Philip K. Dick: Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi

Eräänä aamuna Jason Taverner herää ja huomaa olevansa täysin tuntematon. Vielä edellisenä päivänä hän oli suosittu televisiotähti, mutta nyt hän on vahingossa lipsahtanut maailmaan, jossa häntä ei tunne kukaan ja jossa hengissäpysymiseen tarvitaan henkilöllisyystodistusta. Ja sellaistahan Tavernerilla ei tietenkään ole.

Kun Taverner viimein löytää paperien tekemiseen kykenevän väärentäjän, tämä onkin poliisin ilmiantaja. Sen jälkeen hän saa tietää miltä tuntuu joutua kokonaisen yhteiskunnan takaa-ajamaksi.

Pian selviää, että Taverner on joutunut nappulaksi suureen kosmiseen peliin. Mutta millaiseen? Ja miksi?

Philip K. Dick on niitä klassikkokirjailijoita, joiden tuotantoon minulla on ollut vakaa aikomus tutustua, mutta en ole saanut aikaan. Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi (Flow My Tears, the Policeman Said) on kiehtova nimi kirjalle. Luettuani takakansitekstin innostuin vielä lisää. Pidän erilaisista ajatusleikeistä: luodaan jokin täysin teoreettinen tilanne ja kuvitellaan, kuinka ihminen siinä toimii. 

Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi on varsin keskinkertaista ja vetävääkin scifiä. Olisin silti uppoutunut mieluiten syvemmälle Tavernin eksistentiaaliseen kriisiin, kuin mitä kirja tarjosi. Se, miksi Tavern herää tajuttomuudesta täysin tuntemattomana, on tietysti kiinnostava arvoitus. Arvoituksiin ei kuitenkaan tarvitse aina vastata, ainakaan deus ex machina-tyyppiset loppuratkaisut eivät varsinaisesti ole tyydyttäviä. Ylipäätään teoksesta jäi hieman viimeistelemätön vaikutelma.

Jason Tavern on ei ole mikään miellyttävä päähenkilö, lähinnä etäinen ja kylmä. Hänen suurin huolenaiheensa yhtäkkiä koittavassa ”olemattomuudessa” on se, ettei hän olekaan enää tunnettu. Tavernin suhtautuminen lukuisiin kohtaamiinsa naisiin on vähättelevä ja esineellistävä. Luen ihan mielelläni myös päähenkilöistä, jotka eivät ole mukavia ja sympaattisia. Jason Tavernin sisäinen maailma kuitenkin on niin ontto, että se väistämättä vaikuttaa siihen, kuinka kiinnostavaa mielestäni hänen edesottamustensa seuraaminen oli.

On aina hauskaa havainnoida, millaisia tulevaisuuden visioita joitain kymmeniä vuosia sitten on esitetty. Joskus yhteiskuntakuvaukset voivat tuntua hyvinkin ajankohtaisilta. Tekniset härpäkkeet ovat asia erikseen. Esimerkiksi tässä Dickin luomassa tulevaisuudessa ajetaan lentävillä autoilla, mutta käytetään silti edelleen kolikkopuhelimia. Mielenkiintoisesti juuri erilaiset lentävät kulkuneuvot toistuvat scifikuvaelmissa (mm. Star Wars, Fifth Element, Blade Runner). Onko kukaan koskaan pohtinut sitä, millainen energiankulutus mahtaa olla ajoneuvolla, jonka täytyy ensinnä pysyä ilmassa ja vielä päästä eteenpäin? Millaiset liikennesäännöt pätevät ilmaliikenteessä? Tietenkin ilma-autot ovat näyttävä elementti, joka luo heti kuvan siitä, että teknologia on todella mennyt aimo harppauksin eteenpäin. 

Erilaisten innovaatioiden realistisuudelle ei välttämättä fiktiossa anneta painoarvoa: pääasia on niiden mahdollisuuksissa luoda visuaalisesti näyttäviä kohtauksia tai kuljettaa juonta eteenpäin. Tarina on mielestäni lopulta tärkein, mutta nautin siitä, jos teknologia on siduttu vahvasti tarinaan. Sekä vanhassa, että uudessa Blade Runnerissa huipputeknologia ei ole vain esteettinen elementti, vaan problemaattista. Do Androids Dream of Electric Sheep? odottaa lukemista jossakin tulevaisuudessa. 

Kannessa on muuten yksi edesmenneen Jukka Murtosaaren hienoista kuvituksista.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Kingiltä juuri Tervetuloa Joylandia, mutta se jotenkin houkutteli minua puoleensa (Kingille epätyypillisellä) ohuudellaan ja veikkasin sen olevan passelia matkalukemistoa. Lukukokemuksen perusteella uskallan väittää, että kauhun kuningas saa asiansa esitettyä ihan kelvollisesti, vaikka sivumäärä jäisikin alle tuhanteen.

Tervetuloa Joylandiin on kuitenkin kirjailijan tyylille uskollisesti nostalginen, pieneen kaupunkiin sijoittuva kasvutarina, unohtamatta muutamia yliluonnollisia elementtejä. Mieleen tulivat Kingin tuotannosta lukemani Pedon sydän sekä Ruumis. Päähenkilö on 21-vuotias Devin, joka muistelee nuoruutensa kesää huvipuistossa. Olen miettinyt usein, miten King onkaan saavuttanut niin suuren aseman nimenomaan kauhukirjailijana, sillä mielestäni hänen teoksensa eivät ole millään tavalla pelottavia. Totta puhuen, monet Kingin luomat kauhujutut ovat usein vähän höpsöjä, kuten Hohdon pensaseläimet. Sen sijaan olen nauttinut Kingin ajankuvasta ja tietynlaisesta melankoliasta, joka liittyy lapsuuden tai nuoruuden päättymiseen. Ja joo, höpsöistä pensaseläimistä huolimatta Hohto on oikeasti loistava.

Tervetuloa Joylandiin ei erityisemmin yllättänyt tai kauhistuttanut, mutta vastasi omiin odotuksiini keveydestä ja sopivasta tuttuudesta. Mukana on pieni rikosarvoitus, jonka ratkaisu oli valitettavan hölmö ja ärsyttävä. Jännitystä ja kauhua olisi saanut olla enemmänkin. Tätä lukuun ottamatta kyseessä on ihan sympaattinen teos. Devin on mukava päähenkilö ja sydänsuruissaan jopa vähän samaistuttava. Amerikkalaisen elämänmenon ja huvipuistomaailman kuvaaminen oli viihdyttävää. Jospa Kingin tuotannossa kannattaakin keskittyä näihin vähän lyhyempiin tapauksiin, joita lukiessa ei ensimmäisenä ala kaivata editoinnin perään.