Rainbow Rowell: Fangirl

Rainbow Rowellin Fangirl on kiinnostava ja mieltä lämmittävä kirja. Päähenkilö Cath aloittaa opinnot yliopistossa samaan aikaan kaksoissiskonsa Wrenin kanssa. Cathin järkytykseksi Wren haluaakin ottaa etäisyyttä siskoonsa, tutustua ihmisiin ja käydä juhlissa sen sijaan, että nörtteilisi Cathin kanssa ja kirjoittaisi fanfictionia. 

Luen varsin harvoin itseni ikäisten (tai nuorempien) elämästä kertovia tarinoita. Paitsi jos kyseessä on fantasiakirja, joissa fiilispohjalta sanoisin päähenkilöiden olevan lähinnä nuoria. En osaa verrata Fangirlia muuhun genren kirjallisuuteen ja sanoa, onko se lajityypissään konventionaalinen vai ei. 

Minuun se joka tapauksessa teki vaikutuksen erinomaisilla hahmoillaan ja samaistuttavuudellaan. Fangirlissa Cathin ongelmat ovat helposti lähestyttäviä ja niitä voi ymmärtää, vaikka ei olisi itse kokenut samaa. En esimerkiksi ole enää yhtä innostunut fanfictionin lukija kuin vielä joitain vuosia sitten, mutta aihe tuntuu silti läheiseltä. Cath kirjoittaa fanfictionia mieluummin kuin kohtaa vaikeita asioita. Ymmärrän tämän eskapismin erittäin hyvin, kuten varmasti monet kirjallisuudesta nauttivat ihmiset. Ylipäätään pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin sekä fanikulttuuriin liittyviä asenteita että sosiaalisia ongelmia.

Fangirlin suurin vahvuus on ehdottomasti henkilöiden välisissä suhteissa ja niiden kehittymisestä. Kirjassa on runsaasti dialogia, jota on todella ilo lukea. Rowellin hieman sarkastinen huumori toimi ainakin minuun ja toi välillä mieleen Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim-sarjakuvat. Pääpaino kirjassa on kuinka Cathin kokemuksissa ja kasvussa, mitään vauhdikkaita tai monimutkaisia juonenkäänteitä on turha odottaa. 

Välillä että kirjan maailma tuntuu turhankin suppealta. Tätä tietenkin perustelee se, että Cath viettää suurimman osan ajastaan joko huoneessaan tai kirjastossa eikä ole erityisen innokas tutustumaan muihin. On kuitenkin paljon kirjoja, joissa keskushahmoja on vain muutamia ja silti tuntuu siltä, että ihmisiä on paljon ympärillä. Tästä pienoisesta miinuksesta huolimatta voin todeta, että Fangirl on ollut tämän vuoden positiivisimpia ja ilahduttavampia lukukokemuksia.

Ama Ata Aidoo: Muutoksia -eräs rakkaustarina

 Muutoksia – eräs rakkaustarina on sekä koominen että liikuttava kertomus ghanalaisten ihmissuhteista. Esi on urbaani tiedenainen, jonka mies ahdistuu vaimonsa itsenäisyydestä ja raiskaa hänet. Lujatahtoinen Esi ottaa avioeron ja päättää omistautua uralleen. Pian hän kuitenkin tapaa hurmaavan Alin, jolla on jo yksi vaimo. Kohtalon ironia on irvokasta – emansipoitunut Esi päätyy Alin kakkosvaimoksi.

Ama Ata Aidoon Muutoksia- eräs rakkaustarina valikoitui luettavakseni erään lukupiirin kautta, jossa etsittiin afrikkalaista kirjailijaa Helmetin lukuhaasteeseen. Epäilen, olisinko muuten tullut koskaan löytäneeksi tai lukeneeksi kyseistä kirjaa. Teoksen nimi kuvaa osuvasti sisältöä. Kirjan naiset elävät vanhan ja uuden murroksessa: välivaiheessa, jossa vanhemmat sukulaiset ja miehet vielä olettavat naisen ottavan perinteisen roolin ja olevan tähän tyytyväinen. Esin ja Alin suhde on rakkaustarina, mutta ei yksinomaan onnellinen. 

Pidin lopulta kirjaa ihan kelvollisena, vaikka alku ei vakuuttanut. Hahmoistaan Aidoolla tuntui olevan selkeä visio, millaisia hän haluaa heidän olevan. Esi ja hänen ystävättärensä Opokuya ovat mielestäni inhimillisiä pohtiessaan omaa paikkaansa naisena ulkopuolelta tulevien odotusten paineessa. Mieshahmot ovat sen sijaan yksipuolisen itsekkäitä ja nihkeitä. Vanhoilla sukulaisilla ei ole juurikaan muuta roolia kuin olla stereotyyppisen konservatiivisia ja pitää kiinni kaikista vanhoista perinteistä. Ensimmäiset luvut Aidoo vaikutti olevan hieman hukassa kerronnan kanssa. Seuraavassa esimerkkejä:

 ---hän vastasi tänä-aamuna-minulla-ei-ole-aikaa-kohdella-aikuista-miestä-kuin-hemmoteltua-mammanpoikaa-äänellään.

Sulavampiakin tapoja kuvat ihmisen äänensävyä varmasti löytyisi, mutta Aidoo on mieltynyt tähän tyyliin, jota käyttää useammankin kerran.

Hän katsahti ylös ja näki hyvin komeat kasvot. Mies sitä paitsi tiesi, että hänen kasvonsa olivat komea, ja tiesipä pari muutakin imartelevaa seikkaa itsestään. Esi ei kuitenkaan ollut sellaisella tuulella, että olisi kiinnittänyt huomiota kenenkään ulkonäköön tai hurmaantunut itsetietoisista hurmureita.

Siis näkikö Esi komeat kasvot vai ei? Kuulin, että tässä on kyseessä ns. epäluonnollinen kerronta. En valitettavasti ole perehtynyt asiaan itse, joten en osaa arvioida asiaa sen syvällisemmin, kohta näyttäytyi minulle lähinnä hassuna.

Muitakin hämmennystä herättäviä esimerkkejä löytyy. Eräs luku alkaa kuvaamalla Esin tyttären tuntemuksia. Hänen näkökulmansa kuitenkin hylätään heti seuraavalla sivulla ja siirrytään Esiin. Tytär mainitaan useamman kerran myöhemminkin kirjassa, mutta hänellä ei ole repliikkejä eikä hänen näkökulmiaan oteta huomioon. Miksi hänet tuodaan edes alussa esille, kun hän ei ole millään tavalla olennainen hahmo? Opokuyan sekä Alin vaimon Fusenan tarinat taas tuntuivat jäävän kesken. Esin tuntemusten kuvailu juuri raiskauksen jälkeen herätti myös ihmetystä:

Pitkään toviin kumpikaan heistä ei puhunut. Oko ei halunnut sanoa enää mitään eikä Esi pystynyt sanomaan mitään, ainakaan vähään aikaan. Mitä näin suurelle vihalle voi tehdä, näin valtavalle turhautumiselle. Niin paljon tahallista ärsytystä niin aikaisin aamulla ja vielä alkuviikosta.
  
Aviomiehensä raiskaamaksi joutuminen onki varmasti juuri ärsyttävää, etenkin jos se tapahtuu aamulla ja alkuviikosta. Siihen nähden, että raiskauksen kuvittelisi olevan koko teoksen käännekohta, se korsi, joka katkaisee kamelin selän, sitä käsitellään erittäin vähän. Aidoolla on myös kunnianhimoisia ja kokeilullisia ratkaisuja kirjassaan. Minulle ei selvinnyt, mikä funktio satunnaisilla sisennetyillä riveillä, runopätkillä tai näytelmäkäsikirjoitusta muistuttavilla dialogeilla oli. Kirja on jaettu kolmeen osaan, mutta vain viimeinen näistä erottuu selvästi omaksi osakseen, muuten jako oli tarpeeton.

Kankeudesta huolimatta tarina parani loppua kohden. Ihmiset, joiden kanssa keskustelin kirjasta, olisivat toiveet kirjan painaville teemoille enemmän käsittelyä. Olen samaa mieltä siitä, että kiinnostavat aiheet jäivät melko pintapuolisiksi. Toisaalta koin virkistäväksi sen ettei tarina ollut toivoton ja inhorealistinen. Esillä ja Opokuya suhtautuvat elämään positiivisesti vaikka se ei ole aina helppoa. Hyviä hahmoja ja kiinnostavaa asiaa kirjasta löytyy, mutta kaikesta jää huolittelematon maku. Sivuja ei ole kuin parisataa, joten kyllähän tämän luki pikaisena tutkimusmatkana afrikkalaiseen kirjallisuuteen.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Leijapoika on afganistanilaisen Khaled Hosseinin esikoisteos, jolla on jo miljoonia ihastuneita (ja muutamia vihastuneita) lukijoita. Kirja on käännetty 34 eri kielelle ja sitä on myyty yli kahdeksan miljoonaa kappaletta (lähde: Wikipedia), varsinainen bestseller siis. Kirja on myös päässyt BBC:n koostamalle listalle, 100 kirjaa jotka jokaisen täytyisi elämässään lukea.

