Vladimir Nabokov: Lolita

"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta."

Keski-ikäinen Humbert Humbert rakastuu 12-vuotiaaseen Lolitaan eli Dolores Hazeen niin intohimoisesti, että on valmis menemään naimisiin tytön äidin kanssa vain päästäkseen lähelle Lolitaa. Kun Charlotte Haze yllättäen kuolee, Humbertista tulee Lolitan isäpuoli. Syyllisyyden ja halun riivaama Humbert pelkää paljastuvansa ja pakenee halki Yhdysvaltojen mukanaan Lolita, josta on tullut Humbertin pakkomielle ja eroottisten unelmien kohde.

Päätin viimein tutustua Nabokovin tuotantoon kuultuani kehuja hänen mieleenpainuvasta tyylistään. Minun teki itse asiassa mieli lukea Nabokovin varhaisempaa tuotantoa oleva Naurua pimeässä, jota Gummeruksen sivuilla kuvailtiin Lolitan sisarteokseksi. Päädyin kuitenkin viimeksi mainittuun jostakin höpsöstä syystä tyyliin "suuri klassikko ensin". Epäilin itse asiassa hieman, olisiko Lolita oikeasti erityisen radikaali. Ehkäpä kyseessä nykylukijan näkökulmasta ylilyönti, kuten jokin Hannu Salaman Juhannustanssit? No, Lolita osoittautuikin melko epämiellyttäväksi, vaikka kielellisesti hienoksi teokseksi.

Nabokovin sivistyksen taso lienee melkoinen, niin paljon hän kerronnassaan viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja kieleen. En varmasti pystynyt poimimaan joukosta läheskään kaikkia ja konkreettisena muistona jäi mieleen vain pieni yksityiskohta: sirkumfleksi-kulmakarvat. Tässä mielessä Lolitaa oli hauskaa lukea. Välillä kielen runsaus tosin kääntyi hieman puuduttavaksi ja toivoin tiivistämistä, kun Humbert jäi pitkiin Lolitan ihon, liikkeiden ja kehon kuvailuun. Siitäkin huolimatta, että kyseiset kohdat olivat tärkeitä hahmon mielenmaisemassa.

Tätä vakavammat ongelmat minulle tuotti päähenkilömme. En voinut ostaa Humbertin syöttämää ajatusta Lolitan juonikkuudesta ja oikuista. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, joka vain sopetui omalla tavallaan pedofiilin isäpuolensa kanssa elämiseen. Koin Humbertin välillä niin vastenmieliseksi, että mietin voiko tarina päättyä millään minua tyydyttävällä tavalla. Loppua kohden Humbert kuitenkin rappioiutuu yhä enemmän, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Lolita saa ajattelemaan, kuinka pelottavaa ja kauhistuttavaa pakkomielteisyys voi olla.

Lukukokemus oli kaiken kaikkiaan vaikuttava ja Lolita ollut hämmentävän paljon ajatuksissa lukemisen jälkeen. Se ei ole kirja, jota rakastaisin kuten lempikirjojani ja palaisen tunnelmoimaan sen parhaita kohtauksia. Kukapa silti tietää, vaikka lukisinkin joskus uudestaan. Nabokovin muut teokset ovat edelleen lukulistalla.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

"Olen iloinen siitä, että se on tyttö. Ja toivon, että siitä tulee hupakko - parasta mitä tyttö voi tässä maailmassa on olla sievä pieni hupakko"

 Kultahattu tuli tietoisuuteeni varsinaisesti vuoden 2013 ilmestyneen elokuvan myötä- Kyseinen ohjaus on peräti viides kirjasta tehty elokuvasovitus. Viimeisimmän elokuvan ihmestysmisaikaan 20-luku tuntui olevan varsin trendikäs juttu ja vähän joka puolella järjestettiin juhlia 20-luvun henkeen. Aikakauden tyylissä on kieltämättä oma uniikki estetiikkansa, joka tuntuu nykypäivänä jopa varsin tuoreelta. Itse pidän erittäin paljon.

Fitzgeraldin teos on varsin lyhyt ja ytimekäs, vain reilut kaksisataa sivua. Täytyy sanoa, että pituus ei tunnu millään riittävän tarinan kunnolliseen käsittelyyn ja kirja on ikäänkuin kehikko jollekin suuremmalle ja syvällisemmälle. Niin paljon kuin teoksessa onkin draamaa ja traagediaa, se ei onnistu kuitenkaan koskettamaan. Fitzgerald on halunnut kuvata 20-luvun elämän tyhjänpäiväisyyttä, mutta valitettavasti myös hänen hahmonsa jäävät pintaraapaisuiksi. Vai onko tämä ollut osa kirjailijan suunnitelmaa? Onko hän halunnut luoda henkilöitä, jotka eivät välitä toisistaan ja joista lukija ei välitä?

Fitzgeraldin ihmiskuva ei ole kovinkaan lämmin tai positiivinen, ihmiset ovat kiinnostuineita lähinnä pinnallista huvituksista ja omasta itsestään. Nautinnonhalun voi nähdä edustavan sitä eskapismia, jota sodan kyynistämä nuori sukupolvi on kokenut. Juurikin ajankuvaus on tehnyt Kultahatusta niin tunnetun ja suositun teoksen. Viehätyin itsekin niistä hetkistä, joissa kirjailija kuvaa aikakauden tunnelmaa. Lyhyissäkin pätkissä hän on onnistunut tiivistämään hektisen ja uuden urbaanin kulttuurin piirteet.

"Aloin pitää New Yorkista, sen kiihkeistä, seikkailunomaisista iltatunnelmista, ja tunsin sitä tyydytystä, mitä rauhattomalle mielelle tuottaa miesten, naisten ja autojen alinomainen vilinä."

"Enimmän aikaa tein töitä. Varhain aamuisin aurinko loi varjoni länttä kohti, kun riensin New Yorkin alakaupungin valkeiden kuilujen läpi töihin. Sinuttelin yhtiön muita virkailijoita ja nuoria meklareita ja söin heidän kanssaan pimeissä ja ahtaissa ravintoloissa lounaaksi pieniä sianmakkaroita, perunamuhennosta ja kahvia."

Loppupäätelmänä voin todeta, etten kadu Kultahatun lukemista, mutta olisin voinut elää ilmankin. Mielenkiintoisemmaksi teoksen voisi tehdä vertailu muun ajan kirjallisuuden kanssa. Tarjoaisikohan Waltarin Suuri Illusioni tällaista vertailukohtaa, jää kokeiltavaksi. Ainakin Kultahattua lukiessa ajatukset siirtyivät komisario Palmuun ja rouva Skrofin huonetauluun: "Jumala näkee kaiken"