Uutiskuvat
parrakkaista miehistä resuisessa viidakkomajassa jäivät aikoinaan vahvasti
mieleen. Muistelin Jolon saaren panttivankitapausta kesällä ja kas,
kirpparireissulta bongasin Fräntin ja Vahasen kirjoittaman muistelmateoksen
kyseisestä tapahtumasta.
Kirja olikin mielenkiintoinen. Erityisesti huomioni
kiinnitti se, etteivät panttivangit lopulta tutustuneet toisiinsa kovinkaan
läheisesti ja se, että heidän välillään oli paljonkin skismoja. Ehkä olen
katsonut liikaa Hollywood-elokuvia, kun kuvittelin panttivankitilanteen luovan
ihmisistä yhteen hiileen puhaltavan tiimin. Kaikki panttivangit eivät
vapauduttuaan palanneet edelliseen elämäänsä: Seppo Fränti jäi lopulta
sairaseläkkeelle ja ranskalainen Stéphane Loisy erakoitui. Länsimaisista
turisteista saatavat lunnaat ovat huikean hyvä bisnes, enkä yhtään ihmettele, että
Jolon saaren kaltaisessa periferiassa tällainen tulonhankinta houkuttaa. Kuten
Vahanen kuvailee, viidakossa aika on loppumaton luonnonvara ja 4,5 kuukauden
panttivankidraamalla on sieppaajille Filippiinien elintasoon nähden melkoinen
tuotto.
Fräntin
ja Vahasen ”matkakertomus” on varsin suorasukainen käsitellessään matoja,
vatsavaivoja ja turhautumista niin muihin panttivankeihin kuin
vangitsijoihinkin. Tämä kirja lienee ainoa matka, jonka aion koskaan tuohon
maailmankolkkaan tehdä, vaikka sukeltelu Sipadanin paratiisisaarella Jacques
Cousteaun jalanjäljissä kuulostaankin upealta. Sipadan kuuluu Maleasiaan, joka ei
itsessään ole erityisen vaarallinen matkailukohde, mutta on turhan lähellä
Filippiineille kuuluvaa Sulun saaristoa, jonne matkustamista Ulkoministeriö kehottaa
välttämään.
Loppulausahdus
”Mitään todellista ei ole saatu aikaan -kaikki jää ennalleen!” oli puhutteleva.
Käytännössä kaikella kärsimyksellä ja verenvuodatuksella ei saatu aikaan mitään
parannusta köyhille Etelä-Filippiinien asukkaille ja muutosta niihin olosuhteisiin,
jotka vielä tänäänkin johtavat turistien sieppauksiin ja muuhun rikollisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti