tiistai 21. syyskuuta 2021

Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme

Napoleonin sotien melskeissä Britannian laivaston kapteeni Will Laurence tekee löydön, joka muuttaa hänen elämänsä kulun. Hän lyö joukkoineen taistelussa ranskalaisen laivan, jonka ruumaan on kätketty erittäin harvinaisen lohikäärmeen muna.

Eri maiden armeijoilla on tukenaan älykkäisiin, puhuviin lohikäärmeisiin perustuvat ilmavoimat. Willin löytämä lohikäärme on kuitenkin lajissaan ainutlaatuinen…

Alkaa tarina ihmeellisen lohikäärme Temerairen ja tämän nuoren lentäjän välisestä ystävyydestä. Yhdessä heidän on opittava ilmasodan salat, sillä Ranska – uskaliaan Bonaparten johdolla – kokoaa jo omia lohikäärmeitään voidakseen valloittaa Britannian maaperän. Laurence ja Temaire valmistautuvat tulikasteeseen!

 

Nappasin Naomi Novikin Kuninkaan lohikäärmeen kirjaston hyllyltä etsiessäni uutta luettavaa. Tällaista hupia tulee nykyään harvemmin harrastettua, sillä yleensä mietin pitkälle etukäteen, mitä haluaisin lukea. Novikin teos kuulosti houkuttelevalta erityisesti siksi, että en muista lukeneeni juurikaan lohikäärmeisiin keskittyviä fantasiakirjoja.

Kuninkaan lohikäärmeen päähenkilö Will Laurence on käytöstavoista ja hierarkioista tarkka laivaston upseeri, joka päätyy sattumien kautta lohikäärmeen lentäjäksi Britannian ilmavoimiin. Laurencessa on hieman chosen one- henkeä. Lohikäärme, jonka lentäjäksi kaavailtiin täysin toista miestä, valitseekin Laurencen. Kyseinen otus, Temeraire, sattuu vieläpä olemaan erityisen harvinaista lajia, huippuälykäs ja yhteistyö Laurencen kanssa sujuu alusta asti saumattomasti. Ehkä olisin toivonut, että Novik olisi saanut lohikäärmeistä irti jotain muuta, kuin sen, että ne ovat lentäviä liskoja, joilla on ihmisen älykkyys (sekä puhekyky) ja koiran lojaalisuus.

Kuninkaan lohikäärmeen juoni keskittyy Laurencen totutteluun uuteen elämäänsä lentäjänä ja lohikäärmeen kouluttajana. Lukijalle tulee myös selväksi laivaston ja ilmavoimien eroavaisuudet sopivan käytöksen ja pukeutumisen suhteen. Laurence on varsin puiseva päähenkilö, mutta onhan hänellä yksi intohimo – armeijan muodollisuuksien noudattaminen!

Voi olla, että olisin pitänyt Kuninkaan lohikäärmeestä enemmän, jos olisin lukenut sen huomattavasti nuorempana. Kenties Temeraire olisi tuolloin iskenyt voimakkaammin johonkin söpöyshermoon. Kuninkaan lohikäärmeessä oli sentään yksi todella söpö lohikäärme, melkoinen reppana, jota symppasin kovasti. Muuten teos oli valitettavan keskinkertainen kivoista ideoista huolimatta. Sen verran lyhyt opus oli sentään kyseessä, että jaksoin pinnistellä loppuun saakka.

lauantai 30. tammikuuta 2021

Summa summarum V

 1. Robert Kirkman: The Walking Dead #1
2. Jo Nesbø: Punarinta (u)
3. Clementine Ford: Fight Like A Girl
4.
Jo Nesbø: Suruton (u)
5. Maja Lunde: Mehiläisten historia
6. Joe Abercrombie: Ennen hirttämistä
7. Saara Turunen: Sivuhenkilö
8. Margaret Atwood: Orjattaresi
9. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
10.
Truman Capote: Aamiainen Tiffanyllä
11. Robert Kirkman: The Walking Dead #2
12. Susanne Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell
13.
Joe Abercrombie: Kuninkaiden viimeinen keino
14. P. D. James: Oikeus on sokea
15. J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (u)
16. J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (u)
17. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (u)
18. J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (u)

