torstai 15. helmikuuta 2018

Oscar Hijuelos: Vanhan herran joulu



Kaunis, syvästi koskettava romaani anteeksiannosta ja ihmisen kyvystä rakkauteen

Tärkeimmät asiat herra Ivesin elämässä ovat tapahtuneet joulun aikaan. Monet hyvät asiat. Mutta sitten tulee myös joulu, jona hänen seitsemäntoistavuotias poikansa saa surmansa häiriintynen ampujan luodista.
Edward Ivesin elämä on ollut kaiken kaikkiaan onnellista. Hän menestyy työssään. Hän rakastaa syvästi vaimoaan ja kahta lastaan. Hän osaa nauttia arjen pienistä iloista. Jumalaan hänellä on läheinen ja luottavainen suhde.
Pojan julma mielivaltainen kuolema romahduttaa Ivesin maailman. Turhaan hän etsii tapahtuneelle tarkoitusta ja mielelleen rauhaa. Kunnes vihdoin, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun joulun valot taas kimmeltävät, hän on valmis tapaamaan poikansa surmaajan.

Vanhan herran joulun tapahtumien taustalla elää monien kansallisuuksien asuttama New York 1950-luvulta näihin päiviin. Romaani kertoo aivan tavallisista ihmisistä, niistä jotka asuvat usein samassa kaupunginosassa koko ikänsä, tuntevat naapurinsa, jakavat toistensa ilot ja surut. 


En ole sesonkikirjojen tai –elokuvien suurkuluttaja, mutta joulun alla sain keksin, että ehkä joulufiilistä nostattaisi jokin jouluun liittyvä kirja. Muutamia vaihtoehtoja selattuani päädyin Oscar Hijueloksen Vanhan herran jouluun. Vanhan herran joulu kertoo Edward Ivesin elämäntarinan, johon olennaisesti liittyy hänen poikansa murha. Takakansiteksti (jonka perusteella lainasin kirjan) korostaa nimenomaan Ivesin pojan kuolemaa ja sitä seuraavaa anteeksiantoprosessia kirjan keskeisimpänä sisältönä. Tämä kirjatapaus oli jälleen hyvä muistutus siitä, että takakansi on kirjoitettu enemmänkin markkinointi- kuin informaatiomielessä, sillä lopulta Ivesin pojan kohtalo jää yllättävän pieneen rooliin. Harmi, koska vanhempi fokusointi olisi voinut tehdä ihan hyvää. Lisäksi Ivesin murhattu poika, jonka nimeäkään en enää muista, olisi kaivannut syvyyttä ja särmää ollakseen kokonainen hahmo. Poika oli nyt ennen kaikkea äärimmäisen hyveellinen, mikä tuntui tarpeettomalta: ikään kuin ihmisen väkivaltainen kuolema ei olisi jo itsessään tarpeeksi traagista.

Ivesin perhe asuu Manhattanilla, joka on vielä kirjan tapahtuma-aikaan varsin rosoinen. Kaupunkikuvaukset yleisestikin ovat kiinnostavaa antia kirjassa kuin kirjassa. Ivesin pojan murhaajalla on puertoricolaiset sukujuuret, ja tätä kautta nousee esiin kansojen sulatusuunin yhteiskunnalliset epäkohdat. Ivesin avioliittoa kuvaillaan varsin perusteellisesti. Ives tutustuu vaimoonsa Annieen piirustuskurssilla ja Annie onkin eräänlainen klisee kauniista, seksuaalisesti aktiivisesta ja boheemista taitelijasta. Hän muistuttaa vähän Aikamatkustajan vaimo- romaanin Clarea. Ives itse on varsin tavallinen tallaaja. Hän on katolilainen ja tämä seikka saa yllättävän paljon tilaa. Joskaan pohdinnat eivät missään vaiheessa pääse kovinkaan syvälliselle tasolle: Ives muun muassa pohtii, olisiko Jeesus tirkistellyt naista, jos siihen olisi tarjoutunut sattumalta mahdollisuus.

