Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Taru Korhonen valmistaa sianpaistia wieniläisessä keittiössään. Asia on melkotärkeä, sillä hänen miehensä äiti ja sisko ovat tulossa yhdeltä syömään ja mikäli mikään ei ole muuttunut aikaisemmasta, he olisivat ajoissa ja vaatisivat heti pötyä pöytään.Myös naapurin rouva, eläkkeellä oleva näyttelijätär Frau Berger, joutuu enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kokemaan sianpaiston vaikeudet, kun Tarun valitsemassa reseptissä ilmenee moniselitteisiä ja epäselviä kohtia.

Täydellinen paisti on loistelias romaani ulkopuolisuudesta; halusta, pakosta tai mahdottomuudesta kuulua joukkoon. Se kertoo yrityksestä tehdä oikein tai yrityksestä yksinkertaisesti selvitä hengissä seuraavaan hetkeen.

Jos minun pitäisi kuvailla Satu Taskisen Täydellistä paistia yhdellä sanalla, se olisi todennäköisimmin häiritsevä. Teos kuvaa päähenkilön Taru Korhosen paistioperaatiota ja siinä samalla monia muita asioita. Kirja on Tarun tajunnanvirtaa ja tarinankulku muuttuu nopeasti jokseenkin hämäräksi. Kronologian hahmottaminen on erityisen hankalaa. Asiaa mutkistaa kertojan tapa eksyä ajatuksissaan kaikennäköisiin pieniin yksityiskohtiin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen kiusaavammaksi Tarun epäluotettavuus kertojana alkaa muuttuu. Tekisi mieli pyytää jotakuta hänen vieraistaan kertomaan oman versionsa tapahtumista.

Täydellinen paisti kuvaa ulkopuolisuutta mielestäni tuoreella tavalla ja moniulotteisesti. Ulkopuolisuuden tunne ei synny vain muiden ihmisten toiminnasta vaan Taru luo sitä itse. Voi pohtia, kuinka paljon hän ylitulkitsee itävaltalaisia vieraitaan ja kuulee näiden puheissa sitä, mitä olettaakin kuulevansa eli hyväksynnän puutetta.

Satu Taskinen on onnistunu kirjoittamaan romaanistaan mielenkiintoisen luotaantyöntävän. Fiilis lukiessa on ankea mutta samaan aikaan eteenpäin ajaa halu nähdä, miten illallinen päättyy. Paisti ja illallinen kuulostavat epämiellyttäviltä, mikä varmaan on ollut kirjailijan pyrkimyksenäkin. Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kaikki vieraan tai kylmän oloisia. Tarun ulkopuolisuuden ymmärrän, mutta en hänen pakonomaista tarvetta hakea hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät edes ole hänelle läheisiä.

En ole suunnitellut lukevani kirjaa uudelleen lähiaikoina, mutta uskon sen kestävän useita lukukertoja. Kyse on niistä kirjoista, jotka pyörivät ajatukissa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Jokainen lukija saanee siitä myös irti hieman eri asioita omista lähtökohdistaan riippuen: joidenkin mielestä Täydellinen paisti on ollut jopa hauska. Tarun ajatusmaailmassa kahlaaminen vaatii hieman pitkämielisyyttä, mutta kirja sopii uskoakseni monen makuun.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Onkohan kukaan välttynyt näkemästä pinkkiä kirjaa, jonka kannessa irvistelee kissa? Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti HS:n esikoiskirjailijapalkinnon vuonna 2014 ja lyhyen kirjablogikatsauksen perusteella näyttäisi nauttivan ihailua ihan mukavissa määrin. 

Kissani Jugoslavia kertoo kahdesta sukupolvesta. Toinen päähenkilöistä on Jugoslaviassa kasvava Emine, joka menee nuorena järjestetysti naimisiin. Perhe muuttaa sotaa pakoon suomeen. Hänen poikansa Bekim on elämässä päämäärättömästi ajelehtiva nuori mies joka ostaa itsellensä suuren kuristajakäärmeen ja tapaa baarissa kissan.

Kissani Jugoslavia on jälleen kerran niitä kirjoja, joista minun vaikea sanoa, pidänkö vai en. Jo alusta saakka se oli ehdottomasti kiinnostava ja halusin kiihkeästi tietää, mitä tuleman pitää. Se ei kuitenkaan muodostunut sellaiseksi lempikirjaksi, jota palaisin lukeman rakastettavien hahmojen ja upean tunnelman takia. Teos muistuttaa tässä mielessä kovasti viime keväänä lukemaani Rosa Liksomin Hytti nro.6 – kirjaa. Kuten Liksomilla, myös Statovcilla on hienoja kuvauksia (esim. kissan ja käärmeen taistelu) sekä hahmoja, joiden motiiveja on kiintoisaa pohtia. Toisaalta hahmoihin on myös vaikea samastua ja jotain heidän päätöksiään on kovin vaikea ymmärtää.

Bekim tuntuu toistavan ihmissuhteissa äitinsä elämää. Hänellä on pakonomainen tarve miellyttää, mikä ilmenee niin mahdottoman kissan sietämisenä kuin maanisena siivoamisena. Toki äidin ja pojan lähtökohdat ovat hyvin erilaiset, sillä Emine on kasvanut kulttuurissa, jossa vaimon tulee olla miehelleen kuuliainen ja naisen arvo suorastaan mitataan hänen kyvyssään pitää huushollia pystyssä. Bekimin hahmossa on paljon ristiriitaisuutta: hän on välillä hyvin kapinallinen ja kulkee omia polkujaan, välillä taas alistuva. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä mielestäni niinkään moniulotteista henkilöä vaan hieman epäjohdonmukaisen.

Eminen tarinan kohdalla kirjan alku antoi odotuksia jonkinlaisesta emansipaatiosta, sillä hänen äänensä on aluksi hyvin analyyttinen ja jopa hieman kriittinen vallitsevien normien suhteen. Naimisiin mentyään hän kuitenkin nopeasti omaksuu perinteisen roolin. En sano, että kirja olisi välttämättä ollut parempi, jos Emine olisi haistatellut sukupuolinormeille. Kuitenkin siksi, että teemaan ei hänen ajatuksissaan varsinaisesti myöhemmin palattu, jäi minulle mielikuva kuin alussa olisi kuulunut enemmän kirjailijan ääni kuin hänen hahmonsa.

Kirjassa esiintyviä kissoja ja käärmeitä on analysoitu jo niin moneen otteeseen, että en tiedä, onko minulla niistä mitään tuoretta sanottavaa. Molemmilla on ristiriitainen vaikutus kirjan hahmojen, Eminen ja Bekimin elämään. Oma tulkintani kaikessa yksinkertaisuudessaan onkin se, että ne kuvaavat sitä, kuinka asiat eivät useinkaan ole mustavalkoisia. Kissa- ja käärme-motiivien lisäksi Kissani Jugoslaviassa erityisen tärkeässä asemassa on ulkopuolisuuden tematiikka ja siitä johtuvat kriisit, jotka kohtaavat kaikkia teoksen keskeisiä hahmoja. Tämä lukeutuu kirjan parhaimpaan antiin.

Bongasin muuten Kissani Jugoslavian hetki sitten erään kirjakaupan ”Pääsykoekirjoja”-hyllystä. Ei mitenkään yllättävää, sillä välillä kirja vaikuttaa siltä kuin se olisi kirjoitettu nimenomaan kirjallisuusanalyysi-tehtäväksi opiskelijoille.