Rainbow Rowell: Wayward son

The story is supposed to be over.

Simon Snow did everything he was supposed to do. He beat the villain. He won the war. He even fell in love. Now comes the good part, right? Now comes the happily ever after…  

So why can’t Simon Snow get off the couch? 

What he needs, according to his best friend, is a change of scenery. He just needs to see himself in a new light…

That’s how Simon and Penny and Baz end up in a vintage convertible, tearing across the American West.

They find trouble, of course. (Dragons, vampires, skunk-headed things with shotguns.) And they get lost. They get so lost, they start to wonder whether they ever knew where they were headed in the first place…  

 

Sainpahan Wayward sonin viimein käpäliini – yli kuukauden päivät sitä saikin odottaa saapuvaksi rapakon takaa. Ennakkotilauksen tein jo joskus kesällä. Viimeksi olen odottanut tällä tavalla viimeistä Harry Potteria ja siitäkin on jo vuosia. Tumblrissa spekulaatiot mahdollisesta Carry onin jatko-osasta alkoivat varmaan pian kirjan julkaisun jälkeen ja tottakai kaikki Rowellin twiitit haravoitiin tarkkaan läpi ihmisten tarttuessa innoissaan pienimpiinkin viittauksiin siitä, että Rowell kirjoittaisi Simonista ja Bazista lisää. Nyt kun kirja on ilmestynyt ja suuri osa fanikunnasta on sen lukenut, täyttyvät waywardson- tagit pettyneistä arvioista ja fandomin mieliala on maassa. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Tämä Voxin arvio Wayward Sonista tiivistää hyvin myös omat ajatukseni kirjasta. Carry on on paljon velkaa fanfictionille, jonka vahvuus on sen keskittyminen hahmoihin ja näiden välisen vuorovaikutussuhteeseen. Tämä on fanfictiossa mahdollista siksi, että lukija tuntee jo entuudestaan teoksen maailman ja on jo kiintynyt sen hahmoihin, jolloin fanfiction juoni voi olla täysin alistettu palvelemaan hahmojen välisiä suhteita. Kuten Voxin kirjoittaja toteaa, Carry on on kyllä itsenäinen teos, mutta sen sidos esikuvaansa pottereihin on sen verran vankka, että se toimii ilman vahvaa juontakin. Wayward sonissa Rowell joutuu rakentamaan tarinan hieman tyhjän päälle.

Rowell ei oikein ole suurten eeppisten tarinoiden kirjoittaja, ja hänen aiemmissa romaaneissaan liikutan pääosin varsin arkisissa ja pienimuotoissa kuvioissa. Wayward sonissa tapahtui sivumääräänsä nähden aivan liian paljon ja yleisvaikutelma oli kiireinen. Simonin ja Bazin hahmoissa, tai heidän välisessä suhteessaan ei koko kirjan aikana tapahdu juuri muutosta. Koska ihmissuhteet olivat yksi Carry onin vahvuuksista, jättää Wayward son niiden osalta hieman laimean jälkimaun. Edellisen osan dynamiikkaa ei toki voi toistaa sellaisenaan uudelleen, mutta Wayward sonissa Simonin ja Bazin suhde on omituisessa kiusallisessa tyhjäkäynnissä. Agathan tarina jää vähän tyngäksi ja irralliseksi, sillä hänellä on lopulta liian vähän vuorovaikusta muiden hahmojen kanssa. Penelopen osuus oli ehkäpä onnistunein, sillä hän joutui oikeasti kohtaamaan päämäärätietoisen luonteensa huonot puolet ja hänen teoillaan on selkeästi emotionaalisia seurauksia. Pidin myös Bazin ja Penelopen ystävyydestä, sillä heillä on paljon yhteistä, vaikka Carry onissa aloittavatkin täysin vastakkaisilta puolilta. Rowell itsekin sanoi, että nautti nimenomaan näiden kahden kirjoittamisesta ja se myös näkyy.

