Stephen King: Kauhun vuodenajat II

Luettuani Kingin Tervetuloa Joylandiin mieleni kaihosi heti lisää Kingiä. Kuten aiemmin mainitsin, Tervetuloa Joylandin nostalginen kerronta muistuttaa Ruumista, johon myös filmatisointi Stand by Me perustuu. Näin elokuvan joskus 13- vuotiaana koulussa ja muistan sen olleen vaikuttava. Sen sijaan kaikkina näinä vuosina dominoivin muistikuvani Ruumiista on ollut se, että siinä oli jotenkin häiritsevä kohtaus juuri seksiä harrastaneesta ”pariskunnasta”. Kyseisestä sivujuonteesta en pitänyt sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se olikin niitä harvoja kohtia, joita en ahminut suurella nautinnolla.

Ruumiissa päähenkilö muistelee lapsuutensa kesää, joka oli käännekohta lapsuuden viattoman ja yksinkertaisen elämän sekä nuoruuden kriisien välillä. Lapsuudenkuvauksia on aina hauska lukea. Olen vielä sen verran nuori, ettei kauheasti etäisyyttä ja muisteltavaa vielä muista elämänvaiheista olekaan. Lapsuuteen liittyy olennaisesti se, että koko maailma vielä tuntuu avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Koska monet asiat koetaan ensimmäistä kertaa, tunteet ja vaikutelmat ovat usein hyvin voimakkaita, jotkut hyvinkin vahvasti maailmankuvaa muokkaavia. 

Menneiden tapahtumien muistelemiseen liittyy yleensä jonkinlainen melankolia. Ruumissa etäisyys tapahtumiin tuo kriittisyyttä, eikä aika ole kullannut kaikkia muistoja. Stephen King osoittaa yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä kuvatessaan, millainen vaikutus perhetaustalla ja erityisesti ystävillä on yksiön elämänkulkuun. Pidin kertomuksesta erittäin paljon, enkä vain siksi, että se oli napakasti kirjoitettu. Ruumis tavoitti mielestäni hyvin ristiriidan, jota ihminen voi kokea halutessaan olla lojaali ystävä ja kuitenkin tehdä valinnat itselleen parhaimmalla tavalla.

Toinen kokoelmaan kuuluva tarina on nimeltään Talvinen tarina. Luin Talvista tarinaa hieman hämmentyneenä, sillä se ei vaikuttanut millään tavalla Kingin kirjoittamalta aiheensa tai tyylinsä puolesta. Kehyskertomuksessa mies lähtee talvi-iltana käymään salaperäisellä klubilla, jossa takkatulen äärellä kerrotaan tarinoita. Pidin kehyskertomuksesta enemmän kuin varsinaisesta tarinasta. Keskellä talven kylmyyttä olisi itsekin mukavaa istuutua takkatulen ääreen kuuntelemaan muiden tarinoita. Selittämättä jäävät asiat ovat tietenkin aina kiinnostavia, joten klubin salaseuramainen luonne viehätti minua. 

Kauhun vuodenaikojen jälkeen olikin sopiva hetki katsoa Stand by Me pitkästä aikaa uudelleen. Se on mielestäni edelleen erinomainen ja klassikkoasemansa ansainnut.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Kingiltä juuri Tervetuloa Joylandia, mutta se jotenkin houkutteli minua puoleensa (Kingille epätyypillisellä) ohuudellaan ja veikkasin sen olevan passelia matkalukemistoa. Lukukokemuksen perusteella uskallan väittää, että kauhun kuningas saa asiansa esitettyä ihan kelvollisesti, vaikka sivumäärä jäisikin alle tuhanteen.

Tervetuloa Joylandiin on kuitenkin kirjailijan tyylille uskollisesti nostalginen, pieneen kaupunkiin sijoittuva kasvutarina, unohtamatta muutamia yliluonnollisia elementtejä. Mieleen tulivat Kingin tuotannosta lukemani Pedon sydän sekä Ruumis. Päähenkilö on 21-vuotias Devin, joka muistelee nuoruutensa kesää huvipuistossa. Olen miettinyt usein, miten King onkaan saavuttanut niin suuren aseman nimenomaan kauhukirjailijana, sillä mielestäni hänen teoksensa eivät ole millään tavalla pelottavia. Totta puhuen, monet Kingin luomat kauhujutut ovat usein vähän höpsöjä, kuten Hohdon pensaseläimet. Sen sijaan olen nauttinut Kingin ajankuvasta ja tietynlaisesta melankoliasta, joka liittyy lapsuuden tai nuoruuden päättymiseen. Ja joo, höpsöistä pensaseläimistä huolimatta Hohto on oikeasti loistava.

Tervetuloa Joylandiin ei erityisemmin yllättänyt tai kauhistuttanut, mutta vastasi omiin odotuksiini keveydestä ja sopivasta tuttuudesta. Mukana on pieni rikosarvoitus, jonka ratkaisu oli valitettavan hölmö ja ärsyttävä. Jännitystä ja kauhua olisi saanut olla enemmänkin. Tätä lukuun ottamatta kyseessä on ihan sympaattinen teos. Devin on mukava päähenkilö ja sydänsuruissaan jopa vähän samaistuttava. Amerikkalaisen elämänmenon ja huvipuistomaailman kuvaaminen oli viihdyttävää. Jospa Kingin tuotannossa kannattaakin keskittyä näihin vähän lyhyempiin tapauksiin, joita lukiessa ei ensimmäisenä ala kaivata editoinnin perään.

Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini

Stephen King, yksi aikamme suosituimmista ja tunnetuimista kauhukirjailijoista! Ellei peräti suosituin ja tunnetuin. Kingin kirjoitustahtia voisi kuvata toteamus: kirja vuodessa, kaksi parhaassa. Vanha viisaus on, että määrä ei korvaa laatua. Kingillä on hetkensä, jolloin hän on todella hyvä kirjoittaja. Valitettavasti Uinu, uinu lemmikkini (Pet cemetary) vuodelta 1983 ei ole Kingiä parhaimmillaan.

Lemmikkini on tyypilliseen tapaan osittain omaelämäkerrallinen. Tarina sijoittuu Maineen (jossa Stephen King itse on asunut) kuten monet muutkin hänen romaaneistaan. Myös kirjan lähtöasetelma on Kingin omasta elämästä: perhe muuttaa taloon, jonka tuntumassa sijaitsee leveä tie. Tiellä liikkuu raskasta liikennettä kovilla nopeuksilla, minkä vuoksi monet lemmikit ovat kokeneet tiellä kohtalonsa. Lähellä taloa on lemmikkien hautausmaa, jonne lapset ovat haudanneet eläimiä ja askarrelleet haudoille kylttejä, kiviä ynnä muuta.

Kirjan eräänä ongelmana on uskomaton ennalta-arvattavuus. Noin puolenvälin paikkeilla lukija pystyy kutakuinkin arvaamaan, mitä tulee tapahtumaan ja loppuaika meneekin sitten näitä ”kauhistuttavia” tapahtumia odotellessa. Asiaa pahentaa vielä Tammen 80-luvulla julkaisema painos, jonka takakannessa selostetaan lähes kaikki oleelliset tapahtumat kirjassa.

Päähenkilö, lääkäri Louis Creed on ihan okei, mutta hänen perheensä on lähinnä ärsyttävä. Tämä on hassua, sillä esimerkiksi Hohdossa King pystyy kuvaamaan tarinan keskiössä olevaa perhettä hyvinkin sympatiaa herättävällä tavalla. Hohdossa on myös pystytty onnistuneesti käsittelemään, kuinka Overlook-hotelli saa vähitellen otteen Jackista. Lemmikissä tapahtuu myös eräänlainen mielen nyrjähtäminen, joka on liian äkkinäinen ollakseen uskottava. Tästä ei kyllä ehkä pitäisi moittia Kingiä liikaa, sillä jos prosessia olisi kuvattu perusteellisemmin, kirja olisi ollut pidempi ja nykyinen pituus tätä kirjaa oli ihan tarpeeksi.

Kirjaa on kuvattu psykologiseksi kauhuksi, ja sen kantava teema on menettäminen sekä menettämisen pelko. Monet pitävät Uinu, uinu lemmikkiä pelottavana kirjana. Pelon tunne on tietysti hyvin yksilöllistä. Itse en muista pelänneeni yhtäkään kauhukirjaa sitten ala-asteen, mutta nautin silti hyvän kauhun ja kauhuromantiikan lukemisesta. King on itse todennut seuraavaa:

"Kauhistuin itsekin kirjoittaessani romaaniani... se avasi mustia syvyyksiä, joissa en haluaisi enää toiste käydä..."

En totta puhuen ymmärrä, mitä niin kauhistuttavaa tässä kirjassa on. Kirjan pelottavaksi tarkoitetut asiat eivät ole pelottavia (tämä korostuu etenkin kirjan lopussa). Minua ei liikuttanut, mitä kauheaa Louis Creedille ja hänen perheelleen tapahtuu. Ehkä joku toinen lukija pystyy samastumaan häneen enemmän? King ei edes hyödynnä kirjan kiinnostavinta hahmoja ja rakenna hänen kauttaan jotain twistiä. Ja tietysti tässäkin kirjassa saamme nauttia rasittavimmasta king-kliseestä: irrallisista lauseista, joita päähenkilö ajattelee. Esimerkiksi sellaiset kun Oz suuli ja hilmuinen ja Hey ho, let’s go.

Tämän kaiken arvostelun päätteeksi lienee todettava, että ei Uinu, uinu lemmikkini varsinaisesti huono kirja ole, lähinnä keskinkertainen. Lukukokemus oli kokonaisuudessaan viihdyttävä siitä huolimatta, että huonoja puolia oli paljon. Empiiristen tutkimustenin perusteella Uinu, uinu lemmikkini on Kingin suosituimpien kirjojen joukossa, ja sitä myös pidetään pelottavana. Itse tuskin enää palaan tähän kirjaan, mutta siirryn mielenkiinnolla seuraavaan Kingiin eli It:iin.


Soundtrack: Ramones - Pet Sematary