Stephen King: Kauhun vuodenajat II

Luettuani Kingin Tervetuloa Joylandiin mieleni kaihosi heti lisää Kingiä. Kuten aiemmin mainitsin, Tervetuloa Joylandin nostalginen kerronta muistuttaa Ruumista, johon myös filmatisointi Stand by Me perustuu. Näin elokuvan joskus 13- vuotiaana koulussa ja muistan sen olleen vaikuttava. Sen sijaan kaikkina näinä vuosina dominoivin muistikuvani Ruumiista on ollut se, että siinä oli jotenkin häiritsevä kohtaus juuri seksiä harrastaneesta ”pariskunnasta”. Kyseisestä sivujuonteesta en pitänyt sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se olikin niitä harvoja kohtia, joita en ahminut suurella nautinnolla.

Ruumiissa päähenkilö muistelee lapsuutensa kesää, joka oli käännekohta lapsuuden viattoman ja yksinkertaisen elämän sekä nuoruuden kriisien välillä. Lapsuudenkuvauksia on aina hauska lukea. Olen vielä sen verran nuori, ettei kauheasti etäisyyttä ja muisteltavaa vielä muista elämänvaiheista olekaan. Lapsuuteen liittyy olennaisesti se, että koko maailma vielä tuntuu avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Koska monet asiat koetaan ensimmäistä kertaa, tunteet ja vaikutelmat ovat usein hyvin voimakkaita, jotkut hyvinkin vahvasti maailmankuvaa muokkaavia. 

Menneiden tapahtumien muistelemiseen liittyy yleensä jonkinlainen melankolia. Ruumissa etäisyys tapahtumiin tuo kriittisyyttä, eikä aika ole kullannut kaikkia muistoja. Stephen King osoittaa yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä kuvatessaan, millainen vaikutus perhetaustalla ja erityisesti ystävillä on yksiön elämänkulkuun. Pidin kertomuksesta erittäin paljon, enkä vain siksi, että se oli napakasti kirjoitettu. Ruumis tavoitti mielestäni hyvin ristiriidan, jota ihminen voi kokea halutessaan olla lojaali ystävä ja kuitenkin tehdä valinnat itselleen parhaimmalla tavalla.

Toinen kokoelmaan kuuluva tarina on nimeltään Talvinen tarina. Luin Talvista tarinaa hieman hämmentyneenä, sillä se ei vaikuttanut millään tavalla Kingin kirjoittamalta aiheensa tai tyylinsä puolesta. Kehyskertomuksessa mies lähtee talvi-iltana käymään salaperäisellä klubilla, jossa takkatulen äärellä kerrotaan tarinoita. Pidin kehyskertomuksesta enemmän kuin varsinaisesta tarinasta. Keskellä talven kylmyyttä olisi itsekin mukavaa istuutua takkatulen ääreen kuuntelemaan muiden tarinoita. Selittämättä jäävät asiat ovat tietenkin aina kiinnostavia, joten klubin salaseuramainen luonne viehätti minua. 

Kauhun vuodenaikojen jälkeen olikin sopiva hetki katsoa Stand by Me pitkästä aikaa uudelleen. Se on mielestäni edelleen erinomainen ja klassikkoasemansa ansainnut.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Kannatti tälläkin kertaa vilkuilla Helsingin kirjamessujen kahden euron kirjabakkanaaleja. Sieltä nimittäin löytyi lompakolle suotuisaan hintaan tämä Rainbow Rowellin kirja, jonka tilaamista nettikaupasta olin suunnitellut jo moneen otteeseen. Rowellilta aiemmin lukemani Fangirl ja Carry on tekivät sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että tottahan muukin hänen tuotantonsa on pakko lukea.

Eleanor & Park sijoittuu vuoden 1986 Nebraskaan, ja sen amerikkalainen maailma tuntuu hassulta tavalta kotoisalta. Amerikkalainen populaarikulttuuri lienee korruptoinut minut pahemmin kuin ymmärränkään. Jopa 80 -luku tuntuu kodikkaalta, vaikka en ole tuota vuosikymmentä itse kokemassa. No, ehkä sen yhdeksänkymmentäluvun alku ei ollut niin kovin poikkeava 80-luvusta? Kuuntelin minäkin lapsena c-kasetteja, aivan kuin Eleanor ja Park.

Muistaakseni yhdessä Rainbow Rowellin kirjailijaesittelyssä todetaan, että hän kirjoittaa aina ihmisistä, jotka puhuvat paljon. Tämä on ihan totta, ja dialogi on mielestäni myös Rowellin kirjojen suola. Rakastan sitä, kuinka Rowell rakentaa ihmissuhteita, jotka eivät ole aina ihan yksiselitteisiä tai helppoja. Eleanor & Park loppuu kirjailijan totuttuun tyyliin tyydyttävästi: ei ylitsevuotavaan onnellisuuteen, jossa kaikki ongelmat ovat kadonneet taivaan tuuliin. Rowellin kirjat myös onnistuvat käsittelemään nuorten ja nuorten aikuisten elämän hyvin arkipäiväisiä haasteita, jotka eivät ole kyllästyttävällä kotibileet-päihteet-irtosuhteet-akselilla.

