Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta

On vuosi 1925. Irene Blum on uhrannut koko elämänsä Seattlen itämaisen taiteen museolle. Museossa avautuu kuraattorin paikka, mutta yllättäen paikan saakin Irenen sijasta Marshall Cabot -niminen mies. Luultavasti sukupuolensa takia. Sisuuntunut Irene päättää jättää Seattlen taakseen ja lähtee Kambodzaan etsimään kuparitauluja, joiden tiedetään kuuluneen muinaiseen khmerien kulttuuriin. 

 

Matkatoverikseen Irene saa Simone Merlinin,    nuoren ja viehättävän ranskalaisnaisen, joka on saanut mainetta temppelinryöstäjänä. Kuparitaulujen löytäminen toisi heille molemmille mittaamattomasti mainetta. Matkaan lähtevät myös Simonen ensirakkaus Claude sekä Shanghaissa yökerhoa pyörittänyt Marc Rafferty, ja pian selviää, että heistä jokaisella on omat syynsä mysteerin ratkaisemiseen.

 

Kaikki seurueessa tietävät, että jos he onnistuvat yrityksessään, he voivat muuttaa historian suuntaa. Mutta se mitä he lopulta löytävät Angkor Watin raunioista, on jotain mitä he eivät voineet kuvitella edes villeimmissä kuvitelmissaan...

 

Aina toisinaan muistaa kantapään kautta, että kirjan takakansiteksti on ensisijaisesti myyntipuhe ja toissijaisesti kuvaus kirjan sisällöstä. Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta on yksi niistä tapauksista, joissa takakannen perusteella odotukset teoksesta nousevat turhan korkealle.

Kasvoin ihaillen Indiana Jonesin ja Aarteenmetsästäjän Sydney Foxin kaltaisia sankareita. Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta pyrkii nähdäkseni luomaan jotakin samanlaista kuin Indiana Jones- elokuvat ainakaan, tarina vain sijoittuu 20- luvun Kambodžaan ja aarteenetsintäseikkailuun on tavoiteltu ehkä Agatha Christien tyylistä tunnelmointia ja arvoituksenrakentamista, joskaan ei erityisen onnistuneesti.

Kadonneiden muistojen kartta on Fayn esikoisteos, mikä varmasti osaltaan selittää haparointia. Teos olisi kaivannut reipasta editointia. Puolet romaanista kuluu palloillessa pitkin Indokiinaa ja tarina matelee eteenpäin. Hahmoja esitellään ja jännitteitä yritetään luoda siinä kuitenkaan onnistumatta. Perusteellinen taustoittaminen ilman mitään vetäviä juonielementtejä on tuhon tie: luin sivuja kyllästyneenä ja toivoin, että päästäisiin pian asiaan. Kiinnostavasta ideasta huolimatta tarina ei missään vaiheessa herää kunnolla eloon. Jos en olisi lukenut kirjaa lukupiiriä varten, olisin mitä todennäköisimmin jättänyt sen kesken.

Tylsistymisen lisäksi en voinut välttää orientalisoivalta tunteelta. Toisinaan Fayn kuvatessa (hyvin tarkkaan) henkilöiden pukeutumista, tuntui kuin olisi lukenut kirjailijan fantasiaa itsestään oman elämänsä Lara Croftina. Päähenkilö Irene on jotenkin naiivi suoraviivaisuudessaan ja tuntuu yrityksistä huolimatta kirjan maailmasta irralliselta. Orientalisoiva ote tuntui ristiriitaiselta sen sanoman kanssa, että eurooppalaiset (varsinkin ranskalainen Simone) olivat tiedostavia siirtomaavallan epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta on kaiketi hauskempaa kirjoittaa hahmoja, jotka seikkailevat rikkaina länsimaalaisina upeissa silkkiasuissa pitkin mystistä Itää ja esiintyvät loppujen lopuksi moraalisesti hyveellisinä olentoina, sen sijaan, että teoksen sankarit hyväksyisivät siirtomaavallan kaikkine epäkohtineen. Myönnän kärjistämiseni, mutta anakronismin viboilta vain ei voi välttyä.

Onko Kadonneiden muistojen kartassa sitten mitään hyvää? Tekisi mieli sanoa, että ei. Voisin antaa pisteitä tarinan sijoittamisesta kulttuuripiiriin, joka usein jää angloamerikkalaisessa viihteessä katveeseen. Asetelma, neljä ”temppelinryöstäjää”, jotka kaikki toimivat omista motiiveistaan yhdessä, on sinänsä hyvä. Valitettavasti toteutus jättää paljon toivomisen varaa.

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves

Miljoonien rakastamat hahmot Bertie Wooster ja palvelijansa
 Jeeves ovat tuttuja sekä Wodehousen kirjoista
että niistä tehdystä tv-sarjasta. Jeeves-tarinat kokoavat 
loistavan hauskat kertomukset suomenkielisiin niteisiin!
 Mukana on sekä aiemmin suomentamattomia 
että uudelleen suomennettuja kertomuksia.
 Jeeves-tarinoiden päähenkilö, uusavuton ja katastrofialtis
 mutta hyväsydäminen brittiaristokraatin
arkkityyppi Bertie Wooster selviytyy neuvokkaan 
herrasmiespalvelijansa Jeevesin avulla päivittäisistä
kommelluksista.


