J.S. Meresmaa, Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kuva kustantamon sivulta

Vieraillessani syksyllä Helsingin kirjamessuilla päädyin kuuntelemaan steampunk-paneelia, jossa haastateltiin Magdalena Haita, Anni Nupposta ja J.S. Meresmaata. Keskustelua oli hauska seurata ja paneelin inspiroimana ostin Osuuskunnalta edullisen kokoelman Steampunk! Koneita ja korsetteja, joka sisältää mainittujen kirjailijoiden novelleja.

Kirjat voivat odottaa lukemista hyllyssäni pitkäänkin, siis useita vuosia, mutta Steampunk! pääsi luettavaksi pikavauhtia. Kaipasin jotain kevyttä ja olin myös utelias suomalaisen spefi-kirjallisuuden suhteen, sitä kun en ole juuri lukenut, vaikka tuttuja nimiä monet toki ovat.

Kaikissa novelleissa oli hyviä juttuja. Magdalena Hain Vaskimorsian vaikutti aluksi jo moneen kertaan kerrotulta tarinalta, mutta lopussa oli yllättävyyttä. Kerronnasa oli aavistuksen samaa henkeä kuin Lovecraftilla. Markus Harjun Prahan teurastaja oli itselleni hauska nojatuolimatka Prahaan, jossa olen itsekin kerran vieraillut. Shimo Suntilan Kruunun vihollinen ja Jani Kankaan Kapina tuntureilla olivat hyvin kirjoitettuja, mutta tarinat olisivat ehkäpä päässeet paremmin oikeuksiinsa romaanimuodossa. Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää hyödynsi steampunk-elementtejä juonen osana syvällisimmällä tavalla ja jätti kokoelman viimeisenä novellina hyvän maun. Valittelin mielessäni kuitenkin sitä, että monissa tarinoissa oli jotenkin antiklimaattinen tai töksähtävä loppu.

Steampunk henkii luovuuden hulluutta, jossa hassutkin ideat toteutetaan tuntematta huolta niiden epätieteellisyydestä. Kokoelma osoitti myös, että se mahdollistaa vaikkapa eettisten kysymysten käsittelyn. Kirjalisuudessa genren miellyttävä ja keskeinen estetiikka ei toki pääse yhtä hyvin esiiin kuin visuaalisessa mediassa. Esimerkiksi Liikkuva linna teki minuun suuremman vaikutuksen Miyazakin animaationa kuin alkupeäinen Wynne-Jonesin romaani. Ajattelen steampunkin vähän kuin eskapismia nykymaailmasta, jossa kaikki kauniit analogiset härvelit halutaan hävitetää ja korvata kliinisillä digilaitteilla.

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves

Miljoonien rakastamat hahmot Bertie Wooster ja palvelijansa
 Jeeves ovat tuttuja sekä Wodehousen kirjoista
että niistä tehdystä tv-sarjasta. Jeeves-tarinat kokoavat 
loistavan hauskat kertomukset suomenkielisiin niteisiin!
 Mukana on sekä aiemmin suomentamattomia 
että uudelleen suomennettuja kertomuksia.
 Jeeves-tarinoiden päähenkilö, uusavuton ja katastrofialtis
 mutta hyväsydäminen brittiaristokraatin
arkkityyppi Bertie Wooster selviytyy neuvokkaan 
herrasmiespalvelijansa Jeevesin avulla päivittäisistä
kommelluksista.


Joulun alla mieleni teki lukea jotain kevyttä ja hauskaa - mikäpä sopisi siis paremmin kuin P.G. Wodehousen Jeeves-kokoelma. Olen jostain kuullut, että Wodehousea pitäisi lukea alkuperäiskielellä, mutta minulla nyt sattui olemaan kirjamessuilta ostettu suomenkielinen kappale. Ihan hyvä suomennos minusta, toisaalta en ole koskaan ollut erityisen puritaani alkuperäiskielen suhteen.

Kokoelman Kiitos, Jeeves tarinat olin sattumoisin nähnyt jo aiemmin tv-sarjaa katsellessani. Tämä ei kuitenkaan haitannut millään tavalla lukukokemusta. Huomasin, että filmatisointihan on erittäin uskollinen kirjalle ja näyttelijätkin erinomaisesti valittuja.

