sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Vuosi 2033. Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan synkeissä metrotunneleissa. He taistelevat olemassaolostaan pimeydessä kehittyviä uhkia vastaan, ja kilpailevat metroasemat käyvät kamppailua linjojen hallinnasta.
Maanpäällinen sivilisaatio on menneisyyttä, muistoissa elävä myyttien ja legendojen rakennusaine. Radioaktiivinen säteily on kiihdyttänyt evoluutiota ja synnyttänyt uusia organismeja. Uuden maailman ravintoketjussa ihminen ei ole enää luomakunnan kruunu, vaan selviytymisvaistoonsa tukeutuva tunnelirotta.
Hajaannuksessa elävää pakolaisten maanalaista valtakuntaa uhkaa tuho. Nuori Artjom ymmärtää kauhukseen, että ihmiskunnan kohtalo on tullut hänen kannettavakseen.

Eräs ystäväni totesi pari vuotta sitten olevansa jo täysin kyllästynyt kaikkeen post-apokalyptiseen viihteeseen. No, minä en onneksi ole, ainakaan niin kauaa kun löydän sellaista kirjallisuutta kuin Dmitri Gluhovskin Metro 2033. Metro 2033 vei heti ajatukseni kauan sitten lukemaani Katsuhiro Otomon sarjakuvaan Akira, jossa oli hyvin samankaltainen tunnelma. Yhtäläisyyksiä löytyi myös Strugatskien Huviretkeen tienpientareelle, sillä Gluhovski on höydyntänyt tuomalla stalkerit omaan teokseensa.
Metro 2033 on pitkälti yhteiskuntakuvaus. Artjomin rooli päähenkilönä on lähinnä toimia lukijan silminä Artjomin harhaillessa pitkin metroa. Vasta loppupuolella hän muuttuu enemmän toimijaksi, kuin vain tapahtumien tarkkailijaksi. Artjomin tapaamat henkilöt ovat toteuttavat myös matkaoppaan funktiota. Heidän pitkät monologinsa ja keskustelunsa taustoittavat tarinaa ansiokkaasti. Joku voisi pitää seuraavaa erittäin kerettiläisenä, mutta en voi mitään sille, että tällainen kiertomatkailu tuo mieleeni Danten Jumalaisen näytelmän. Gluhovski on kuvailussaan perinpohjainen ja toimintaa kirjassa on vähänlaisesti, mikä tekee kohtauksista oikeastikin jännittäviä. Vaikka takakansi lupaa Artjomista jotakin eeppistä ihmiskunnan pelastajaa, messiaanisuus ei lopulta ilokseni toteutunut ihan kliseisimmällä tavalla.
Gluhovski osaa olla selittämättä lukijalle auki kaikkea ja monet asiat jäävätkin huhupuheen tasolle. Tämä sopii teokseen erinomaisesti, sillä on luontevaa ajatella, että hyvin rajoitetulla alueella elävät ihmiset täyttävät puutteita tietämyksessään kaikella kuulemallaan. Minusta oli mielenkiintoista seurata, miten ihmisyhteisö selviää poikkeuksellisissa oloissa ja miten se järjestyy uudelleen. Samasta syystä olen pitänyt ylipäätään erilaisista selviytymistarinoista.  
Siitä huolimatta, että pidin Metro 2033:sta paljon, siinä häiritsi korostettu maskuliinisuus ja naiskuva, voisi myös sanoa naishahmojen puute. Kirjassa on ainoastaan yksi nainen, joka esitellään nimeltä ja hänelläkään ei taida olla repliikkejä. Vähäiset naishahmot ovat lähinnä hysteerisiä ja ylipäätään stereotyyppisesti kuvattuja. Metron kovimmat tyypit sen sijaan ovat karskeja, kylmäverisiä sotilaita. Tiedä sitten kieliikö tämä asetelma jotain kirjailijan kotimaan asenneilmapiiristä tai ihanteista. Muuten tuntuu aika hullulta, että 2000-luvulla kirjoitetussa teoksessa naisten rooli voi olla näinkin olematon, etenkin kun naiset yleensä ovat merkittävä osa elävää yhteiskuntaa. Tietääkseni Gluhovski on hieman korjannut tilannetta Metron jatko-osassa ja syytä todella olisikin. Lisäksi Gluhovskin kuvailemat uudet organismit eivät ole uskottavia, sillä ei mikään sätely synnytä täysin mutatoituneita elämänmuotoja muutamassa kymmenessä vuodessa. Kuitenkaan tämä puoli ei lopulta ollut erityisen keskeinen, sillä vihulaisia esitellään varsin vähän, eikä siksi jäänyt erityisemmin hampaankoloon.
Metro 2033 on hidastempoinen kiertomatka Gluhovskin luomassa maailmassa ja jos ei satu olemaan genren tai kirjoitustyylin ystävä, se saattaa käydä pitkästyttäväksi. Koska satuin pitämään molemmista, Metro 2033 on ollut tähän asti vuoden paras lukukokemus ja kirja, jota en olisi millään laskenut käsistäni. Suosittelen kaikille postapokalypsestä pitäville lukijoille, joita synkkyys tai ajoittainen äijämäisyys ei liiaksi kauhistuta.

