Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini

Stephen King, yksi aikamme suosituimmista ja tunnetuimista kauhukirjailijoista! Ellei peräti suosituin ja tunnetuin. Kingin kirjoitustahtia voisi kuvata toteamus: kirja vuodessa, kaksi parhaassa. Vanha viisaus on, että määrä ei korvaa laatua. Kingillä on hetkensä, jolloin hän on todella hyvä kirjoittaja. Valitettavasti Uinu, uinu lemmikkini (Pet cemetary) vuodelta 1983 ei ole Kingiä parhaimmillaan.

Lemmikkini on tyypilliseen tapaan osittain omaelämäkerrallinen. Tarina sijoittuu Maineen (jossa Stephen King itse on asunut) kuten monet muutkin hänen romaaneistaan. Myös kirjan lähtöasetelma on Kingin omasta elämästä: perhe muuttaa taloon, jonka tuntumassa sijaitsee leveä tie. Tiellä liikkuu raskasta liikennettä kovilla nopeuksilla, minkä vuoksi monet lemmikit ovat kokeneet tiellä kohtalonsa. Lähellä taloa on lemmikkien hautausmaa, jonne lapset ovat haudanneet eläimiä ja askarrelleet haudoille kylttejä, kiviä ynnä muuta.

Kirjan eräänä ongelmana on uskomaton ennalta-arvattavuus. Noin puolenvälin paikkeilla lukija pystyy kutakuinkin arvaamaan, mitä tulee tapahtumaan ja loppuaika meneekin sitten näitä ”kauhistuttavia” tapahtumia odotellessa. Asiaa pahentaa vielä Tammen 80-luvulla julkaisema painos, jonka takakannessa selostetaan lähes kaikki oleelliset tapahtumat kirjassa.

Päähenkilö, lääkäri Louis Creed on ihan okei, mutta hänen perheensä on lähinnä ärsyttävä. Tämä on hassua, sillä esimerkiksi Hohdossa King pystyy kuvaamaan tarinan keskiössä olevaa perhettä hyvinkin sympatiaa herättävällä tavalla. Hohdossa on myös pystytty onnistuneesti käsittelemään, kuinka Overlook-hotelli saa vähitellen otteen Jackista. Lemmikissä tapahtuu myös eräänlainen mielen nyrjähtäminen, joka on liian äkkinäinen ollakseen uskottava. Tästä ei kyllä ehkä pitäisi moittia Kingiä liikaa, sillä jos prosessia olisi kuvattu perusteellisemmin, kirja olisi ollut pidempi ja nykyinen pituus tätä kirjaa oli ihan tarpeeksi.

Kirjaa on kuvattu psykologiseksi kauhuksi, ja sen kantava teema on menettäminen sekä menettämisen pelko. Monet pitävät Uinu, uinu lemmikkiä pelottavana kirjana. Pelon tunne on tietysti hyvin yksilöllistä. Itse en muista pelänneeni yhtäkään kauhukirjaa sitten ala-asteen, mutta nautin silti hyvän kauhun ja kauhuromantiikan lukemisesta. King on itse todennut seuraavaa:

"Kauhistuin itsekin kirjoittaessani romaaniani... se avasi mustia syvyyksiä, joissa en haluaisi enää toiste käydä..."

En totta puhuen ymmärrä, mitä niin kauhistuttavaa tässä kirjassa on. Kirjan pelottavaksi tarkoitetut asiat eivät ole pelottavia (tämä korostuu etenkin kirjan lopussa). Minua ei liikuttanut, mitä kauheaa Louis Creedille ja hänen perheelleen tapahtuu. Ehkä joku toinen lukija pystyy samastumaan häneen enemmän? King ei edes hyödynnä kirjan kiinnostavinta hahmoja ja rakenna hänen kauttaan jotain twistiä. Ja tietysti tässäkin kirjassa saamme nauttia rasittavimmasta king-kliseestä: irrallisista lauseista, joita päähenkilö ajattelee. Esimerkiksi sellaiset kun Oz suuli ja hilmuinen ja Hey ho, let’s go.

Tämän kaiken arvostelun päätteeksi lienee todettava, että ei Uinu, uinu lemmikkini varsinaisesti huono kirja ole, lähinnä keskinkertainen. Lukukokemus oli kokonaisuudessaan viihdyttävä siitä huolimatta, että huonoja puolia oli paljon. Empiiristen tutkimustenin perusteella Uinu, uinu lemmikkini on Kingin suosituimpien kirjojen joukossa, ja sitä myös pidetään pelottavana. Itse tuskin enää palaan tähän kirjaan, mutta siirryn mielenkiinnolla seuraavaan Kingiin eli It:iin.


