Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta

On vuosi 1925. Irene Blum on uhrannut koko elämänsä Seattlen itämaisen taiteen museolle. Museossa avautuu kuraattorin paikka, mutta yllättäen paikan saakin Irenen sijasta Marshall Cabot -niminen mies. Luultavasti sukupuolensa takia. Sisuuntunut Irene päättää jättää Seattlen taakseen ja lähtee Kambodzaan etsimään kuparitauluja, joiden tiedetään kuuluneen muinaiseen khmerien kulttuuriin. 

 

Matkatoverikseen Irene saa Simone Merlinin,    nuoren ja viehättävän ranskalaisnaisen, joka on saanut mainetta temppelinryöstäjänä. Kuparitaulujen löytäminen toisi heille molemmille mittaamattomasti mainetta. Matkaan lähtevät myös Simonen ensirakkaus Claude sekä Shanghaissa yökerhoa pyörittänyt Marc Rafferty, ja pian selviää, että heistä jokaisella on omat syynsä mysteerin ratkaisemiseen.

 

Kaikki seurueessa tietävät, että jos he onnistuvat yrityksessään, he voivat muuttaa historian suuntaa. Mutta se mitä he lopulta löytävät Angkor Watin raunioista, on jotain mitä he eivät voineet kuvitella edes villeimmissä kuvitelmissaan...

 

Aina toisinaan muistaa kantapään kautta, että kirjan takakansiteksti on ensisijaisesti myyntipuhe ja toissijaisesti kuvaus kirjan sisällöstä. Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta on yksi niistä tapauksista, joissa takakannen perusteella odotukset teoksesta nousevat turhan korkealle.

Kasvoin ihaillen Indiana Jonesin ja Aarteenmetsästäjän Sydney Foxin kaltaisia sankareita. Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta pyrkii nähdäkseni luomaan jotakin samanlaista kuin Indiana Jones- elokuvat ainakaan, tarina vain sijoittuu 20- luvun Kambodžaan ja aarteenetsintäseikkailuun on tavoiteltu ehkä Agatha Christien tyylistä tunnelmointia ja arvoituksenrakentamista, joskaan ei erityisen onnistuneesti.

Kadonneiden muistojen kartta on Fayn esikoisteos, mikä varmasti osaltaan selittää haparointia. Teos olisi kaivannut reipasta editointia. Puolet romaanista kuluu palloillessa pitkin Indokiinaa ja tarina matelee eteenpäin. Hahmoja esitellään ja jännitteitä yritetään luoda siinä kuitenkaan onnistumatta. Perusteellinen taustoittaminen ilman mitään vetäviä juonielementtejä on tuhon tie: luin sivuja kyllästyneenä ja toivoin, että päästäisiin pian asiaan. Kiinnostavasta ideasta huolimatta tarina ei missään vaiheessa herää kunnolla eloon. Jos en olisi lukenut kirjaa lukupiiriä varten, olisin mitä todennäköisimmin jättänyt sen kesken.

Tylsistymisen lisäksi en voinut välttää orientalisoivalta tunteelta. Toisinaan Fayn kuvatessa (hyvin tarkkaan) henkilöiden pukeutumista, tuntui kuin olisi lukenut kirjailijan fantasiaa itsestään oman elämänsä Lara Croftina. Päähenkilö Irene on jotenkin naiivi suoraviivaisuudessaan ja tuntuu yrityksistä huolimatta kirjan maailmasta irralliselta. Orientalisoiva ote tuntui ristiriitaiselta sen sanoman kanssa, että eurooppalaiset (varsinkin ranskalainen Simone) olivat tiedostavia siirtomaavallan epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta on kaiketi hauskempaa kirjoittaa hahmoja, jotka seikkailevat rikkaina länsimaalaisina upeissa silkkiasuissa pitkin mystistä Itää ja esiintyvät loppujen lopuksi moraalisesti hyveellisinä olentoina, sen sijaan, että teoksen sankarit hyväksyisivät siirtomaavallan kaikkine epäkohtineen. Myönnän kärjistämiseni, mutta anakronismin viboilta vain ei voi välttyä.

Onko Kadonneiden muistojen kartassa sitten mitään hyvää? Tekisi mieli sanoa, että ei. Voisin antaa pisteitä tarinan sijoittamisesta kulttuuripiiriin, joka usein jää angloamerikkalaisessa viihteessä katveeseen. Asetelma, neljä ”temppelinryöstäjää”, jotka kaikki toimivat omista motiiveistaan yhdessä, on sinänsä hyvä. Valitettavasti toteutus jättää paljon toivomisen varaa.