tiistai 31. tammikuuta 2017

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

Tästä teoksesta minulla ei taida olla mitään tuoretta sanottavaa, mutta kitistään nyt silti. Kirottu lapsi jätti päällimmäisenä ärsytyksen siitä, että Harry Potter-faneille myydään täysin keskinkertaista legimitoitua fanfictionia. Kuinkahan kauan menee ennen kuin on jo olemassa mittava expanded universe Star Wars-tyyliin, ja Rowling myy oikeuksia eri tahoille hahmojensa käyttämiseen? Jos suunnitelmat viidestä (!) Ihmeotukset-elokuvasta toteutuvat, tämä skenaario alkaa tuntua jopa mahdolliselta. Minun tietenkään tarvitse katsoa uusia Potter-leffoja, lukea näytelmiä tai mitään, mutta näin periaatteessa häiritsee asioiden tekeminen vain rahan kiilto silmissä. Olisin tyytyväisempi mikäli Rowling itse palaisi sarjan pariin ja kirjoittaisi siihen vaikka jonkun jatko-osan tai muun kyseisen universumiin sijoittuvan tarinan. Lukisin sen varmasti innoissani. Okei, luin näytelmänkin, koska kiinnosti tietää millainen se mahtaa olla.

Kirotun lapsen syntilista on melkoinen. Hahmoja oli kirjoitettu aivan kummalliseen suuntaan, Ron pahimpana esimerkkinä. Ei voi kuin hämmästellä, miksi joku Hermionen kaltainen oman arvonsa tunteva ja fiksu nainen haluaisi olla tällaisen henkilön kanssa yhdessä. Melkoinen pettymys suorastaan, etenkin kun Hermione on monille nuorille jonkinlainen roolimalli. Hämmästytti sekin, kuinka vähän Minerva McGarmiwalla oli auktoriteettiä nyt kun Harry, Ron ja Hermione ovat aikuisia. McGarmiwaa taitaa ikäkin aika paljon painaa jo tässä vaiheessa.

Kirotun lapsen päähenkilöt Albus ja Scorpius olivat ihan hyviä hahmoja, Scorpius oli itse asiassa varsin söpö ja varmaan parasta koko näytelmässä. Nuoret sankarimme ehtivät moneen riskihankkeeseen melko lyhyen tarinan aikana. Kyllä siinä vanhempi sukupolvi kalpenee, kun Harryn, Ronin ja Hermionen kokemat seikkailut useamman kirjan ajalta tiivistetään tähän yhteen näytelmään. Puhumattakaan siitä, kuinka helpolla Kirotussa lapsessa selvitään tilanteista, jotka aiemmin olivat isoja juttuja.

Heppoisuus paistaa juonen lisäksi keskeisestä pahiksesta, joka vei koko tarinan aivan tarpeettoman eeppisiin maailmanpelastus-sfääreihin. Niin ja nähtiinhän Kirotussa lapsessa pohjustus jälleen uuteen kouluromanssiin, ihan kuin edellisissä ei olisi jo tarpeeksi. Joskus ajattelin Ronin ja Hermionen olevan hyvä pari, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan tätä ratkaisua. Harry ja Ginnyn välillä nyt ei mielestäni ole ollut mitään kemiaa alun alkaenkaan. Inhosin jo Kuoleman varjelusten epilogia, jonka ainut tarkoitus tuntui olevan se, että voidaan esitellä kuinka onnellisesti kaikki ovat naimisissa ja millaiset nimet heidän lapsillaan on. Pienenä pelastuksena Kirottu lapsi ei sentään saavuttanut lopussa samanlaista sokerisuutta.

lauantai 21. tammikuuta 2017

J.S. Meresmaa, Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kuva kustantamon sivulta
Vieraillessani syksyllä Helsingin kirjamessuilla päädyin kuuntelemaan steampunk-paneelia, jossa haastateltiin Magdalena Haita, Anni Nupposta ja J.S. Meresmaata. Keskustelua oli hauska seurata ja paneelin inspiroimana ostin Osuuskunnalta edullisen kokoelman Steampunk! Koneita ja korsetteja, joka sisältää mainittujen kirjailijoiden novelleja.

