Olen aloittanut tämän tekstin kirjoittamisen jo useita kertoa. Luin Odininlapsen jo hyvän aikaa sitten, mutta en oikeastaan tiedä, mitä ihmettä siitä sanoisin. Päätin, että yritän silti saada siitä irti jotain muutakin kuin ”ok kirja”. Takakansi tiivistää tarinan lähtökohdan mielestäni hyvin:
Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa
ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja.
Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta
hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös
vaarallisempia olentoja kuin hän…
Hirka on toinen Odininlapsen päähenkilöistä. Hänellä
ei ole taikavoimia tai muitakaan mahtavia kykyjä, oikeastaan Hirkan kannalta
oleellista onkin, ettei hänellä ole niitä. Toinen päähenkilö on Hirkan ystävä
tai ehkä ennemminkin kilpakumppani Rime, joka on sekä vaikutusvaltaisesta suvusta
että voimakas taikuudessa. Rime on mielestäni melko tyypillinen kuvaus nuoresta
vihaisesta miehestä ja jollain tavalla machomainen. Hänet kuvataan paitsi
vahvana, myös jurona ja ehdottomana. Hirka on enemmänkin sopeutuja, joka
kammoaa väkivaltaa ja yrittää selvittää asiat puhumalla.
Odininlapsi alkaa tehokkaasti juurikaan selittelemättä
asioita lukijalle. Ehkä vähän liiankin tehokkaasti, sillä alun luvut ovat vain
muutamien sivujen mittaisia ja näkökulma vaihtuu tiuhaan. Hitaampikin tahti
olisi kelvannut, mutta ainakaan Petersen ei sorru turhaan jaaritteluun. Hänen tyylinsä
kirjoittaa on ylipäänsä hyvin lyhyt ja ytimekäs.
Hirkan kautta Pettersen tuo esiin kirjan keskeistä
teemaa, erilaisuuden pelkoa. Legendojen mukaan ihmisiä on syytä pelätä henkensä
edestä, vaikka mitään konkreettista kokemusta kellään ei heistä olekaan. Tämä
teema tuntuukin uutisten valossa hyvin ajankohtaiselta. Ennakkoluulojen lisäksi
Odininlapsi käsittelee onnistuneesti ihmisten vallanhimoa. Silti keskeisistä
hahmoista Urd ja Ilume jäävät epätyydyttäviksi. Urd on yksiulotteinen ja
Ilumelle kirjoitettu dialogi ei tehnyt hänestä mielestäni niin suurta ja
vaikuttavaa, kuin hänen annettiin ymmärtää olevan.
Vaikka voisi kuvitella kirjan muuttuvan
jännittävämmäksi loppua kohden, minulle viimeiset sata sivua tuottivat hieman
työtä. Tunsin jo hieman väsymystä kiivaiden tapahtuminen ja juonenkäänteiden
jälkeen eikä loppu olisi enää jaksanut kiinnostaa.
Hienoisesta kiirehtimisestä huolimatta tarina on
Odininlapsessa kunnossa. Sen sijaan hahmoihin olisin kaivannut hieman enemmän
tarttumapintaa. Nyt vaarana on, että heidän kohtalonsa jää yhdentekeväksi.
Soundtrack: Hedningarna: Pornopolkka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti