Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kuva Enorannan kotisivuilta

Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

  

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

  

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

  

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

  

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.

Olen jo jonkin aika ollut tietoinen kirjailijasta nimeltä Siiri Enoranta. Enoranta on varsin nuori ja tuottelias kirjailija- ja erittäin kehuttu. Hankin siis kätösiini Enorannan tuotannosta Surunhauraan, Lasinterävän ihan puhtaasti kiehtovan nimen ja kannen perusteella.

Surunhauraassa, lasiterävässä esitellään kaksi yhteiskuntaa. On Sidrineian kuningaskunta jossa valtaa pitävät miesten sijasta naiset. Suhtautuminen miehiin on suorastaan miesvihaa. Ja sitten on Surunkauriin saaret, joka vaikuttaa kaikessa tasa-arvoisuudessaan ja epämateriallisuudessaan varsinaiselta paratiisilta maan päällä. Kun nämä kaksi yhteisöä kohtaavat, konflikti on valmis.

Enorannalla on taito luoda tekstistä visuaalisesti hyvin antoisaa. Saideian lasikorut, koko Sidrineian palatsi, suklaahiiret ja surukauris heräsivät kaikki eloon mielessäni. Tarinassa on monta kertojaa, joiden näkökulmien palapelistä kokonaisuus rakentui ja pidin tästä ratkaisusta todella. Surunhauraan, lasinterävän kiinnostavin henkilö on mielestäni ankara ja despoottinen prinsessa Saideia, jonka kovuus sai minut heti odottamaan, milloin murtumisen hetki tulee. Sadeiaa ei voi pitää oikeudenmukaisena tai miellyttävänä hallitsijana, mutta hänessä on jopa ihailtavaa päämäärätietoisuutta.

Minua ilahdutti Enorannan tapa käsitellä seksuaalisuutta ja ylipäätään rakkautta. Kirjan maailmassa ei tarvitse keskustella siitä, mitä seksuaalista suuntausta kukin ihminen edustaa. Kukaan ei kyseenalaista samaa sukupuolta olevien henkilöiden välistä rakkautta, eivätkä he itse joudu ahdistumaan asiasta. Tällainen ajatusmaailma on jo varmasti aivan normaalia monille nuorille tänä päivänä, mutta itselläni on vahvat muistot siitä, kuinka vielä yläasteella ollessani ympäristön (lähinnä koulu) suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin oli lähes poikkeuksetta negatiivinen.

Surunhauras, lasinterävä on omaperäinen ja kauniisti kirjoitettu teos. Muutama pieni särö minun ja kirjan väliseen rakkauteen kuitenkin syntyi. Aavikolla elävät radhut, jonkinlainen hieman raakalaismainen heimokansa, tuntuu fantasiassa jo aika moneen kertaan nähdyltä. Toinen silmiinpistävä asia oli hahmojen nuori ikä. Yleisön ollessa nuorta, ymmärrän halun kirjoittaa nuorista ihmisistä, mutta esimerkiksi Tiraila oli jo mielestäni häiritsevän pikkuvanha.

Kirjan loppu oli myös vähän vaisu, vaikka lupauksia jostakin suuremmasta konfliktista rakennettiin. Ei sillä että olisin massiivisten taistelukohtausten ylin ystävä, mutta jokin hieman väkevämpi loppu olisi tehnyt kokonaisuudesta symmetrisemmän. Kaiken kaikkiaan Surunhauras, lasinterävä jätti erittäin hyvän mielen ja uteliaisuuden Enorannan muutakin tuotantoa kohtaan. Luin jonkin verran ihmisten pohdintoja kirjasta, ja monissa niistä kirjoittaja piti ensimmäisenä lukemaansa Nokkosvallankumousta parempana. Jännää, sillä itselläni järjestys on täysin päinvastainen! Nokkosvallankumouksesta sitten toisen kerran enemmän.

Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley

Murha oli pieni hinta ylellisestä elämästä!

Tom Ripley oli herrasmies. Hän tiesi miten käyttäytyä kutsuilla ja miten pukeutua aistikkaasti. Hän osasi arvostaa hyvää ruokaa ja hienoja viinejä. Hän oli kuin luotu vapaaseen, huolettomaan elämään, mutta hänen lahjakkuutensa valui hukkaan. New Yorkin nuhruisissa pikkuympyröissä. Rahattomana hän ei ollut mitään. Tom Ripley halusi Eurooppaan, parempaan elämään. Ja kun tilaisuus sitten tarjoutui, tarttui hän siihen ahnaasti. Hän ei kaihtanut mitään keinoja saadakseen mitä halusi. Hän oli valmis vaikka murhaan...

Olen nähnyt Lahjakas herra Ripley-leffan ehkä kymmenisen vuotta sitten, jolloin en edes tiennyt, että elokuva perustuu kirjaan. Muutamissa blogiteksteissä arvosteltiin hieman Matt Damonin valintaa päärooliin, mutta hän ei ollut muistaakseni siinä ollenkaan huono. Tai siis, arvostelut taisivat keskittyä Damonin ulkonäköön.

Matt Damon sikseen. Patricia Highsmithin Lahjakas herra Ripley on varsin hyvä dekkari, eräänlainen kissa ja hiiri- leikki, joka pitää hyvin otteessaan. Ripley on ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen päähenkilö. Fiktiossa samantyyppisiä päähenkilöitä ovat nyt ainakin Lolitan Humbert Humbert, ja Kellopeliappelsiinin Alex. Television puolelta ensimmäisenä mieleen tulee The Sopranos- sarjan Tony.  En varmasti ole ainoa, jota tällaiset pahishenkilöt viihdyttävät. Lukijana nautin siitä, että kirja haastaa minut pitämään tavallisesti omien arvojeni vastaisia tekoja oikeutettuina, tai että en halua päähenkilölle käyvän rikoksistaan huolimatta huonosti. Tai no, yksikään pahispäähenkilö ei koskaan ole saanut minua kokonaan puolelleen hyvistä yrityksistä huolimatta, mutta yleensä heidän tekojensa taustalta löytyy ymmärrettäviä motiiveja tai muita lieventäviä asianhaaroja.

En ole psykologi tai väitä tietäväni psykologiasta lukio-oppimäärää enempää, mutta minun silmissäni Tom Ripley on psykopaatti. Hänellä ei välitä ihmisistä aidosti, eikä tunne myötätuntoa tai syyllisyyttä omista teoistaan. Tom saa tehtäväkseen matkustaa Italiaan taivuttelemaan tuhlaajapoika, hauskaa ja boheemia välimerellistä elämää viettävä Dickie Greenleaf takaisin kotiin Yhdysvaltoihin. 

Tomin suhde Dickien muodostuu nopeasti omistushaluiseksi ja pakkomielteiseksi. Muistan, että elokuvan perusteella minulle syntyi käsitys Tomin olevan homoseksuaali. Kirjassakin mielestäni selkeästi vihjataan tähän suuntaan, vaikka toisaalta en näe Tomia kykenevänä tavalliseen tunne-elämään tai romanttiseen rakkauteen. Jotkut ovat nähneet, että kirjailija olisi yhdistänyt nimenomaan psykopaattisuuden homouteen. Näin voi varmasti tulkita, mutta en itse ajatellut kirjailijalla tällaista agendaa olleen. Tomin hahmoa määrittää vahvasti se, että hän pyrkii voimakkaasti eroon Tom Ripleyn identiteetistä ja hän haluaa olla joku aivan toinen tunteakseen olonsa hyväksi. Lahjakas herra Ripley on kirjoitettu 50-luvulla, jolloin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin ei ole tietääkseni ollut kovinkaan hyväksyvä. Jos ja kun Tom edustaa jotakin seksuaalivähemmistöä, tämä on yksi syy, jonka takia hän haluaisi olla jokin muu. Tomin hahmon taustalla näkyy myös se, että hänen elämänsä on ollut varsin onnetonta.

Lahjakasta herra Ripleytä voisin suositella kaikille dekkareiden ystäville, tai niille, joita moraalisesti epäilyttävien päähenkilöiden edesottamusten seuraaminen muuten vain kiinnostaa. Kirjassa muuten seikkaillaan niin paljon Italiassa, että voin varoittaa sen aiheuttavan pahaa matkakuumetta. Pitäisikö itsekin ottaa menolippu Mongibelloon ja viettää siellä päivät purjehtien ja Välimeressä uiskennellen?