Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kuva Enorannan kotisivuilta

Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

  

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

  

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

  

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

  

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.

Olen jo jonkin aika ollut tietoinen kirjailijasta nimeltä Siiri Enoranta. Enoranta on varsin nuori ja tuottelias kirjailija- ja erittäin kehuttu. Hankin siis kätösiini Enorannan tuotannosta Surunhauraan, Lasinterävän ihan puhtaasti kiehtovan nimen ja kannen perusteella.

Surunhauraassa, lasiterävässä esitellään kaksi yhteiskuntaa. On Sidrineian kuningaskunta jossa valtaa pitävät miesten sijasta naiset. Suhtautuminen miehiin on suorastaan miesvihaa. Ja sitten on Surunkauriin saaret, joka vaikuttaa kaikessa tasa-arvoisuudessaan ja epämateriallisuudessaan varsinaiselta paratiisilta maan päällä. Kun nämä kaksi yhteisöä kohtaavat, konflikti on valmis.

Enorannalla on taito luoda tekstistä visuaalisesti hyvin antoisaa. Saideian lasikorut, koko Sidrineian palatsi, suklaahiiret ja surukauris heräsivät kaikki eloon mielessäni. Tarinassa on monta kertojaa, joiden näkökulmien palapelistä kokonaisuus rakentui ja pidin tästä ratkaisusta todella. Surunhauraan, lasinterävän kiinnostavin henkilö on mielestäni ankara ja despoottinen prinsessa Saideia, jonka kovuus sai minut heti odottamaan, milloin murtumisen hetki tulee. Sadeiaa ei voi pitää oikeudenmukaisena tai miellyttävänä hallitsijana, mutta hänessä on jopa ihailtavaa päämäärätietoisuutta.

Minua ilahdutti Enorannan tapa käsitellä seksuaalisuutta ja ylipäätään rakkautta. Kirjan maailmassa ei tarvitse keskustella siitä, mitä seksuaalista suuntausta kukin ihminen edustaa. Kukaan ei kyseenalaista samaa sukupuolta olevien henkilöiden välistä rakkautta, eivätkä he itse joudu ahdistumaan asiasta. Tällainen ajatusmaailma on jo varmasti aivan normaalia monille nuorille tänä päivänä, mutta itselläni on vahvat muistot siitä, kuinka vielä yläasteella ollessani ympäristön (lähinnä koulu) suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin oli lähes poikkeuksetta negatiivinen.

Surunhauras, lasinterävä on omaperäinen ja kauniisti kirjoitettu teos. Muutama pieni särö minun ja kirjan väliseen rakkauteen kuitenkin syntyi. Aavikolla elävät radhut, jonkinlainen hieman raakalaismainen heimokansa, tuntuu fantasiassa jo aika moneen kertaan nähdyltä. Toinen silmiinpistävä asia oli hahmojen nuori ikä. Yleisön ollessa nuorta, ymmärrän halun kirjoittaa nuorista ihmisistä, mutta esimerkiksi Tiraila oli jo mielestäni häiritsevän pikkuvanha.

Kirjan loppu oli myös vähän vaisu, vaikka lupauksia jostakin suuremmasta konfliktista rakennettiin. Ei sillä että olisin massiivisten taistelukohtausten ylin ystävä, mutta jokin hieman väkevämpi loppu olisi tehnyt kokonaisuudesta symmetrisemmän. Kaiken kaikkiaan Surunhauras, lasinterävä jätti erittäin hyvän mielen ja uteliaisuuden Enorannan muutakin tuotantoa kohtaan. Luin jonkin verran ihmisten pohdintoja kirjasta, ja monissa niistä kirjoittaja piti ensimmäisenä lukemaansa Nokkosvallankumousta parempana. Jännää, sillä itselläni järjestys on täysin päinvastainen! Nokkosvallankumouksesta sitten toisen kerran enemmän.