En itseasiassa edes tiennyt, kuinka valtavan suosittu Leijapoika on. Menestys on helppo ymmärtää. Leijapoika on niitä kirjoja, joiden lukemista on vain pakko jatkaa eteenpäin. Kirjan päähenkilö Amir ei varsinaisesti ole mikään sankarihahmo, hän on lähinnä pikkusieluinen ja itsekäs. Amirin paras lapsuudenystävä on perheen palvelijan poika Hassan, joka kuuluu alemaan yhteiskuntaluokkaan. Tämä on hieman ongelmallista, sillä ulkopuolinen maailma odottaa Amirin myös kohtelevan Hassania vähempiarvoisena. Poikien ystävyys kohtaa loppunsa, kun Amir kääntää Hassanille selkänsä. Hän saa myöhemmin tilaisuuden toimia epäitsekkäästi ja näin sovittaa tekonsa.

Kirjan alussa on mielestäni kiinnostava ristiriita, mikä syntyy siitä, että Amir tiedostaa häntä ”alampiarvoisen” Hassanin oikeasti olevan jalompi ja parempi ihminen. Myös Amirin ongelmallinen suhde isäänsä, joka olisi kai toivonut poikansa olevan enemmän kaltaisensa, on kutkuttava. Itseasiassa kirja olisi voinut olla nykyistä parempi, jos se olisikin keskittynyt pelkästään näiden ihmissuhteiden kuvaamiseen moraalitarinan sijaan.


Leijapojan parasta antia oli mielestäni se, kuinka se kuvasi minulle vierasta kulttuuria. Tietämykseni Lähi-idästä on lopulta aika ohutta. Leijapoika toi kiinnostavasti myös esiin sen, kuinka vahvasti kulttuuri vaikuttaa silloinkin, kun ihminen muuttaa toiseen maahan ja aivan erilaisen kulttuurin piiriin. Amerikassa asuva afgaaniyhteisö toimii edelleen monien kulttuurinormiensa mukaan, olkoonkin, että ne nuorista tuntuvat ehkä vanhanaikaisilta. Tätä on mielestäni aika vaikeaa ymmärtää.


Leijapojan juonenkäänteitä on moitittu siitä, että ne ovat turhan epäuskottavia sattumia. Ne ovatkin epäuskottavia, mutta voisin kuvitella, että tarinan on tarkoitus olla enemmän allegorinen kuin realistinen. Nämä yhteensattumat ovat kuitenkin niin alleviivattuja, että pidän sitä jo lukijan aliarviointina. Ja tästä päästäänkin siihen, mistä itse en kirjassa pitänyt. Leijapoika tuntuu käyttävän jotenkin hirvittävän tuttuja ja hyväksi havaittuja konventioita saadakseen lukijansa järkyttymään tai liikuttumaan. Hieman ennen käännekohtaa, Hassan lähtee hakemaan Amirille pudonnutta leijaa ja toteaa ”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”. Lukijan ei tarvitse olla huolissaan etteikö tätä lausetta vielä sopivassa kohdassa nähtäisi. Olen huomannut saavani allergisia oireita aina, kun törmään tähän tunteiden manipulointiin jossakin fiktiossa. Toisekseen, vaikka Amir kaikkine heikkouksineen onkin inhimillinen ja realistinen hahmo, häntä kohtaan on vaikea tuntea sympatioita enkä edes oikeastaan haluaisi antaa hänelle mitään synninpäästöä.


Goodreadsista opin, että  Leijapojalla on katkerat vihaajansa, joiden mielestä kirja, kirjailija ja fanit ovat kaikki yhtä idioottimaisia. Teos tuskin saisi osakseen kaikkia yhden tähden arvosanoja sekä tuohtuneita avautumisia, ellei se olisi niin älyttömän suosittu. Tunnistan itsessänikin sen puolen, joka hieman provosoituu hypestä kirjan tai muun  kulttuurituotteen ympärillä ja se alkaa vaikuttaa huonommalta kuin kenties onkaan. Onko tämä kuitenkaan reilua? Saako sinänsä hyvin kirjoitetulle proosateokselle antaa surkean arvosanan, jos se ärsyttää itseä? Pitäisikö ne kaikkein huonoimmat arvosanat säästää kirjoille, jotka ovat myös kielellisesti huonoja? Toisaalta käsitykset siitä, millaista on hyvin kirjoitettu proosa, vaihtelevat ihan sen mukaan keneltä kysyy. Minä esimerkiksi rakastan Sormusten herran kerrontaa, mutta tunnen monia ihmisiä joiden mielestä se on puuduttavaa.


Leijapojassa on puutteita, mutta silti sanoisi sitä missään nimessä epäonnistuneeksi tai surkeaksi kirjaksi. Mitä on hyvä kirjallisuus, ja miksi suosittu kirja aiheuttaa niin paljon vihaa.. siinäpä kysymyksiä, joita toivottavasti ehdin joskus pohtimaan enemmänkin.


PS. Niin ja loppuun vielä pakollinen nillitys siitä, miten leijannarusta ei tule haavoja käsiin, jos käyttää hanskoja.