Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Kannatti tälläkin kertaa vilkuilla Helsingin kirjamessujen kahden euron kirjabakkanaaleja. Sieltä nimittäin löytyi lompakolle suotuisaan hintaan tämä Rainbow Rowellin kirja, jonka tilaamista nettikaupasta olin suunnitellut jo moneen otteeseen. Rowellilta aiemmin lukemani Fangirl ja Carry on tekivät sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että tottahan muukin hänen tuotantonsa on pakko lukea.

Eleanor & Park sijoittuu vuoden 1986 Nebraskaan, ja sen amerikkalainen maailma tuntuu hassulta tavalta kotoisalta. Amerikkalainen populaarikulttuuri lienee korruptoinut minut pahemmin kuin ymmärränkään. Jopa 80 -luku tuntuu kodikkaalta, vaikka en ole tuota vuosikymmentä itse kokemassa. No, ehkä sen yhdeksänkymmentäluvun alku ei ollut niin kovin poikkeava 80-luvusta? Kuuntelin minäkin lapsena c-kasetteja, aivan kuin Eleanor ja Park.

Muistaakseni yhdessä Rainbow Rowellin kirjailijaesittelyssä todetaan, että hän kirjoittaa aina ihmisistä, jotka puhuvat paljon. Tämä on ihan totta, ja dialogi on mielestäni myös Rowellin kirjojen suola. Rakastan sitä, kuinka Rowell rakentaa ihmissuhteita, jotka eivät ole aina ihan yksiselitteisiä tai helppoja. Eleanor & Park loppuu kirjailijan totuttuun tyyliin tyydyttävästi: ei ylitsevuotavaan onnellisuuteen, jossa kaikki ongelmat ovat kadonneet taivaan tuuliin. Rowellin kirjat myös onnistuvat käsittelemään nuorten ja nuorten aikuisten elämän hyvin arkipäiväisiä haasteita, jotka eivät ole kyllästyttävällä kotibileet-päihteet-irtosuhteet-akselilla.

Carry oniin ja Fangirliin verrattuna Eleanor & Park on paikoitellen jopa synkkä, vaikka ei onneksi lohduton. Eleanorin väkivaltainen isäpuoli, väkivaltaan alistunut äiti ja välinpitämätön isä tekivät surulliseksi. Kotitaustan vaikutuksesta Eleanorin on selvästi vaikea luottaa aikuisiin tai siihen, että hänestä pidettäisiin. Koska perhe on vähävarainen, Eleanor on tottunut ettei uusia tavaroita niin vain hankita, ja pelkää siksi turmelevansa Parkin sarjakuvalehdet. Tämä kaikki tuntuu täysin uskottavalta. Eleanor & Park jäikin mieleen ehkä enemmän selviytymis- kuin rakkaustarinana.

Minulla on joku mielikuva, että kirjasta olisi suunniteltu elokuvaa. Nimenomaan tämän kirjan kohdalla elokuva audiovisuaalisena mediana tarjoaisi paljon, 80-luvussa on kuitenkin niin tunnistettava oma estetiikkansa. Puhumattakaan musiikista, jota kirjassa kuunnellaan paljon.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Sari Vuoriston novelleissa meri on arvaamaton. Joskus se välkehtii Suvisaaristossa sunnuntaipurjehtijoiden iloksi, toisinaan se on raivoava aaltojen metsä. Joskus meri on se, joka erottaa pienen tytön isästään, joskus se yhdistää selittämättömästi kaksi aikuista ihmistä. Grönlannissa meri on mustikansininen, espanjalaiseen uima-altaaseen vangittuna turkoosi. Kaikissa novelleissa meri on mielentila.

Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille valittiin luettavaksi erääseen lukupiiriin minun ehdotuksestani. Olin itse napannut kirjan lukulistalleni pitkälti viehättävän nimen sekä meriaiheen vuoksi. Säätiedotus merenkulkijoille tarjosi itselleni nostalgisen paluun kaikkiin niihin (enemmäin tai vähemmän pakolla) veneessä vietettyihin kesiin. Se ei tosin vienyt minua sellaisiin seikkailuihin kuin toivoin ja odotin. Nyt merelle ei oikeastaan koskaan lähdetty vaan enemmänkin odoteltiin kotisatamassa.

Meri ja rakkaus ovat kirjallisuuden suosituimpia aiheita ja ne tarjoavat aivan valtavasti mahdollisuuksia. Omissa merenkäyntiin liittyvissä suosikkikirjoissani kyseessä on yleensä jokin matkakertomus ja/tai selviytyniskamppailu luonnon armoilla. Siksi olenkin hieman pettynyt siihen, että Vuoriston novelleissa meri jäi kovin pieneen rooliin ja ihmissuhteet olivat etualalla. Takakannen toteamus "kaikissa novelleissa meri on mielentila" olisi antanut tilaa luonnon väkevämmälle, ehkä vertauskuvalliselliselle, kuvaukselle. Rakkausaihe oli myös käsitelty mielestäni hieman yksipuolisesti, kun suurimmassa osassa novelleita rakkaus esitettiin jo hieman hiipuneena ja ihmiset hieman kyllästyneinä toisiinsa.

Säätiedotus merenkulkijoille menee katergoriaan "ihan kiva". Jotain vaisusta fiiliksestä ehkä kertoo se, että en ole lukemani perusteella edes varma, voinko nyt rastittaa Helmetin lukuhaasteesta kohdan "kirjassa on myrsky". Kokoelma ei ole erityisen pitkä, noin parisataa sivua ja novellit ovat varsin sopivan mittaisia. Säätiedotus merenkulkijoille ei sovi nopeaan lukemiseen, vaan sen kerronta pääsee arvoonsa enemmän hitaastasti edeten. Ankkuripaikka-novelli jäi mieleen dekkarimaisuudellaan ja muutamassa muussakin oli hyviä juttuja. Tyyni oli kiinnostava kuvaus ihmisten muuttumisesta. Muutamissa tarinoissa, esimerkiksi Helmi on meren työtä, oli meriaihe mielestäni jo melko päälleliimatun oloinen.

Lukupiirin yleinen tuomio kirjasta oli hyvin samanlainen kuin itsellänikin. Tosin, luin Vuoriston kokoelmasta muutaman hyvin positivisen arvion, joten rohkenen epäillä, että se puhuttelee joitakin ihmisiä enemmän kuin minua. Ehkäpä niitä, jotka muutenkin nauttivat arkirealismista ja ajatuksenomaisesta, hieman runollisesta tyylistä.

Ama Ata Aidoo: Muutoksia -eräs rakkaustarina

 Muutoksia – eräs rakkaustarina on sekä koominen että liikuttava kertomus ghanalaisten ihmissuhteista. Esi on urbaani tiedenainen, jonka mies ahdistuu vaimonsa itsenäisyydestä ja raiskaa hänet. Lujatahtoinen Esi ottaa avioeron ja päättää omistautua uralleen. Pian hän kuitenkin tapaa hurmaavan Alin, jolla on jo yksi vaimo. Kohtalon ironia on irvokasta – emansipoitunut Esi päätyy Alin kakkosvaimoksi.

Ama Ata Aidoon Muutoksia- eräs rakkaustarina valikoitui luettavakseni erään lukupiirin kautta, jossa etsittiin afrikkalaista kirjailijaa Helmetin lukuhaasteeseen. Epäilen, olisinko muuten tullut koskaan löytäneeksi tai lukeneeksi kyseistä kirjaa. Teoksen nimi kuvaa osuvasti sisältöä. Kirjan naiset elävät vanhan ja uuden murroksessa: välivaiheessa, jossa vanhemmat sukulaiset ja miehet vielä olettavat naisen ottavan perinteisen roolin ja olevan tähän tyytyväinen. Esin ja Alin suhde on rakkaustarina, mutta ei yksinomaan onnellinen. 