Joulun alla mieleni teki lukea jotain kevyttä ja hauskaa - mikäpä sopisi siis paremmin kuin P.G. Wodehousen Jeeves-kokoelma. Olen jostain kuullut, että Wodehousea pitäisi lukea alkuperäiskielellä, mutta minulla nyt sattui olemaan kirjamessuilta ostettu suomenkielinen kappale. Ihan hyvä suomennos minusta, toisaalta en ole koskaan ollut erityisen puritaani alkuperäiskielen suhteen.

Kokoelman Kiitos, Jeeves tarinat olin sattumoisin nähnyt jo aiemmin tv-sarjaa katsellessani. Tämä ei kuitenkaan haitannut millään tavalla lukukokemusta. Huomasin, että filmatisointihan on erittäin uskollinen kirjalle ja näyttelijätkin erinomaisesti valittuja.

Jeeves-tarinat kuvaavat huvittavalla tavalla englantilaista luokkayhteiskuntaa, jossa joutilaiden ja rikkaiden nuorten ongelmat ovat varsin mitättömiä. Bertie Woosterilla on taipumus joutua vaikeuksiin, useimmiten ilman omaa syytään. Hänen palvelijansa Jeeves on kertomusten mastermind, joka selvittää aina ongelmat mutta myös manipuloi Woosteria enemmän kuin tämä ymmärtääkään. Woosteria kutsutaan usein hölmöksi, mutta siitä huolimatta (vai sen takia) samaistun hänen tietynlaiseen lapsenomaisuuteensa. Voisinpa vain itse viettää yhtä huoletonta ja hauskaa elämää. Pidän myös kovasti hänen tavastaan puhua ja toimia kertojana.

Kiitos, Jeevesin kuivahko brittihuumori ja väärinkäsityksiin perustuva komiikka tuo ensimmäisenä mieleen Knallin ja sateenvarjon, vaikka muitakin vertailukohtia löytynee. Tällainen huumorin laji on erityisesti mieleeni, mutta sitä pitää muistaa nauttia kohtuullisen kokoisissa annoksissa. Mainiot hahmot onneksi takaavat sen, ettei tarinoiden samankaltaisuus ala ihan heti kyllästyttää.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

"Olen iloinen siitä, että se on tyttö. Ja toivon, että siitä tulee hupakko - parasta mitä tyttö voi tässä maailmassa on olla sievä pieni hupakko"

 Kultahattu tuli tietoisuuteeni varsinaisesti vuoden 2013 ilmestyneen elokuvan myötä- Kyseinen ohjaus on peräti viides kirjasta tehty elokuvasovitus. Viimeisimmän elokuvan ihmestysmisaikaan 20-luku tuntui olevan varsin trendikäs juttu ja vähän joka puolella järjestettiin juhlia 20-luvun henkeen. Aikakauden tyylissä on kieltämättä oma uniikki estetiikkansa, joka tuntuu nykypäivänä jopa varsin tuoreelta. Itse pidän erittäin paljon.

Fitzgeraldin teos on varsin lyhyt ja ytimekäs, vain reilut kaksisataa sivua. Täytyy sanoa, että pituus ei tunnu millään riittävän tarinan kunnolliseen käsittelyyn ja kirja on ikäänkuin kehikko jollekin suuremmalle ja syvällisemmälle. Niin paljon kuin teoksessa onkin draamaa ja traagediaa, se ei onnistu kuitenkaan koskettamaan. Fitzgerald on halunnut kuvata 20-luvun elämän tyhjänpäiväisyyttä, mutta valitettavasti myös hänen hahmonsa jäävät pintaraapaisuiksi. Vai onko tämä ollut osa kirjailijan suunnitelmaa? Onko hän halunnut luoda henkilöitä, jotka eivät välitä toisistaan ja joista lukija ei välitä?

Fitzgeraldin ihmiskuva ei ole kovinkaan lämmin tai positiivinen, ihmiset ovat kiinnostuineita lähinnä pinnallista huvituksista ja omasta itsestään. Nautinnonhalun voi nähdä edustavan sitä eskapismia, jota sodan kyynistämä nuori sukupolvi on kokenut. Juurikin ajankuvaus on tehnyt Kultahatusta niin tunnetun ja suositun teoksen. Viehätyin itsekin niistä hetkistä, joissa kirjailija kuvaa aikakauden tunnelmaa. Lyhyissäkin pätkissä hän on onnistunut tiivistämään hektisen ja uuden urbaanin kulttuurin piirteet.

"Aloin pitää New Yorkista, sen kiihkeistä, seikkailunomaisista iltatunnelmista, ja tunsin sitä tyydytystä, mitä rauhattomalle mielelle tuottaa miesten, naisten ja autojen alinomainen vilinä."

"Enimmän aikaa tein töitä. Varhain aamuisin aurinko loi varjoni länttä kohti, kun riensin New Yorkin alakaupungin valkeiden kuilujen läpi töihin. Sinuttelin yhtiön muita virkailijoita ja nuoria meklareita ja söin heidän kanssaan pimeissä ja ahtaissa ravintoloissa lounaaksi pieniä sianmakkaroita, perunamuhennosta ja kahvia."

Loppupäätelmänä voin todeta, etten kadu Kultahatun lukemista, mutta olisin voinut elää ilmankin. Mielenkiintoisemmaksi teoksen voisi tehdä vertailu muun ajan kirjallisuuden kanssa. Tarjoaisikohan Waltarin Suuri Illusioni tällaista vertailukohtaa, jää kokeiltavaksi. Ainakin Kultahattua lukiessa ajatukset siirtyivät komisario Palmuun ja rouva Skrofin huonetauluun: "Jumala näkee kaiken"