Jeeves-tarinat kuvaavat huvittavalla tavalla englantilaista luokkayhteiskuntaa, jossa joutilaiden ja rikkaiden nuorten ongelmat ovat varsin mitättömiä. Bertie Woosterilla on taipumus joutua vaikeuksiin, useimmiten ilman omaa syytään. Hänen palvelijansa Jeeves on kertomusten mastermind, joka selvittää aina ongelmat mutta myös manipuloi Woosteria enemmän kuin tämä ymmärtääkään. Woosteria kutsutaan usein hölmöksi, mutta siitä huolimatta (vai sen takia) samaistun hänen tietynlaiseen lapsenomaisuuteensa. Voisinpa vain itse viettää yhtä huoletonta ja hauskaa elämää. Pidän myös kovasti hänen tavastaan puhua ja toimia kertojana.

Kiitos, Jeevesin kuivahko brittihuumori ja väärinkäsityksiin perustuva komiikka tuo ensimmäisenä mieleen Knallin ja sateenvarjon, vaikka muitakin vertailukohtia löytynee. Tällainen huumorin laji on erityisesti mieleeni, mutta sitä pitää muistaa nauttia kohtuullisen kokoisissa annoksissa. Mainiot hahmot onneksi takaavat sen, ettei tarinoiden samankaltaisuus ala ihan heti kyllästyttää.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Sari Vuoriston novelleissa meri on arvaamaton. Joskus se välkehtii Suvisaaristossa sunnuntaipurjehtijoiden iloksi, toisinaan se on raivoava aaltojen metsä. Joskus meri on se, joka erottaa pienen tytön isästään, joskus se yhdistää selittämättömästi kaksi aikuista ihmistä. Grönlannissa meri on mustikansininen, espanjalaiseen uima-altaaseen vangittuna turkoosi. Kaikissa novelleissa meri on mielentila.

Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille valittiin luettavaksi erääseen lukupiiriin minun ehdotuksestani. Olin itse napannut kirjan lukulistalleni pitkälti viehättävän nimen sekä meriaiheen vuoksi. Säätiedotus merenkulkijoille tarjosi itselleni nostalgisen paluun kaikkiin niihin (enemmäin tai vähemmän pakolla) veneessä vietettyihin kesiin. Se ei tosin vienyt minua sellaisiin seikkailuihin kuin toivoin ja odotin. Nyt merelle ei oikeastaan koskaan lähdetty vaan enemmänkin odoteltiin kotisatamassa.

Meri ja rakkaus ovat kirjallisuuden suosituimpia aiheita ja ne tarjoavat aivan valtavasti mahdollisuuksia. Omissa merenkäyntiin liittyvissä suosikkikirjoissani kyseessä on yleensä jokin matkakertomus ja/tai selviytyniskamppailu luonnon armoilla. Siksi olenkin hieman pettynyt siihen, että Vuoriston novelleissa meri jäi kovin pieneen rooliin ja ihmissuhteet olivat etualalla. Takakannen toteamus "kaikissa novelleissa meri on mielentila" olisi antanut tilaa luonnon väkevämmälle, ehkä vertauskuvalliselliselle, kuvaukselle. Rakkausaihe oli myös käsitelty mielestäni hieman yksipuolisesti, kun suurimmassa osassa novelleita rakkaus esitettiin jo hieman hiipuneena ja ihmiset hieman kyllästyneinä toisiinsa.

Säätiedotus merenkulkijoille menee katergoriaan "ihan kiva". Jotain vaisusta fiiliksestä ehkä kertoo se, että en ole lukemani perusteella edes varma, voinko nyt rastittaa Helmetin lukuhaasteesta kohdan "kirjassa on myrsky". Kokoelma ei ole erityisen pitkä, noin parisataa sivua ja novellit ovat varsin sopivan mittaisia. Säätiedotus merenkulkijoille ei sovi nopeaan lukemiseen, vaan sen kerronta pääsee arvoonsa enemmän hitaastasti edeten. Ankkuripaikka-novelli jäi mieleen dekkarimaisuudellaan ja muutamassa muussakin oli hyviä juttuja. Tyyni oli kiinnostava kuvaus ihmisten muuttumisesta. Muutamissa tarinoissa, esimerkiksi Helmi on meren työtä, oli meriaihe mielestäni jo melko päälleliimatun oloinen.

Lukupiirin yleinen tuomio kirjasta oli hyvin samanlainen kuin itsellänikin. Tosin, luin Vuoriston kokoelmasta muutaman hyvin positivisen arvion, joten rohkenen epäillä, että se puhuttelee joitakin ihmisiä enemmän kuin minua. Ehkäpä niitä, jotka muutenkin nauttivat arkirealismista ja ajatuksenomaisesta, hieman runollisesta tyylistä.