Kirjat voivat odottaa lukemista hyllyssäni pitkäänkin, siis useita vuosia, mutta Steampunk! pääsi luettavaksi pikavauhtia. Kaipasin jotain kevyttä ja olin myös utelias suomalaisen spefi-kirjallisuuden suhteen, sitä kun en ole juuri lukenut, vaikka tuttuja nimiä monet toki ovat.

Kaikissa novelleissa oli hyviä juttuja. Magdalena Hain Vaskimorsian vaikutti aluksi jo moneen kertaan kerrotulta tarinalta, mutta lopussa oli yllättävyyttä. Kerronnasa oli aavistuksen samaa henkeä kuin Lovecraftilla. Markus Harjun Prahan teurastaja oli itselleni hauska nojatuolimatka Prahaan, jossa olen itsekin kerran vieraillut. Shimo Suntilan Kruunun vihollinen ja Jani Kankaan Kapina tuntureilla olivat hyvin kirjoitettuja, mutta tarinat olisivat ehkäpä päässeet paremmin oikeuksiinsa romaanimuodossa. Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää hyödynsi steampunk-elementtejä juonen osana syvällisimmällä tavalla ja jätti kokoelman viimeisenä novellina hyvän maun. Valittelin mielessäni kuitenkin sitä, että monissa tarinoissa oli jotenkin antiklimaattinen tai töksähtävä loppu.

Steampunk henkii luovuuden hulluutta, jossa hassutkin ideat toteutetaan tuntematta huolta niiden epätieteellisyydestä. Kokoelma osoitti myös, että se mahdollistaa vaikkapa eettisten kysymysten käsittelyn. Kirjalisuudessa genren miellyttävä ja keskeinen estetiikka ei toki pääse yhtä hyvin esiiin kuin visuaalisessa mediassa. Esimerkiksi Liikkuva linna teki minuun suuremman vaikutuksen Miyazakin animaationa kuin alkupeäinen Wynne-Jonesin romaani. Ajattelen steampunkin vähän kuin eskapismia nykymaailmasta, jossa kaikki kauniit analogiset härvelit halutaan hävitetää ja korvata kliinisillä digilaitteilla.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Vladimir Nabokov: Lolita

"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta."

Keski-ikäinen Humbert Humbert rakastuu 12-vuotiaaseen Lolitaan eli Dolores Hazeen niin intohimoisesti, että on valmis menemään naimisiin tytön äidin kanssa vain päästäkseen lähelle Lolitaa. Kun Charlotte Haze yllättäen kuolee, Humbertista tulee Lolitan isäpuoli. Syyllisyyden ja halun riivaama Humbert pelkää paljastuvansa ja pakenee halki Yhdysvaltojen mukanaan Lolita, josta on tullut Humbertin pakkomielle ja eroottisten unelmien kohde.


Päätin viimein tutustua Nabokovin tuotantoon kuultuani kehuja hänen mieleenpainuvasta tyylistään. Minun teki itse asiassa mieli lukea Nabokovin varhaisempaa tuotantoa oleva Naurua pimeässä, jota Gummeruksen sivuilla kuvailtiin Lolitan sisarteokseksi. Päädyin kuitenkin viimeksi mainittuun jostakin höpsöstä syystä tyyliin "suuri klassikko ensin". Epäilin itse asiassa hieman, olisiko Lolita oikeasti erityisen radikaali. Ehkäpä kyseessä nykylukijan näkökulmasta ylilyönti, kuten jokin Hannu Salaman Juhannustanssit? No, Lolita osoittautuikin melko epämiellyttäväksi, vaikka kielellisesti hienoksi teokseksi.

Nabokovin sivistyksen taso lienee melkoinen, niin paljon hän kerronnassaan viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja kieleen. En varmasti pystynyt poimimaan joukosta läheskään kaikkia ja konkreettisena muistona jäi mieleen vain pieni yksityiskohta: sirkumfleksi-kulmakarvat. Tässä mielessä Lolitaa oli hauskaa lukea. Välillä kielen runsaus tosin kääntyi hieman puuduttavaksi ja toivoin tiivistämistä, kun Humbert jäi pitkiin Lolitan ihon, liikkeiden ja kehon kuvailuun. Siitäkin huolimatta, että kyseiset kohdat olivat tärkeitä hahmon mielenmaisemassa.

