeeves-tarinat kuvaavat huvittavalla tavalla englantilaista luokkayhteiskuntaa, jossa joutilaiden ja rikkaiden nuorten ongelmat ovat varsin mitättömiä. Bertie Woosterilla on taipumus joutua vaikeuksiin, useimmiten ilman omaa syytään. Hänen palvelijansa Jeeves on kertomusten mastermind, joka selvittää aina ongelmat mutta myös manipuloi Woosteria enemmän kuin tämä ymmärtääkään. Woosteria kutsutaan usein hölmöksi, mutta siitä huolimatta (vai sen takia) samaistun hänen tietynlaiseen lapsenomaisuuteensa. Voisinpa vain itse viettää yhtä huoletonta ja hauskaa elämää. Pidän myös kovasti hänen tavastaan puhua ja toimia kertojana.

Kiitos, Jeevesin kuivahko brittihuumori ja väärinkäsityksiin perustuva komiikka tuo ensimmäisenä mieleen Knallin ja sateenvarjon, vaikka muitakin vertailukohtia löytynee. Tällainen huumorin laji on erityisesti mieleeni, mutta sitä pitää muistaa nauttia kohtuullisen kokoisissa annoksissa. Mainiot hahmot onneksi takaavat sen, ettei tarinoiden samankaltaisuus ala ihan heti kyllästyttää.