Wayward son ei ole yhtä hauska ja riemastuttava kuin edeltäjänsä, mutta silti se pelasti flunssaviikon, ja huolimatta kaikesta kritiikistä, oli ilo palata tuttuun maailmaan. Onneksi Carry onin lukemisesta on jo aikaa, muutoin pudotus sen tuomasta euforiasta olisi varmasti ollut aika tyly. Tosin en odottanutkaan Wayward sonin olevan kertomus siitä, kuinka kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, sitä se tuskin olisi voinut koskaan ollakaan. Wayward sonin lähtökohta on itse asiassa oikein hyvä: mitä sankari tekee, kun maailma on pelastettu ja pahikset kukistettu? Vähemmästäkin voi elämä alkaa tuntua tarkoituksettomalta ja eksistentiaalinen kriisi iskeä. Simon on aika traaginenkin hahmo siinä mielessä, ettei hänellä oikein ollut muuta identiteettiä kuin olla valittu, the chosen one. Simon ei ollut erityisen hyvä koulussa, hänellä ei ole perhettä, ei oikeastaan harrastuksia, ei paikkaa maailmassa.

Wayward son loppuu chilffhangeriin, mikä harvoin on missään kirjassa hyvä ratkaisu, mutta onpahan se ainakin lupaus siitä, että lisää on tulossa! Sarjan kolmas osa Any Way the Wind Blows julkaistaan toivottavasti pian, ainakin teaser- kansikuvassa oli teksti ”coming soon”. Kun ajattelee Wayward sonia trilogian kolmantena osana, voi pitää hyväksyttävämpänä, että mikään USA:n  roadrtrippiä lukuun ottamatta ei oikein saanut päätöstä ja sinetöintiä. Päätösosalle kasautuu siis melkoisesti paineita!

PS. kuva tulee myöhemmin

Stephanie Meyer: Houkutus

 Muistan miten joskus noin 15–16-vuotiaana silmäilin Stephanie Mayerin Houkutusta kirjakaupassa ja pohdiskelin sen ostamista. Päädyin kuitenkin jättämään kirjan kauppaan. Ei mennyt kauaa, kun Houkutus nousi puheenaiheeksi vähän joka puolella, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos olisin tuolloin teini-ikäisenä tarttunut kirjaan, olisinkohan minäkin ihastunut siihen? En usko, joskaan en ehkä olisi huomioinut siinä samoja huonoja puolia kuin nyt aikuisena. Siirappisuus olisi voinut saada minut heittämään kirjan seinään, mutta tuskin olisin reagoinut yhtä herkästi kirjan esittämään parisuhteeseen ja naiskuvaan kuin nyt.

Houkutusta on analysointi jo niin paljon, etten ehkä osaa tuoda siihen mitään merkittävää uutta näkökulmaa. Vai pitäisikö ottaa haaste vastaan ja käsitellä kirjaa vaikka feministisenä teoksena?  Kyse on kuitenkin niin herkullisesta aiheesta, etten voi vastustaa kiusausta.

Houkutus ei ole erityisen tapahtumarikas, keskeistä siinä on ihmissuhteen kehitys ja dialogia on paljon. Tämä voisi olla positiivista, jos Meyerillä olisi ollut kunnianhimoa tehdä kirjan henkilöistä mielenkiintoisia ja dialogista sujuvaa. Nyt en voinut kuin huvittua takakannen tekstistä: ”…he kohtaavat kielessä, joka on rikasta, aistillista ja kaihoisaa” Ja kaikkea muuta.

Bella, ollakseen päähenkilö, on hyvin mitäänsanomaton.  Hän ei edes tunnu päähenkilöltä, enemmänkin välineeltä, jonka kautta tarkastellaan kirjan todellista sankaria -Edwardia. Edwardin jumalallinen ulkonäköä tuodaan esille siinä mittakaavassa, että se alkaa olla jo koomista. Kimaltavan ulkokuoren alla on kuitenkin varsin tyhjää. Vaikea uskoa, että yli sata vuotta elänyt vampyyri voisi olla tylsä ja teinimäinen, mutta niin se vain on. Komeuden lisäksi Edwardin tärkein ominaisuus on hänen aggressiivinen ”huolehtivaisuutensa”. Tästä pääsemmekin Houkutuksen häiritsevimpään osuuteen, eli Bellan ja Edwardin suhteeseen. 