Soundtrack: Ramones - Pet Sematary

Arkadi & Boris Strugatski: Stalker: Huviretki tienpientareelle

Stalker – huviretki tienpientareelle on neuvostoliittolaisten veljesten scifiklassikko vuodelta 1972. Jostakin syystä he ovat päättäneet sijoittajaa tarinan Kanadaan, eivätkä siis kotikulmilleen. Miksi Kanada? En tiedä, sillä ei oikeastaan ole tarinan kannalta edes merkitystä. Kirjan kertoo vyöhykkeistä, joilla ulkoavaruuden olennot ovat vierailleet, ja sitten jättäneet sinne mitä erikoisempia tavaroita stalkerien saaliiksi. Toisaalta vyöhykkeillä on myös mystisiä luonnonilmiöitä, jotka voivat viedä hengen kokemattomalta vierailijalta.

Stalkerin lähtöasetelma on mielestäni hyvä, ja antaa mahdollisuuksia ties mihin. Kirja on varsin lyhyt (suomenkielinen painos 216) eikä sivuja mielestäni käytetä kovinkaan tehokkaasti. Tarina laahaa puolet kirjasta ja vasta selkeästi loppupuoliskolla kertomus alkaa vetämään enemmän. En tiedä vaikuttaako kirjan rakenteeseen se, että kirjoittajia on kaksi. Ikään kuin punainen lanka puuttuisi.

WSOY:n painaman kirjan takakansitekstissä lukee seuraavaa:

”Alamaailman puolivillaiset ’stalkerit’, yhtenä heistä kirjan antisankari rento jätkä Red, tekevät henkensä kaupalla kahmimisreissuja tarkoin vartioidulle vyöhykkeelle. Kuin ihminen omille vaaranalaisille alueilleen, jos niin halutaan tulkita.”

Tämä teksti on mielestäni hieman hassu, sillä puolivillaisella tarkoitetaan tietääkseni vähän huonoa/tyhmää, eivätkä kirjan henkilöt varsinaisesti olleet kumpaakaan. Myöskin siitä, kuinka rento jätkä ja missä määrin antisankari Red on, voidaan olla montaa mieltä. No okei, on hän aika rento tyyppi jos vertaa Andrei Tarkovskin filmatisoinnin stalkeriin.

Ehdotettu tulkinta siitä, että Vyöhyke edustaa ihmismieltä, on ihan kiva, mutta mielestäni mikään kirjassa itsessään ei ohjaa lukijaa tulkitsemaan kertomusta tältä näkökannalta. Mietinkin, miten niin monet muut lukijat ovat onnistuneet löytämään Stalkerista jotain todella syvällistä. Onko minulta jäänyt jotain olennaista hiffaamatta?

Vahvin puoli Stalkerissa on hieman pahaenteinen tunnelma, johon on helppo upota. Myös loppuratkaisu oli mielenkiintoinen. Oma lukunsa on jo aiemmin mainittu Tarkovskin taide-Stalker, joka nauttii elokuvaharrastajien lähestulkoon harrasta palvontaa. 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tulipa nyt luettua ties mitä palkintoja saanut Emmi Itärannan Teemestarin kirja. En ostanut kirjaa viime syksyn Hulluilta Päiviltä, koska siinä oli ruma, 70-lukua henkivä kansi. Ja hyvä niin, sillä löysin kirjan vähän aikaa sitten sillä paremmalla kannella Akateemisesta hintaan 2e. Jihuu!

Tarina sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, joka yhdessä muun maailman kanssa kärsii lämmenneestä ilmastosta sekä fataalisesta veden puutteesta. Armeija kontrolloi vedenkäyttöä ja rikkomuksesta seuraa ankara rangaistus. Päähenkilönä kirjassa on teemestarien sukuun kuuluva Noria, jonka on valittava jatkaako hän teemestarina isänsä jalanjäljissä ja pitääkö hän salaisuutena teemestarien salaisen vesilähteen.

Kirjan maailmaa ei juuri lähdetä selittämään lukijalle. Aasialainen kulttuuri on tehnyt invaasion ja jotain sotia on jossain. Paljon entisajan teknologiaa on tuhoutunut, eivätkä kirjatkaan ole yleisiä. En jäänyt kaipaamaan tarkempaa maailmankuvausta, sillä mielestäni maailmasta on kerrottu kaikki, mikä on juonen kannalta oleellista. Koska kerronta tapahtuu ensimmäisessä persoonassa, laajempi maailman esittely olisi voinut myös olla kömpelöä.

Teemestarin kirjaa lukiessa ei voi olla aivan varma, mitä seuraavaksi tapahtuu ja näin ollen lukijan on pakko jatkaa eteenpäin. Pidin tarinasta, joka oli myös mielestäni ennalta-arvaamaton. Toisaalta olisin toivonut päähenkilöltä enemmän tunnontuskia hänen valitessaan teemestarin tien ja käyttäessään salaista lähdettä. Itse lukijana en voinut kuin pitää teemestarina toimimista kyseenalaisena ja itsekkäänä.