Carry oniin ja Fangirliin verrattuna Eleanor & Park on paikoitellen jopa synkkä, vaikka ei onneksi lohduton. Eleanorin väkivaltainen isäpuoli, väkivaltaan alistunut äiti ja välinpitämätön isä tekivät surulliseksi. Kotitaustan vaikutuksesta Eleanorin on selvästi vaikea luottaa aikuisiin tai siihen, että hänestä pidettäisiin. Koska perhe on vähävarainen, Eleanor on tottunut ettei uusia tavaroita niin vain hankita, ja pelkää siksi turmelevansa Parkin sarjakuvalehdet. Tämä kaikki tuntuu täysin uskottavalta. Eleanor & Park jäikin mieleen ehkä enemmän selviytymis- kuin rakkaustarinana.

Minulla on joku mielikuva, että kirjasta olisi suunniteltu elokuvaa. Nimenomaan tämän kirjan kohdalla elokuva audiovisuaalisena mediana tarjoaisi paljon, 80-luvussa on kuitenkin niin tunnistettava oma estetiikkansa. Puhumattakaan musiikista, jota kirjassa kuunnellaan paljon.

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä

Katujen kasvatti Sonja O. lentää pienen korttelipihan asvalttisuppilosta avaraan valoon, kiitoratoinaan Sörkan kadut, treenisalit, kuppilat, harrastajakirjoittajapiirit, dorkalan pitkät puunatut käytävät, Leningradin öiset ulitsat ja sotaa edeltävän Viipurin iloinen huvielämä…

Anja Kauranen (nyk. Snellman) kirjoitti vuonna 1981 ilmestyneellä esikoisromaanillaan itsensä suuren yleisön tietoisuuteen. Sonja O. kävi täällä on muistutus siitä, että naisenkin on saatava etsiä, kokeilla, erehtyä, vaeltaa, luoda, rakastaa vapaasti. Vahvasti eroottinen ja älyllinen romaani on tutkielma lahjakkaan tytön kehittymisestä, miehen ja naisen välisistä suhteista, tabuista ja kaksinaismoraalista sekä sukupolvien välisestä kuilusta.

"Palkittu kohukirja" lukee erään Sonja O kävi täällä painoksen kannessa. Kyseessä on nimenomaan kohukirja, sekä hyvässä että pahassa. Sonja O kävi täällä on kirjoittajansa läpimurtoteos, joka erottuu massasta suorapuheisuudellaan. Kaurasen romaani ei tosiaan jättänyt minuakaan kylmäksi, ikävää vain, että sen herättämät tunteet eivät olleet kovinkaan positiivisia.

Lukukokemustani hallitsi valtavan paljon teoksen kieli. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta inhoan puhekieltä kirjallisuudessa ja se tekee lukemisesta lähinnä erittäin nihkeää. Teoksen päähenkilö Sonja kertoo tarinansa jonkinlaisella stadin slangilla ja välillä joukossa on hänen perheenjäsentensä eteläkarjanmurteisia monologeja. Tyyliä voisi kuvailla myös vimmaiseksi: virkkeet ja listat ovat pitkiä, aivan kuin kertoja yrittäisi sanoa mahdollisimman paljon ennen kuin happi loppuu.

Jos Kaurasen tarkoitus on ollut kirjoittaa provosoivasti, siinä hän on onnistunut. Kääntöpuolena sitten onkin, että raflaavuus tuntuu auttamattoman itsetarkoutuksellista eikä se oikein antanut minulle mitään. Inhosin syvästi Sonjan eri miehille keksimiä lempinimiä: Reijo Seilori, Kissamies ja niin edelleen. Nämä ovat tietysti henkilökohtaisia mieltymyksiä ja se, mikä minussa herättää lähinnä turhautumista, voi jotakuta toista viehättää ja inspiroida.

En myöskään erityisemmin lämmennyt itse tarinalle. Sonjan koko elämä on täynnä kaikenlaisia rankkoja tapahtumia, ja hänen onnettomuutensa on suoraa jatkumoa edelliseltä sukupolvelta. Sonja O kävi täällä menee siihen kliseiseen kasvutarinoiden muottiin, jossa oletetaan kovien kokemusten jotenkin tekevän ihmisestä kypsän. Olisin halunnut nähdä Sonjan enemmän oman elämänsä hallitsijana kuin päämäärättömänä ajelehtiana, joka ajautuu surkeasta ihmissuhteesta toiseen.

Palatakseni vielä lopuksi tähän kohukirja-aspektiin: arvostaisin, jos Kaurasella olisi teoksessaan muutakin annettavaan kuin se, että se on raju. Sonja O kävi täällä muistuttaa tässä mielessä Charlotte Rochen "tabuja rikkovaa" Kosteikkoja-romaania. Viimeksi mainittu jäi noin kolmasosan jälkeen kesken todetessani, että olin jo lukenut tarpeeksi monesta päähenkilön eritteisestä seksifantasiasta. Tosin, Kosteikkoja on Sonja O:hon verrattuna hyvin köykäinen kirja ilman mitään kielellistä kunnianhimoa. Yleisön reaktiot näiden kahden teoksen välillä ovat huomattavan erilaiset. Kosteikkoja ei varmasti jää Sonja O:n kaltaiseksi kulttikirjaksi eikä siitä kukaan tunnu löytävän mitään hyvää sanottavaa. Uskoisin Kaurasen aiheuttaman järkytyksen olleen enemmän positiivista kuin negatiivista. Jos hän on muuttanut käsityksiä siitä, mitä ja miten nainen voi kirjoittaa, on se jo jonkinlainen ansio.