Eräässä kirjan esittelytekstissä todettiin kyseessä olevan vanhanaikainen rakkaustarina nykyaikaan sijoitettuna. Ehkä tällä viitataan johonkin Romeo ja Julia-tyyliseen kuvioon, jossa rakastavaiset eivät voi saada toisiaan. Traagisia rakkaustarinoita on maailma pullollaan, eikä siinä mitään vikaa sinänsä olekaan. Kuvaus vain on huvittavan osuva, sillä Houkutuksessa esiintyvää asennemaailmaa vanhanaikaisempaa saa etsiä. Hienoista hämmennystä aiheutti jo alkuun se, miten Bella ottaa takaisin isänsä luo muutettuaan itsestään selvästi ruuanlaittajan roolin. No, Edwardilla tuskin olisi mitään sitä vastaan, että Bella viettää aikansa kotona hellan ääressä. Bella on nimittäin niin heiveröinen ja suojelemisen tarpeessa ettei hän voi Edwardin mielestä ajaa autoa, lähteä yksin Seattleen ja niin edelleen.

Koko suhteesta tulee mieleen ”ylistämällä alistaminen”: Edward haluaisi pitää Bellan kuin pikkulinnun häkissä. Ehkä jotkut näkevät tämän kaikelta elämältä suojelemisen sitten romanttisena (päätellen siitä miten suosittu Edward on) mutta itse koen sen vain vallankäyttönä. Tuntuu jotenkin karulta, että näin epäsuhta parisuhde esitetään Houkutuksessa positiivisena. Bella on itsestään epävarma ja hän on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa jatkaa dominoivan poikaystävänsä palvomista. 

Kuulemieni teorioiden mukaan Bellan värittömyyden ideana on, että lukija voisi kuvitella itsensä tämän rooliin Edwardin tyttöystäväksi. En sentään usko, että Houkuksen fanit oikeassa elämässä hakeutuisivat kirjassa ihannoituun suhteeseen. Toivoisin silti, että nuorille lukijoille suunnatut rakkaustarinat olisivat hieman toisenlaisia, esimerkiksi niin, että päähenkilö olisi sinut itsensä kanssa.

Houkutus oli kiinnostava kaiken sen saaman palautteen vuoksi. Kritiikki on helppo ymmärtää, kehuja hieman vaikeampaa. Onhan kirjassa tiettyä mukaansatempaavuutta ja kieli ainakin on selkeää, jos ei erityisen taidokasta. Olen valistanut itseäni sarjan seuraavien osien tapahtumista sen verran, että näe tarpeelliseksi lukea kyseisiä kirjoja. Käsittääkseni homma karkaa niissä lopullisesti käsistä, kun mukaan vedetään kolmiodraamaa ihmissuden kanssa, mafiavampyyrejä ja mutanttilapsi. Omalle euron maksaneelle pokkarille taidan olla jopa armollinen ja laittaa sen kiertoon, sen sijaan että antaisin sen koiranpennun pureskeltavaksi.

Loppuun pari paljonpuhuvaa otetta:

 ”Ja sitten kun yritin muuttaa lukujärjestystäni jotta voisin vältellä sinua, sinä ilmestyitkin paikalle – ja siinä ahtaassa ja lämpimässä pikku huoneessa sinun tuoksusi oli tehdä minut hulluksi. Olin ottaa sinut siinä paikassa”

”’Ja niin leijona rakastui lampaaseen…’ hän kuiskasi. Minun oli käännettävä pääni pois ja salattava ilmeeni, niin huumaavalta sana tuntui. ’Typerä lammas’, minä huokaisin. ’Ja sairas, masokistinen leijona’ Edward tuijotteli pitkän tovin metsän varjoihin ja minä mietin, mihin ajatukset olivat hänet kantaneet.”