Monet ovat ihastuneet kirjan kerrontaa, joka on paikoitellen hyvin lyyristä.

”Sivut tuntuivat hauraita ja kuivilta, kuin ne saattaisivat hajota, varistaa ohuet mustat sanansa pitkin lattiaa tuulen temmattaviksi.”

Tällainen maalaileva kerronta ei ole niin hirveästi omaan makuuni, vaikka kokonaisuudessaan kirja olikin miellyttävää luettavaa. Kirjan päähenkilö, joka tarinassa kohtaa dramaattisia tapahtumia, tuntuu suhtautuvan kaikkeen vähän turhankin zeniläisesti ja jatkavan elämäänsä nopeasti eteenpäin.

Teemestarin kirja on hyvä, ja mieleenpainuvakin lukukokemus. Silti siinä on jotain, joka jättää kylmäksi ja kirja jää keskikertaisen tasolle. Se, että osaa kirjoittaa kauniisti asiasta X ei vielä tee kirjasta erinomaista. Siihen tarvitaan myös syvällisempää taitoa kuvata ihmismieltä. Teemestarin kirjan kohdalla nousee usein esille, että teos on hyvä esikoisromaani. En haluaisi antaa tämän vaikuttaa vahvasti omaan arviooni kirjasta, esikoiskirjailijatkaan eivät ole mikään homogeeninen ryhmä. Siitä huolimatta, ettei tämä täysin tyydyttänyt minua, suosittelen kokeilemaan, onhan kirja saanut monia ylistäviä arvioita.

Tuula Karjalainen: Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalaisen elämäkerta Tove Janssonista Tee työtä ja rakasta on ulkoasultaan todella kaunis ja nopealukuinen. Kuvat ovat kiinnostavia, ja niitä on paljon. Karjalainen on valinnut elämäkertaan temaattisen etenemistavan, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Näin kirjoittaja pystyy hyvin käsittelemään aina yhtä aihekokonaisuutta Janssonin elämässä. Ratkaisu aiheuttaa toki myös jonkin verran päällekkäisyyttä.


Elämäkerran eräänä lähdemateriaalina toimii mm. Toven kirjeenvaihto. Viitteitä katsellessa voi vakuuttua siitä, että Karjalainen todella on nähnyt vaivaa teoksen eteen ja tutustunut lähteisiin huolella.  Kirjeenvaihto tarjoaa mahdollisuuden päästä hyvinkin henkilökohtaisten asioiden äärelle, varsinkin, kun suuri osa kirjassa referoiduista kirjeistä on osoitettu Toven hyvälle ystävälle Eva Konikoffille. Tee työtä ja rakasta käsitteleekin paljon juuri Toven rakkauselämää ja sen ongelmia, joita riittää. Toisen suuren roolin kirjassa saa kuvataide, Tuula Karjalaisen taidehistorioitsijataustalla lienee asian kanssa jotakin merkitystä. Kirjailija-Jansson jää hieman vähemmälle huomiolle. Myös Tove itse halusi eläessään korostaa olevansa nimenomaan taidemaalari, ei kirjailija tai sarjakuvantekijä, vaikka viimeisistä hänet parhaiten tunnetaankin.


Karjalaista on muutamaan otteeseen arvosteltu ylitulkinnasta kirjassaan, ja minunkin on yhdyttävä näihin moitteisiin. Parhaana esimerkkinä tästä toimii hattivattien tulkitseminen seksuaalisuuden edustajina Muumilaaksossa. Kuvailut sähköistymisestä (seksuaalienergiasta) ja hattivattien falloksellista muodoista ovat kuin mistäkin Sigmund Freud-parodiasta. Kirjoittaja ei väitä, että tämä olisi ainoa totuus, mutta tällaiset tulkinnat olisi mielestäni voinut jättää kirjan ulkopuolelle. Tee työtä ja rakasta painottuu hyvin vahvasti Toven nuoruusvuosiin, ja olisin itse halunnut tietää enemmän Toven suhteesta muumianimaatioon. Nyt animaatio sivuutettiin yhdellä virkkeellä ja kuitenkin se lienee tuttu jokaiselle suomalaiselle lapselle ja varmaan aikuisellekin. En voinut välttää tunnetta, että elämäkerta olisi voinut olla parempi ja päästä vielä syvemmälle Toven ajatusmaailmaan.


Yhtäkaikki Tee työtä ja rakasta on viihdyttävä, lähes kaunokirjallinen teos, kiinnostavasta taiteilijasta.