Tätä vakavammat ongelmat minulle tuotti päähenkilömme. En voinut ostaa Humbertin syöttämää ajatusta Lolitan juonikkuudesta ja oikuista. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, joka vain sopetui omalla tavallaan pedofiilin isäpuolensa kanssa elämiseen. Koin Humbertin välillä niin vastenmieliseksi, että mietin voiko tarina päättyä millään minua tyydyttävällä tavalla. Loppua kohden Humbert kuitenkin rappioiutuu yhä enemmän, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Lolita saa ajattelemaan, kuinka pelottavaa ja kauhistuttavaa pakkomielteisyys voi olla.

Lukukokemus oli kaiken kaikkiaan vaikuttava ja Lolita ollut hämmentävän paljon ajatuksissa lukemisen jälkeen. Se ei ole kirja, jota rakastaisin kuten lempikirjojani ja palaisen tunnelmoimaan sen parhaita kohtauksia. Kukapa silti tietää, vaikka lukisinkin joskus uudestaan. Nabokovin muut teokset ovat edelleen lukulistalla.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves

Miljoonien rakastamat hahmot Bertie Wooster ja palvelijansa
 Jeeves ovat tuttuja sekä Wodehousen kirjoista
että niistä tehdystä tv-sarjasta. Jeeves-tarinat kokoavat 
loistavan hauskat kertomukset suomenkielisiin niteisiin!
 Mukana on sekä aiemmin suomentamattomia 
että uudelleen suomennettuja kertomuksia.
 Jeeves-tarinoiden päähenkilö, uusavuton ja katastrofialtis
 mutta hyväsydäminen brittiaristokraatin
arkkityyppi Bertie Wooster selviytyy neuvokkaan 
herrasmiespalvelijansa Jeevesin avulla päivittäisistä
kommelluksista.


Joulun alla mieleni teki lukea jotain kevyttä ja hauskaa - mikäpä sopisi siis paremmin kuin P.G. Wodehousen Jeeves-kokoelma. Olen jostain kuullut, että Wodehousea pitäisi lukea alkuperäiskielellä, mutta minulla nyt sattui olemaan kirjamessuilta ostettu suomenkielinen kappale. Ihan hyvä suomennos minusta, toisaalta en ole koskaan ollut erityisen puritaani alkuperäiskielen suhteen.

Kokoelman Kiitos, Jeeves tarinat olin sattumoisin nähnyt jo aiemmin tv-sarjaa katsellessani. Tämä ei kuitenkaan haitannut millään tavalla lukukokemusta. Huomasin, että filmatisointihan on erittäin uskollinen kirjalle ja näyttelijätkin erinomaisesti valittuja.

Jeeves-tarinat kuvaavat huvittavalla tavalla englantilaista luokkayhteiskuntaa, jossa joutilaiden ja rikkaiden nuorten ongelmat ovat varsin mitättömiä. Bertie Woosterilla on taipumus joutua vaikeuksiin, useimmiten ilman omaa syytään. Hänen palvelijansa Jeeves on kertomusten mastermind, joka selvittää aina ongelmat mutta myös manipuloi Woosteria enemmän kuin tämä ymmärtääkään. Woosteria kutsutaan usein hölmöksi, mutta siitä huolimatta (vai sen takia) samaistun hänen tietynlaiseen lapsenomaisuuteensa. Voisinpa vain itse viettää yhtä huoletonta ja hauskaa elämää. Pidän myös kovasti hänen tavastaan puhua ja toimia kertojana.

Kiitos, Jeevesin kuivahko brittihuumori ja väärinkäsityksiin perustuva komiikka tuo ensimmäisenä mieleen Knallin ja sateenvarjon, vaikka muitakin vertailukohtia löytynee. Tällainen huumorin laji on erityisesti mieleeni, mutta sitä pitää muistaa nauttia kohtuullisen kokoisissa annoksissa. Mainiot hahmot onneksi takaavat sen, ettei tarinoiden samankaltaisuus ala ihan heti kyllästyttää.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Summa summarum

Laitoin Goodreadsin lukuhaasteeseen rohkeasti 30 kirjaa, kun viimevuotinen 20 ylittyi kannustavasti peräti viidellä kirjalla. Vannoin, että saan haasteen suoritettua vaikka mikä olisi, mutta vuoden viimeisenä päivänä on pakko myöntää tappio: saldo jäi kahteenkymmeneenviiteen kun ei lasketa mukaan kahta, jotka olin lukenut jo aiemmin. En vieläkään käsitä, miten joku ehtii lukea vuodessa yli 50 kirjaa. Itse en ole pystynyt moiseen sitten yläasteen. Hieman käy kateeksi, koska olisi hauskaa ehtiä luke enemmän, heh.