Robert Louis Stenvenson: Aarresaari

Robert Louis Stevensonin Aarresaaressa on kaikki mahdollinen klassiseksi muodostuneeseen merirosvokuvastoon kuuluva romminjuonnista puhuvan papukaijaan. En todella tiedä, mistä nämä kaikki merirosvoihin liittyneet elementit ovat alkujaan peräisin. Aarresaari sattuu olemaan ainoa merirosvoista kertova kirja, jonka olen lukenut. Merirosvot-hakusanan käyttäminen tuottaa kirjaston aineistohaussa tulokseksi pääasiassa lapsille suunnattua kirjallisuutta. Voisin kuvitella, että muissakin ikäluokissa tällaiselle viihteelle voisi olla kysyntää vai menikö niiden aika jo?

Merenkulku, tutkimusmatkailu ja haaksirikkoutumiset ovat kuitenkin kirjallisuuden kestoaiheita. Purjelaivan tai yksinäisen saaren eristäytyneisyys tarjoavat kutkuttavia lähtökohtia niin yksilön selviytymistarinaan, ryhmän toiminnan tarkasteluun ja vieraiden, yliluonnollistenkin, asioiden kuvaamiseen. Merimatkat kun eivät tapaa sujua, kuten niiden odotetaan sujuvan. 

Aarresaari on varsin viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu. Siinä on paljon erilaisia kuvauksia ja tapahtumia melko lyhyeksi kirjaksi, mutta se ei silti ole hätäinen tai kiireinen. Kirja alkaa koleissa tunnelmissa pienestä majatalon saatua mystisen vanhan merirosvon vieraakseen. Alun tunnelma on melko pahaenteinen ja lyhyen toiveikkaamman ja onnellisen vaiheen jälkeen alkaa toisenlainen jännitys miehistön juonittelun seurauksena. Erityisesti nautinkin lukea miehistön selviytymisestä kapinallisten ylivoiman edessä.

Stevensonista puhuttaessa en malta olla vertaamatta häntä toiseen 1800-luvulla vaikuttaneeseen seikkailujen kirjoittajaan, nimittäin Jules Verneen. Verneltä lukemieni teosten Maailman ympäri 80 päivässä ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri perustella mieluisammaksi osoittautuu Stevenson. En voi kieltää etteikö Verne olisi ollut hyvin innovatiivinen kirjailija kuvatessaan vaikkapa kapteeni Nemon sukellusalusta Nautilusta. Kääntöpuolena on se, että nykylukija tietää Nautiluksen ominaisuuksien olevan mahdottomia, mikä tekee tarkan kuvailun (ainakin omasta mielestäni) hieman pitkästyttäväksi. Suurimpana ongelmakohtana Vernellä pidän silti hänen hahmogalleriaansa, joka on jopa huvittavan stereotyyppinen. Ei sillä etteikö Stevensonkin harrastaisi samaa, joskaan ei missään määrin samassa mittakaavassa kuin Verne vaikkapa Phileas Foggin hahmossa. 

Stevensonin kapteeni Smollet sekä tohtori Livesey ovat hyvin herrasmiesmäisiä brittejä, joissa ei ole moitteen sijaa. Merirosvot nousevatkin heitä kiinnostavimmiksi. John Silver on ehdottomasti Aarresaaren maukkain hahmo. Hän on opportunisti, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta puhelahjojensa ansiosta. Hänessä on aivan erityistä karismaa verrattuna vaikkapa kirjan umpihyveellisiin kapteeni Smolletiin ja Liveseyhin. Silver on neuvokas ja ovela, kuten myös kirjan päähenkilö sekä kertoja Jim Hawkins. Hawkinsin ikää ei kerrota, mutta oletan hänen olevan noin 13-vuotias tai nuorempikin. Useammassakin kuvauksessa Aarresaarta pidetään Hawkinsin kasvutarinana, mutta minun nähdäkseni hänen hahmossaan ei tapahtu tarinassa muutosta.

Olin hiljattain eräällä luennolla, jolla muun muassa Aarresaarta käsiteltiin. Tämä kurssi saikin minun lopullisesti lukemaan kyseisen teoksen. Minulle selvisi, että Björn Larsson-niminen kirjalija on tehnyt kertomuksen Long John Silver, joka on Silverin näkökulma tarinaan. Fan-fictionia siis, varsin hauskasta lähtökohdasta. Samalla esille tuli kiinnostavanoloinen tutkimus saarista kirjallisuudessa, Yrjö Hirnin Valtameren saari.