Ruumiissa
päähenkilö muistelee lapsuutensa kesää, joka oli käännekohta lapsuuden
viattoman ja yksinkertaisen elämän sekä nuoruuden kriisien välillä. Lapsuudenkuvauksia
on aina hauska lukea. Olen vielä sen verran nuori, ettei kauheasti etäisyyttä
ja muisteltavaa vielä muista elämänvaiheista olekaan. Lapsuuteen liittyy
olennaisesti se, että koko maailma vielä tuntuu avoin ja mahdollisuuksia
täynnä. Koska monet asiat koetaan ensimmäistä kertaa, tunteet ja vaikutelmat
ovat usein hyvin voimakkaita, jotkut hyvinkin vahvasti maailmankuvaa
muokkaavia.
Menneiden
tapahtumien muistelemiseen liittyy yleensä jonkinlainen melankolia. Ruumissa etäisyys tapahtumiin tuo
kriittisyyttä, eikä aika ole kullannut kaikkia muistoja. Stephen King osoittaa
yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä kuvatessaan, millainen vaikutus
perhetaustalla ja erityisesti ystävillä on yksiön elämänkulkuun. Pidin kertomuksesta
erittäin paljon, enkä vain siksi, että se oli napakasti kirjoitettu. Ruumis tavoitti mielestäni hyvin ristiriidan,
jota ihminen voi kokea halutessaan olla lojaali ystävä ja kuitenkin tehdä valinnat
itselleen parhaimmalla tavalla.
Toinen
kokoelmaan kuuluva tarina on nimeltään Talvinen
tarina. Luin Talvista tarinaa
hieman hämmentyneenä, sillä se ei vaikuttanut millään tavalla Kingin
kirjoittamalta aiheensa tai tyylinsä puolesta. Kehyskertomuksessa mies lähtee
talvi-iltana käymään salaperäisellä klubilla, jossa takkatulen äärellä kerrotaan
tarinoita. Pidin kehyskertomuksesta enemmän kuin varsinaisesta tarinasta. Keskellä
talven kylmyyttä olisi itsekin mukavaa istuutua takkatulen ääreen kuuntelemaan
muiden tarinoita. Selittämättä jäävät asiat ovat tietenkin aina kiinnostavia, joten
klubin salaseuramainen luonne viehätti minua.
Kauhun vuodenaikojen jälkeen olikin sopiva hetki katsoa Stand by Me
pitkästä aikaa uudelleen. Se on mielestäni edelleen erinomainen ja klassikkoasemansa
ansainnut.