Vanhan herran joulu on ihan kelvollinen kirja, joka välillä pitkästytti ja toisaalta välillä myös ilahdutti. Alusta loppuun kirjassa oli jotenkin toiveikas ja lämmin henki, josta pidin. Mielestäni Vanhan herran joulu ei ollut erityisesti synkkä, joten se sopi hyvin joulunajan lukemistoon ja varmasti niillekin, jotka herkistyvät helposti.  

tiistai 16. tammikuuta 2018

Rainbow Rowell: Eleanor & Park



Kannatti tälläkin kertaa vilkuilla Helsingin kirjamessujen kahden euron kirjabakkanaaleja. Sieltä nimittäin löytyi lompakolle suotuisaan hintaan tämä Rainbow Rowellin kirja, jonka tilaamista nettikaupasta olin suunnitellut jo moneen otteeseen. Rowellilta aiemmin lukemani Fangirl ja Carry on tekivät sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että tottahan muukin hänen tuotantonsa on pakko lukea.

Eleanor & Park sijoittuu vuoden 1986 Nebraskaan, ja sen amerikkalainen maailma tuntuu hassulta tavalta kotoisalta. Amerikkalainen populaarikulttuuri lienee korruptoinut minut pahemmin kuin ymmärränkään. Jopa 80 -luku tuntuu kodikkaalta, vaikka en ole tuota vuosikymmentä itse kokemassa. No, ehkä sen yhdeksänkymmentäluvun alku ei ollut niin kovin poikkeava 80-luvusta? Kuuntelin minäkin lapsena c-kasetteja, aivan kuin Eleanor ja Park.

Muistaakseni yhdessä Rainbow Rowellin kirjailijaesittelyssä todetaan, että hän kirjoittaa aina ihmisistä, jotka puhuvat paljon. Tämä on ihan totta, ja dialogi on mielestäni myös Rowellin kirjojen suola. Rakastan sitä, kuinka Rowell rakentaa ihmissuhteita, jotka eivät ole aina ihan yksiselitteisiä tai helppoja. Eleanor & Park loppuu kirjailijan totuttuun tyyliin tyydyttävästi: ei ylitsevuotavaan onnellisuuteen, jossa kaikki ongelmat ovat kadonneet taivaan tuuliin. Rowellin kirjat myös onnistuvat käsittelemään nuorten ja nuorten aikuisten elämän hyvin arkipäiväisiä haasteita, jotka eivät ole kyllästyttävällä kotibileet-päihteet-irtosuhteet-akselilla.

Carry oniin ja Fangirliin verrattuna Eleanor & Park on paikoitellen jopa synkkä, vaikka ei onneksi lohduton. Eleanorin väkivaltainen isäpuoli, väkivaltaan alistunut äiti ja välinpitämätön isä tekivät surulliseksi. Kotitaustan vaikutuksesta Eleanorin on selvästi vaikea luottaa aikuisiin tai siihen, että hänestä pidettäisiin. Koska perhe on vähävarainen, Eleanor on tottunut ettei uusia tavaroita niin vain hankita, ja pelkää siksi turmelevansa Parkin sarjakuvalehdet. Tämä kaikki tuntuu täysin uskottavalta. Eleanor & Park jäikin mieleen ehkä enemmän selviytymis- kuin rakkaustarinana.

Minulla on joku mielikuva, että kirjasta olisi suunniteltu elokuvaa. Nimenomaan tämän kirjan kohdalla elokuva audiovisuaalisena mediana tarjoaisi paljon, 80-luvussa on kuitenkin niin tunnistettava oma estetiikkansa. Puhumattakaan musiikista, jota kirjassa kuunnellaan paljon.


perjantai 12. tammikuuta 2018

Summa summarum II



Ja kas, tammikuu on jo täällä. Juuri kun olin tottunut elämään vuodessa 2017, siirrytäänkin hurjaa vauhtia seuraavaan vuoteen.  Itse asiassa joskus tuntuu että olen vieläkin henkisesti toissa vuodessa.

