Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta

On vuosi 1925. Irene Blum on uhrannut koko elämänsä Seattlen itämaisen taiteen museolle. Museossa avautuu kuraattorin paikka, mutta yllättäen paikan saakin Irenen sijasta Marshall Cabot -niminen mies. Luultavasti sukupuolensa takia. Sisuuntunut Irene päättää jättää Seattlen taakseen ja lähtee Kambodzaan etsimään kuparitauluja, joiden tiedetään kuuluneen muinaiseen khmerien kulttuuriin. 

 

Matkatoverikseen Irene saa Simone Merlinin,    nuoren ja viehättävän ranskalaisnaisen, joka on saanut mainetta temppelinryöstäjänä. Kuparitaulujen löytäminen toisi heille molemmille mittaamattomasti mainetta. Matkaan lähtevät myös Simonen ensirakkaus Claude sekä Shanghaissa yökerhoa pyörittänyt Marc Rafferty, ja pian selviää, että heistä jokaisella on omat syynsä mysteerin ratkaisemiseen.

 

Kaikki seurueessa tietävät, että jos he onnistuvat yrityksessään, he voivat muuttaa historian suuntaa. Mutta se mitä he lopulta löytävät Angkor Watin raunioista, on jotain mitä he eivät voineet kuvitella edes villeimmissä kuvitelmissaan...

 

Aina toisinaan muistaa kantapään kautta, että kirjan takakansiteksti on ensisijaisesti myyntipuhe ja toissijaisesti kuvaus kirjan sisällöstä. Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta on yksi niistä tapauksista, joissa takakannen perusteella odotukset teoksesta nousevat turhan korkealle.

Kasvoin ihaillen Indiana Jonesin ja Aarteenmetsästäjän Sydney Foxin kaltaisia sankareita. Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta pyrkii nähdäkseni luomaan jotakin samanlaista kuin Indiana Jones- elokuvat ainakaan, tarina vain sijoittuu 20- luvun Kambodžaan ja aarteenetsintäseikkailuun on tavoiteltu ehkä Agatha Christien tyylistä tunnelmointia ja arvoituksenrakentamista, joskaan ei erityisen onnistuneesti.

Kadonneiden muistojen kartta on Fayn esikoisteos, mikä varmasti osaltaan selittää haparointia. Teos olisi kaivannut reipasta editointia. Puolet romaanista kuluu palloillessa pitkin Indokiinaa ja tarina matelee eteenpäin. Hahmoja esitellään ja jännitteitä yritetään luoda siinä kuitenkaan onnistumatta. Perusteellinen taustoittaminen ilman mitään vetäviä juonielementtejä on tuhon tie: luin sivuja kyllästyneenä ja toivoin, että päästäisiin pian asiaan. Kiinnostavasta ideasta huolimatta tarina ei missään vaiheessa herää kunnolla eloon. Jos en olisi lukenut kirjaa lukupiiriä varten, olisin mitä todennäköisimmin jättänyt sen kesken.

Tylsistymisen lisäksi en voinut välttää orientalisoivalta tunteelta. Toisinaan Fayn kuvatessa (hyvin tarkkaan) henkilöiden pukeutumista, tuntui kuin olisi lukenut kirjailijan fantasiaa itsestään oman elämänsä Lara Croftina. Päähenkilö Irene on jotenkin naiivi suoraviivaisuudessaan ja tuntuu yrityksistä huolimatta kirjan maailmasta irralliselta. Orientalisoiva ote tuntui ristiriitaiselta sen sanoman kanssa, että eurooppalaiset (varsinkin ranskalainen Simone) olivat tiedostavia siirtomaavallan epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta on kaiketi hauskempaa kirjoittaa hahmoja, jotka seikkailevat rikkaina länsimaalaisina upeissa silkkiasuissa pitkin mystistä Itää ja esiintyvät loppujen lopuksi moraalisesti hyveellisinä olentoina, sen sijaan, että teoksen sankarit hyväksyisivät siirtomaavallan kaikkine epäkohtineen. Myönnän kärjistämiseni, mutta anakronismin viboilta vain ei voi välttyä.

Onko Kadonneiden muistojen kartassa sitten mitään hyvää? Tekisi mieli sanoa, että ei. Voisin antaa pisteitä tarinan sijoittamisesta kulttuuripiiriin, joka usein jää angloamerikkalaisessa viihteessä katveeseen. Asetelma, neljä ”temppelinryöstäjää”, jotka kaikki toimivat omista motiiveistaan yhdessä, on sinänsä hyvä. Valitettavasti toteutus jättää paljon toivomisen varaa.

