perjantai 6. marraskuuta 2015

Khaled Hosseini: Leijapoika

Leijapoika on afganistanilaisen Khaled Hosseinin esikoisteos, jolla on jo miljoonia ihastuneita (ja muutamia vihastuneita) lukijoita. Kirja on käännetty 34 eri kielelle ja sitä on myyty yli kahdeksan miljoonaa kappaletta (lähde: Wikipedia), varsinainen bestseller siis. Kirja on myös päässyt BBC:n koostamalle listalle, 100 kirjaa jotka jokaisen täytyisi elämässään lukea.


En itseasiassa edes tiennyt, kuinka valtavan suosittu Leijapoika on. Menestys on helppo ymmärtää. Leijapoika on niitä kirjoja, joiden lukemista on vain pakko jatkaa eteenpäin. Kirjan päähenkilö Amir ei varsinaisesti ole mikään sankarihahmo, hän on lähinnä pikkusieluinen ja itsekäs. Amirin paras lapsuudenystävä on perheen palvelijan poika Hassan, joka kuuluu alemaan yhteiskuntaluokkaan. Tämä on hieman ongelmallista, sillä ulkopuolinen maailma odottaa Amirin myös kohtelevan Hassania vähempiarvoisena. Poikien ystävyys kohtaa loppunsa, kun Amir kääntää Hassanille selkänsä. Hän saa myöhemmin tilaisuuden toimia epäitsekkäästi ja näin sovittaa tekonsa.

Kirjan alussa on mielestäni kiinnostava ristiriita, mikä syntyy siitä, että Amir tiedostaa häntä ”alampiarvoisen” Hassanin oikeasti olevan jalompi ja parempi ihminen. Myös Amirin ongelmallinen suhde isäänsä, joka olisi kai toivonut poikansa olevan enemmän kaltaisensa, on kutkuttava. Itseasiassa kirja olisi voinut olla nykyistä parempi, jos se olisikin keskittynyt pelkästään näiden ihmissuhteiden kuvaamiseen moraalitarinan sijaan.


Leijapojan parasta antia oli mielestäni se, kuinka se kuvasi minulle vierasta kulttuuria. Tietämykseni Lähi-idästä on lopulta aika ohutta. Leijapoika toi kiinnostavasti myös esiin sen, kuinka vahvasti kulttuuri vaikuttaa silloinkin, kun ihminen muuttaa toiseen maahan ja aivan erilaisen kulttuurin piiriin. Amerikassa asuva afgaaniyhteisö toimii edelleen monien kulttuurinormiensa mukaan, olkoonkin, että ne nuorista tuntuvat ehkä vanhanaikaisilta. Tätä on mielestäni aika vaikeaa ymmärtää.


Leijapojan juonenkäänteitä on moitittu siitä, että ne ovat turhan epäuskottavia sattumia. Ne ovatkin epäuskottavia, mutta voisin kuvitella, että tarinan on tarkoitus olla enemmän allegorinen kuin realistinen. Nämä yhteensattumat ovat kuitenkin niin alleviivattuja, että pidän sitä jo lukijan aliarviointina. Ja tästä päästäänkin siihen, mistä itse en kirjassa pitänyt. Leijapoika tuntuu käyttävän jotenkin hirvittävän tuttuja ja hyväksi havaittuja konventioita saadakseen lukijansa järkyttymään tai liikuttumaan. Hieman ennen käännekohtaa, Hassan lähtee hakemaan Amirille pudonnutta leijaa ja toteaa ”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”. Lukijan ei tarvitse olla huolissaan etteikö tätä lausetta vielä sopivassa kohdassa nähtäisi. Olen huomannut saavani allergisia oireita aina, kun törmään tähän tunteiden manipulointiin jossakin fiktiossa. Toisekseen, vaikka Amir kaikkine heikkouksineen onkin inhimillinen ja realistinen hahmo, häntä kohtaan on vaikea tuntea sympatioita enkä edes oikeastaan haluaisi antaa hänelle mitään synninpäästöä.


Goodreadsista opin, että  Leijapojalla on katkerat vihaajansa, joiden mielestä kirja, kirjailija ja fanit ovat kaikki yhtä idioottimaisia. Teos tuskin saisi osakseen kaikkia yhden tähden arvosanoja sekä tuohtuneita avautumisia, ellei se olisi niin älyttömän suosittu. Tunnistan itsessänikin sen puolen, joka hieman provosoituu hypestä kirjan tai muun  kulttuurituotteen ympärillä ja se alkaa vaikuttaa huonommalta kuin kenties onkaan. Onko tämä kuitenkaan reilua? Saako sinänsä hyvin kirjoitetulle proosateokselle antaa surkean arvosanan, jos se ärsyttää itseä? Pitäisikö ne kaikkein huonoimmat arvosanat säästää kirjoille, jotka ovat myös kielellisesti huonoja? Toisaalta käsitykset siitä, millaista on hyvin kirjoitettu proosa, vaihtelevat ihan sen mukaan keneltä kysyy. Minä esimerkiksi rakastan Sormusten herran kerrontaa, mutta tunnen monia ihmisiä joiden mielestä se on puuduttavaa.


Leijapojassa on puutteita, mutta silti sanoisi sitä missään nimessä epäonnistuneeksi tai surkeaksi kirjaksi. Mitä on hyvä kirjallisuus, ja miksi suosittu kirja aiheuttaa niin paljon vihaa.. siinäpä kysymyksiä, joita toivottavasti ehdin joskus pohtimaan enemmänkin.


PS. Niin ja loppuun vielä pakollinen nillitys siitä, miten leijannarusta ei tule haavoja käsiin, jos käyttää hanskoja.