Olen jo pitkään yrittänyt vähän rajoittaa kirjojen hankkimista, mutta tänäkin vuonna tuli hyllyyn niin monta uutta asukkia, etten edes kehtaa laskea niitä. Tai mikä kauheampaa, en edes välttämättä muista kaikkia. Edistystä sentään on tapahtunut siinä, että olen huomattavasti aiempia vuosia tehokkaammin lukenut hankkimiani kirjoja. Kirjahylly vaatii silti edelleen perkaamista.

Listat ovat parhaita, joten tietenkin tässä postauksessa on sellainen. Saanen esitellä: vuonna 2017 lukemani kirjat. Lihavoidut ovat omia.

1. Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
2. J.S. Meresmaa, Markus Harju (toim.): Koneita ja korsetteja
3. David Suchet: Hercule Poirot ja minä
4. Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda
5. Dmitri Gluhovski: Metro 2033
6. John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi
7. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
8. Leena Krohn: Valeikkuna
9. Umberto Eco: Edellisen päivän saari
10. Alan Lightman: Einsteinin unet
11. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
12. Siri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
13. E.M. Forster: Hotelli Firenzessä
14. Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
15. Virgina Woolf: Orlando
16. Patricia Hightsmith: Lahjakas herra Ripley
17. Juha Metso, Ville Haapaniemi, Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko… Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
18. Rainbow Rowell: Eleanor & Park
19. Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi
20. Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin
21. Arhur Schnitler: Unikertomus
22. Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
23. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
24. Volter Kilpi: Alastalon salissa

luettuja: 24
omasta hyllystä: 12

Vuonna 2017 luin huomattavan paljon hyviä kirjoja. Uusiksi suosikeikseni nousivat Rimmisen Pussikaljaromaani, Ursula le Guinin Pimeyden vasen käsi, Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä ja Dmitri Gluhovskin Metro 2033.  Nämä kaikki olivat kirjoja, joita en olisi malttanut laskea kädestäni. Muutkin vuoden aikana lukemani kirjat olivat pääosin oikein hyviä. Econ Edellisen päivän saari oli aika huikea kirja omalla tavallaan, mutta oli minulla kesken hieman liian kauan. Nyt tosin tekisi taas mieli tarttua Ruusun nimeen, joka on Sormusten herran ohella ehdottomasti lempikirjojani. Alastalon salista ei muodostunutkaan uutta lemppariani, sanoisin jopa pettyneeni hieman. Muutamat kirjat eivät ihan istuneet omaan lukumakuuni, mutta kokeilemattahan ei voi tietää. Tänä vuonna haluaisin ehtiä lukemaan ehdottomasti enemmän. Saa nähdä onnistuisiko ikuisuusprojektini ”parempaa ajankäyttöä” viimeinkin.


Vuonna 2017 osallistuin ensimmäistä kertaa NaNoWriMoon. Olin leikitellyt ajatuksella osallistumisesta jo pitkään. Sanamäärällä en voi kauheasti kehua, mutta kannatti kokeilla. Olen aina potenut jonkinlaista kirjoitushimoa, mutta samalla kokenut kirjoittamisen melko vaikeaksi. Erityisesti proosakirjoittaminen on ollut minulle vieras ja pelottava maailma, mutta eipä muidenkaan tekstien kirjoittaminen mitenkään helppoa ole. Tunsin jopa NaNo-tekstiä aloittaessani lievää kauhua, vaikka kukaan ei ollut näkemässä kirjoituksiani. Nyt kun aloitus on tehty, proosakirjoittamiselle saattaa tulla jatkoa. Minulla on mielessäni monia asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Tätä blogiakin olisi hauskaa päivitellä jatkossa taas hieman säännöllisemmin. Mietin eräänä iltana sitäkin, voisinko perustaa toisen blogin muita kirjoitteluita varten. Tykkään kuitenkin siitä, että tässä on niin selkeä oma aiheensa.


Koska vuosi 2017 oli varsin raskas, yritän olla asettamatta hirvittävää määrää tavoitteita tälle vuodelle. Opiskeluita on pakko priorisoida ja vapaa-ajasta kilpailee monen monta asiaa. Kirjojen suhteen on tosin yksi varsin selkeä suunnitelma: yksi latinaksi, yksi saksaksi ja yksi italiaksi.