19. Karl Ove Knausgård: Taisteluni #1
20. Astrid Lindgren: Veljeni, leijonamieli
21. Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
22. Sally Green: Savuvarkaat
23. Alan Moore: V niin kuin verikosto
24. Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta
25. Agatha Christie: Kuolema Niilillä
26. Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt
27. Albert Camus: Rutto
28. J.R.R. Tolkien: Kirjeitä joulupukilta

Yhteensä: 28
Omasta hyllystä: 12

 

Alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että blogi päivittyy noin kerran vuodessa. Olen ollut aikeissa kirjoittaa useammastakin kirjasta, mutta jostain syystä en ole tehnyt sitä. Sen sijaan olen viime vuonna kirjoittanut jotain ihan muuta – sain gradun valmiiksi toukokuussa ja valmistuin heinäkuussa! Valmistuminen lämmittää mieltä edelleen ja tuntuu hyvältä, kun saa jotain joskus valmiiksikin.

Vuonna 2020 hakeuduin useaan otteeseen vanhojen suosikkieni pariin. Jo Nesbøn Punarinnan ja Suruttoman luin toiseen kertaan ja pidin molemmista edelleen. Nesbøn tapa rakentaa mysteeriä on toki hieman kaavamainen, mutta kirjailija osaa asiansa ja hänen dekkarinsa ovat viihdyttävää luettavaa. Harry Potterit luin kesällä uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja nautin joka hetkestä. Tai itse asiassa aloitin Liekehtivästä pikarista, koska halusin lukea heti vähän pitemmän teoksen. Potterit kestävät häkellyttävän hyvin aikaa ja useita lukukertoja. Niiden lukeminen on kuin kääriytyisi lämpimään vilttiin.

Saara Turusen Sivuhenkilö herätti paljon ristiriitaisia tunteita. Olen luonnostellut jotain tekstiäkin kirjasta, mutta tuntui vaikealta pukea sanoiksi niitä tunteita, joita koin. Ehkä tiivistetysti voisi sanoa, että Sivuhenkilö ärsytti älyttömästi siksi, että sen kertoja edusti kovin monia niitä piirteitä, joista itsessäni en pidä. Teos sai aikaan kiusallista itsereflektiota! Ei huono saavutus kirjailijalta.

Susanne Clarken Jonathan Strange & herra Norrell odotti kirjahyllyssä luetuksi tulemista ehkä kymmenisen vuotta. Olin aloittanut kirjaa parikin kertaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle, koska samalla oli joku toinen kirja kesken. Minulle jäi kuitenkin vahva tunne, että pitäisin kirjasta paljon, jos vain annan sille aikaa. Jonathan Strange & herra Norrell osoittautui lopulta erinomaiseksi romaaniksi, jonka lukemista nautin suunnattomasti. Oli hauskaa huomata, miten romaanin edetessä palaset loksahtelivat paikalleen saumattomasti ja ei-ennalta-arvattavasti.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni ei sen sijaan oli pienoinen pettymys, vaikka tähän ikään mennessä olisi varmaan jo pitänyt oppia, ettei ”kirjasensaatiolta” pidä odottaa liikoja. Taisteluni oli pääasiassa melko puisevaa jaarittelua, mutta sanottakoon, että loppupuoliskolla koittava siivoustalkookuvaus oli katharsistinen kokemus.

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt on ollut syksyn kirjatapauksia. Onneksi sain teoksen ystävältäni lainaan, sillä sen varausjono oli ja on aivan tolkuton. Korkeintaan vähän väsynyt oli myös itsereflektioon pakottava teos, mutta Sivuhenkilöä miellyttävällä tavalla, ja olen mielessäni palannut siinä esitettyihin asioihin monta kertaa. Uskoisin, että Kolun kirja on antoisin nimenomaan niille, jotka kamppailevat perfektionismin ja suorituskeskeisyyden kanssa.

Kirjavuosi päättyi Tolkienin Kirjeitä Joulupukilta kokoelmaan. Harvemmin tulee luettua tällaisia sesonkikirjoja. Kirjeitä Joulupukille oli kiva ja sympaattinen, Tolkienin kekseliäisyys jaksaa aina ihmetyttää.