Pidin lopulta kirjaa ihan kelvollisena, vaikka alku ei vakuuttanut. Hahmoistaan Aidoolla tuntui olevan selkeä visio, millaisia hän haluaa heidän olevan. Esi ja hänen ystävättärensä Opokuya ovat mielestäni inhimillisiä pohtiessaan omaa paikkaansa naisena ulkopuolelta tulevien odotusten paineessa. Mieshahmot ovat sen sijaan yksipuolisen itsekkäitä ja nihkeitä. Vanhoilla sukulaisilla ei ole juurikaan muuta roolia kuin olla stereotyyppisen konservatiivisia ja pitää kiinni kaikista vanhoista perinteistä. Ensimmäiset luvut Aidoo vaikutti olevan hieman hukassa kerronnan kanssa. Seuraavassa esimerkkejä:

 ---hän vastasi tänä-aamuna-minulla-ei-ole-aikaa-kohdella-aikuista-miestä-kuin-hemmoteltua-mammanpoikaa-äänellään.

Sulavampiakin tapoja kuvat ihmisen äänensävyä varmasti löytyisi, mutta Aidoo on mieltynyt tähän tyyliin, jota käyttää useammankin kerran.

Hän katsahti ylös ja näki hyvin komeat kasvot. Mies sitä paitsi tiesi, että hänen kasvonsa olivat komea, ja tiesipä pari muutakin imartelevaa seikkaa itsestään. Esi ei kuitenkaan ollut sellaisella tuulella, että olisi kiinnittänyt huomiota kenenkään ulkonäköön tai hurmaantunut itsetietoisista hurmureita.

Siis näkikö Esi komeat kasvot vai ei? Kuulin, että tässä on kyseessä ns. epäluonnollinen kerronta. En valitettavasti ole perehtynyt asiaan itse, joten en osaa arvioida asiaa sen syvällisemmin, kohta näyttäytyi minulle lähinnä hassuna.

Muitakin hämmennystä herättäviä esimerkkejä löytyy. Eräs luku alkaa kuvaamalla Esin tyttären tuntemuksia. Hänen näkökulmansa kuitenkin hylätään heti seuraavalla sivulla ja siirrytään Esiin. Tytär mainitaan useamman kerran myöhemminkin kirjassa, mutta hänellä ei ole repliikkejä eikä hänen näkökulmiaan oteta huomioon. Miksi hänet tuodaan edes alussa esille, kun hän ei ole millään tavalla olennainen hahmo? Opokuyan sekä Alin vaimon Fusenan tarinat taas tuntuivat jäävän kesken. Esin tuntemusten kuvailu juuri raiskauksen jälkeen herätti myös ihmetystä:

Pitkään toviin kumpikaan heistä ei puhunut. Oko ei halunnut sanoa enää mitään eikä Esi pystynyt sanomaan mitään, ainakaan vähään aikaan. Mitä näin suurelle vihalle voi tehdä, näin valtavalle turhautumiselle. Niin paljon tahallista ärsytystä niin aikaisin aamulla ja vielä alkuviikosta.
  
Aviomiehensä raiskaamaksi joutuminen onki varmasti juuri ärsyttävää, etenkin jos se tapahtuu aamulla ja alkuviikosta. Siihen nähden, että raiskauksen kuvittelisi olevan koko teoksen käännekohta, se korsi, joka katkaisee kamelin selän, sitä käsitellään erittäin vähän. Aidoolla on myös kunnianhimoisia ja kokeilullisia ratkaisuja kirjassaan. Minulle ei selvinnyt, mikä funktio satunnaisilla sisennetyillä riveillä, runopätkillä tai näytelmäkäsikirjoitusta muistuttavilla dialogeilla oli. Kirja on jaettu kolmeen osaan, mutta vain viimeinen näistä erottuu selvästi omaksi osakseen, muuten jako oli tarpeeton.

Kankeudesta huolimatta tarina parani loppua kohden. Ihmiset, joiden kanssa keskustelin kirjasta, olisivat toiveet kirjan painaville teemoille enemmän käsittelyä. Olen samaa mieltä siitä, että kiinnostavat aiheet jäivät melko pintapuolisiksi. Toisaalta koin virkistäväksi sen ettei tarina ollut toivoton ja inhorealistinen. Esillä ja Opokuya suhtautuvat elämään positiivisesti vaikka se ei ole aina helppoa. Hyviä hahmoja ja kiinnostavaa asiaa kirjasta löytyy, mutta kaikesta jää huolittelematon maku. Sivuja ei ole kuin parisataa, joten kyllähän tämän luki pikaisena tutkimusmatkana afrikkalaiseen kirjallisuuteen.