Koska minullahan ei ole tarpeeksi kirjoa, pyysin uutta Homeros-suomennosta joululahjaksi. Lahjan antaja ei kuitenkaan ollut varma olinko toivonut juuri kyseistä teosta, joten sain myös kuvan Tolkien-kirjan. Aikamoista hemmottelua. Suomalaisen alesta löytynyt David Suchetin muistemateos vaikuttaa hauskalta ja aika kevyeltä, mukana myös kuvia!

Listoja on kiva tehdä, joten tässäpä vuonna 2016 lukemani kirjat. Lihavoidut  ovat omasta
hyllystä.

J.R.R Tolkien: Taru Sormusten herrasta (uusinta)
Siri Pettersen: Odininlapsi
Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Loius Stevenson: Aarresaari
Ama Ata Aidoo: Muutoksia -eräs rakkaustarina
George Orwell: Vuonna 1984
Eric Hobsbawm: The Age of Empire
Suomalaisen arjen historia 1
Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia
Pablo Neruda: Kapteenin laulut
Rainbow Rowell: Fangirl
Jeff Vandermeer: Hävitys
Rainbow Rowell: Carry on
Guy Gavriel Kay: Kesäpuu
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
Stephanie Meyer: Houkutus

Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Hayao Miyazaki: Nausicaa 1 (sarjakuva, lasken kuitenkin mukaan tällä kertaa)
Suzanne Collins: Nälkäpeli 2, Vihan liekit
Vladimir Nabokov: Lolita
Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä
Nathanael West: Iisi miljoona
J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (uusinta)
P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves


Mietiskellessäni vuoden aikana luettuja kirjoja, olen ihan tyytyväinen. Mukana on todella erinomaisia lukukokemuksia, joiden muistoa muutamat surkeatkaan kirjat eivät himmennä. Olen myös iloinen siitä, että olen onnistunut sivistämään itseäni varsin monipuolisesti. Juha Itkosen Hetken kohtava valo jäi kesken noin sivun 70 kohdalla, mutta en ole aikeissa palata. Muut keskeneräiset tulen varmasti lukemaan loppuun mikä sekin on positiivista. Minulla on paha tapa jättää kirjoja kesken.

Välillä kirjoja tulee valituksi sen perusteella, että ne ovat kevyitä ja niitä voi sitten lukea lyhyissä pätkissä bussissa. Tämä on se asia, jonka haluaisin muuttaa omissa lukutavoissani. Harmittaa katsella hyllyssä olevia kaikkia hienoja kirjoja, jotka odottavat joululomaa, kesälomaa tai jotain vastaava hetkeä, jolloin niihin on aikaa uppoutua. Sitten ihmettelen kun niitä hetkiä ei koskaan tule ja kirjat lojuvat lukemattomina hyllyssä. Pienenä missionani kuluneena vuonna on itse asiassa ollut omien kirjojen lukeminen. Ei nyt ihan epäonnistunut tavoite. Prosessia tosin hidastaa se, että usein luetut omat kirjat päätyvätkin kiertoon, jolloin hylly on taas täynnä vain lukemattomia.

Uusia kirjojakin ostin jonkinmoisen kasan. En kyllä osaa enää sanoa, mitkä kaikki kirjat on hankittu tänä vuonna ja mitkä sitä aiemmin. Kirjaston poistomyynnistä ja kierrätyshyllystä tulee tämän tästä napattua mukaan jotain, joka jää odottamaan lukemista varaston kirjahyllyyn. Tein äitini kanssa diilin, että jos hän lukee sata ensimmäistä sivua Sormusten herraa niin minä luen Seitsemän veljestä. Kuten huomaa, äitini on selkeästi neuvotellut itselleen paremmat ehdot. Suostun kuitenkin haasteeseen, sillä aukko sivistyksessä korjataan vaikka hammasta purren. Vuodeksi 2017 on niin monta hyvää kirjaa odottamassa, että siitä ei voi kuin tulla mainio lukuvuosi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä

Katujen kasvatti Sonja O. lentää pienen korttelipihan asvalttisuppilosta avaraan valoon, kiitoratoinaan Sörkan kadut, treenisalit, kuppilat, harrastajakirjoittajapiirit, dorkalan pitkät puunatut käytävät, Leningradin öiset ulitsat ja sotaa edeltävän Viipurin iloinen huvielämä…

Anja Kauranen (nyk. Snellman) kirjoitti vuonna 1981 ilmestyneellä esikoisromaanillaan itsensä suuren yleisön tietoisuuteen. Sonja O. kävi täällä on muistutus siitä, että naisenkin on saatava etsiä, kokeilla, erehtyä, vaeltaa, luoda, rakastaa vapaasti. Vahvasti eroottinen ja älyllinen romaani on tutkielma lahjakkaan tytön kehittymisestä, miehen ja naisen välisistä suhteista, tabuista ja kaksinaismoraalista sekä sukupolvien välisestä kuilusta.


"Palkittu kohukirja" lukee erään Sonja O kävi täällä painoksen kannessa. Kyseessä on nimenomaan kohukirja, sekä hyvässä että pahassa. Sonja O kävi täällä on kirjoittajansa läpimurtoteos, joka erottuu massasta suorapuheisuudellaan. Kaurasen romaani ei tosiaan jättänyt minuakaan kylmäksi, ikävää vain, että sen herättämät tunteet eivät olleet kovinkaan positiivisia.

Lukukokemustani hallitsi valtavan paljon teoksen kieli. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta inhoan puhekieltä kirjallisuudessa ja se tekee lukemisesta lähinnä erittäin nihkeää. Teoksen päähenkilö Sonja kertoo tarinansa jonkinlaisella stadin slangilla ja välillä joukossa on hänen perheenjäsentensä eteläkarjanmurteisia monologeja. Tyyliä voisi kuvailla myös vimmaiseksi: virkkeet ja listat ovat pitkiä, aivan kuin kertoja yrittäisi sanoa mahdollisimman paljon ennen kuin happi loppuu.

Jos Kaurasen tarkoitus on ollut kirjoittaa provosoivasti, siinä hän on onnistunut. Kääntöpuolena sitten onkin, että raflaavuus tuntuu auttamattoman itsetarkoutuksellista eikä se oikein antanut minulle mitään. Inhosin syvästi Sonjan eri miehille keksimiä lempinimiä: Reijo Seilori, Kissamies ja niin edelleen. Nämä ovat tietysti henkilökohtaisia mieltymyksiä ja se, mikä minussa herättää lähinnä turhautumista, voi jotakuta toista viehättää ja inspiroida.

En myöskään erityisemmin lämmennyt itse tarinalle. Sonjan koko elämä on täynnä kaikenlaisia rankkoja tapahtumia, ja hänen onnettomuutensa on suoraa jatkumoa edelliseltä sukupolvelta. Sonja O kävi täällä menee siihen kliseiseen kasvutarinoiden muottiin, jossa oletetaan kovien kokemusten jotenkin tekevän ihmisestä kypsän. Olisin halunnut nähdä Sonjan enemmän oman elämänsä hallitsijana kuin päämäärättömänä ajelehtiana, joka ajautuu surkeasta ihmissuhteesta toiseen.

Palatakseni vielä lopuksi tähän kohukirja-aspektiin: arvostaisin, jos Kaurasella olisi teoksessaan muutakin annettavaan kuin se, että se on raju. Sonja O kävi täällä muistuttaa tässä mielessä Charlotte Rochen "tabuja rikkovaa" Kosteikkoja-romaania. Viimeksi mainittu jäi noin kolmasosan jälkeen kesken todetessani, että olin jo lukenut tarpeeksi monesta päähenkilön eritteisestä seksifantasiasta. Tosin, Kosteikkoja on Sonja O:hon verrattuna hyvin köykäinen kirja ilman mitään kielellistä kunnianhimoa. Yleisön reaktiot näiden kahden teoksen välillä ovat huomattavan erilaiset. Kosteikkoja ei varmasti jää Sonja O:n kaltaiseksi kulttikirjaksi eikä siitä kukaan tunnu löytävän mitään hyvää sanottavaa. Uskoisin Kaurasen aiheuttaman järkytyksen olleen enemmän positiivista kuin negatiivista. Jos hän on muuttanut käsityksiä siitä, mitä ja miten nainen voi kirjoittaa, on se jo jonkinlainen ansio.