Summa summarum IV

1.     Ursula Le Quin: Kahdesti haarautuva puu

2.     Adam Silvera: More Happy Than Not

3.     Leena Krohn: Tainaron

4.     Ernst Cline: Ready Player One

5.     Maija Haavisto: Adeno

6.     Rainbow Rowell: Attachments

7.     Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides – Kauniina kuolleet

8.     Lionel Shriver: Poikani Kevin

9.     Charlie Jane Anders: All the Birds in the Sky

10.  L. M. Montgomery: Perinnönjakajat

11.   Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

12.  V. E. Schwab: Magian syvempi sävy

13.  Aki Ollikainen: Musta satu

14.  Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

15.  Joe Abercrombie: Ase itse

16.  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

17.  Claire Machintosh: Anna minun olla

18.  Meg Jay: The Defining Decade: Why Your Twenties Matter-And How to Make the Most of Them Now

19.  Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

20.  Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta

21.  Rainbow Rowell: Wayward son

22.  Alain Claude Sulzer: Kaikki hajoaa

23.  Scott Lynch: Locke Lamoran valheet

24.  Thomas Harris: Punainen lohikäärme

luettuja: 24, omasta hyllystä: 10

Vuosi 2019 oli hyvä kirjavuosi. Alkuvuodesta luin paljon ja haaveilin jopa Helmet- lukuhaasteen täyttämisestä. Perinteisesti hyvä lukuputki kuitenkin katkesi kesän saavuttua. Jostain syystä luen aina vähemmän kesällä kuin muina vuodenaikoina. Ehkä olen kesäisin enemmän ulkona? Tai sitten vuodenajassa on jotain hassulla tavalla passivoivaa, kun aikataulut ovat yleensä väljät. Vaan mitäpä siitä määrästä, laatu ratkaisee. Erityisen iloinen olen siitä, että tulin viimein lukeneeksi Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan. Muistan jo lapsena, kuinka tuon romaanin nimi kiehtoi minua ja teos roikkuikin ikuisuuden lukulistalle. Ilokseni sain huomata, että se lukukokemus hyvin hauska ja viihdyttävä ja teos saavutti heti aseman yhtenä lempikirjoistani.

Huomaan kuluneena vuonna lukeneeni erityisen paljon scifiä ja fantasiaa  - ihmekkös siis, jos kirjavuosi on tuntunut antoisalta. Vuoden odotetuin kirja oli ehdottomasti Rowellin Wayward son, jota nyt muistellessa jättikin vähän valjun jälkimaun. Fangirl ja Carry on olivat toisaalta niin hyviä, ettei niiden tekemään vaikutusta ihan heti ylitetä. Luin Siiri Enorannan tuotannon ehkäpä toistaiseksi parhaan teoksen Josir Jalatvan eriskummallisen elämän, jossa minulla kesti päästä alkuun, mutta jota en olisi halunnut lopettaa. Loppuvuodesta luettu Locke Lamoran valheet olikin mainio teos, enkä ollenkaan ymmärrä, miksi se jäi aikoinaan minulta pari kertaa kesken. Kiitänkin nyt itseäni siitä, että olen tahattomasti säästänyt joitain moderneja fantasiaklassikkoja tulevaisuuden varalle.

Muita hyviä lukukokemuksia olivat Aki Ollikaisen Musta satu ja Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Lionel Shriverin Poikani Kevin on jäänyt mieleen ristiriitaisena kirjana. Se oli mielenkiintoinen epäluotettavine kertojineen, mutta odotin ehkä jotain psykologisesti uskottavaa tarinaa joukkomurhaajaksi kehittymisestä. 

Muutamia pettymyksiäkin kirjavuoteen mahtui. Adam Silveran More Happy than Not oli hyvin omituinen teos. Juoneen oli lainattu elokuvaa Tahraton mieli ja lopputulos oli uskomattoman lohduton. En suosittele kenellekään. Tuntuu myös pahalta sanoa, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät tuotti pettymyksen, sillä Lumikko ja yhdeksän muuta on erinomainen ja nautin myös romaanista Sielut kulkevat sateessa. Maija Haaviston Adeno jätti kylmäksi lupaavasta alkuasetelmasta huolimatta ja Virgin Suicides mystifioi liiaksi tyttöyttä, vaikka se kai sen romaanin idea onkin.

Tilastojeni perusteella vuoden lukusaalis on yleensä kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen kirjan luokkaa. Täten asetin Goodreadsin lukutavoitteenkin maltillisesti kahteenkymmeneenviiteen. Helmet- lukuhaaste ei innosta aiempien vuosien tapaan, sillä olen jo luopunut ajatuksesta, että saisin sitä koskaan valmiiksi. Jotain tavoitteita tulee aina toki olla, joten sellainen voisi olla Susanna Clarken Jonathan Strangen & herra Norrelin lukeminen viimein kokonaan. Kirja on kärsinyt samasta ongelmasta kuin Locke Lamora: se on kököttänyt hyllyssäni vuosia, sen pitäisi olla hyvä ja se on aloitettu pariin kertaan. Itse asiassa olen pitänytkin kirjasta, mutta se on aina jäänyt jonkun muun lukemiston jalkoihin. Nyt kun olen muuttanut lukutapojani radikaalisi niin, että luen lähes aina vain yhtä kirjaa kerrallaan, voisi olla paremmat mahdollisuudet käydä kyseiseen teoksen kimppuun. Clarkelta ilmestyy syksyllä uusi romaani, joten olisi hauska lukea tämä aiempi ennen sitä. Toinen tavoite voisi olla lukea vuoden aikana muutama japanilainen romaani. Vuosi 2020 tulee olemaan graduntäyteinen – tai ainakin kevätkausi – joten vastapainoksi tarvitaan hyviä romaaneja ja muutakin viihdykettä.