Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Vuosi 2033. Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan synkeissä metrotunneleissa. He taistelevat olemassaolostaan pimeydessä kehittyviä uhkia vastaan, ja kilpailevat metroasemat käyvät kamppailua linjojen hallinnasta.

Maanpäällinen sivilisaatio on menneisyyttä, muistoissa elävä myyttien ja legendojen rakennusaine. Radioaktiivinen säteily on kiihdyttänyt evoluutiota ja synnyttänyt uusia organismeja. Uuden maailman ravintoketjussa ihminen ei ole enää luomakunnan kruunu, vaan selviytymisvaistoonsa tukeutuva tunnelirotta.

Hajaannuksessa elävää pakolaisten maanalaista valtakuntaa uhkaa tuho. Nuori Artjom ymmärtää kauhukseen, että ihmiskunnan kohtalo on tullut hänen kannettavakseen.

Eräs ystäväni totesi pari vuotta sitten olevansa jo täysin kyllästynyt kaikkeen post-apokalyptiseen viihteeseen. No, minä en onneksi ole, ainakaan niin kauaa kun löydän sellaista kirjallisuutta kuin Dmitri Gluhovskin Metro 2033. Metro 2033 vei heti ajatukseni kauan sitten lukemaani Katsuhiro Otomon sarjakuvaan Akira, jossa oli hyvin samankaltainen tunnelma. Yhtäläisyyksiä löytyi myös Strugatskien Huviretkeen tienpientareelle, sillä Gluhovski on höydyntänyt tuomalla stalkerit omaan teokseensa.

Metro 2033 on pitkälti yhteiskuntakuvaus. Artjomin rooli päähenkilönä on lähinnä toimia lukijan silminä Artjomin harhaillessa pitkin metroa. Vasta loppupuolella hän muuttuu enemmän toimijaksi, kuin vain tapahtumien tarkkailijaksi. Artjomin tapaamat henkilöt ovat toteuttavat myös matkaoppaan funktiota. Heidän pitkät monologinsa ja keskustelunsa taustoittavat tarinaa ansiokkaasti. Joku voisi pitää seuraavaa erittäin kerettiläisenä, mutta en voi mitään sille, että tällainen kiertomatkailu tuo mieleeni Danten Jumalaisen näytelmän. Gluhovski on kuvailussaan perinpohjainen ja toimintaa kirjassa on vähänlaisesti, mikä tekee kohtauksista oikeastikin jännittäviä. Vaikka takakansi lupaa Artjomista jotakin eeppistä ihmiskunnan pelastajaa, messiaanisuus ei lopulta ilokseni toteutunut ihan kliseisimmällä tavalla.

Gluhovski osaa olla selittämättä lukijalle auki kaikkea ja monet asiat jäävätkin huhupuheen tasolle. Tämä sopii teokseen erinomaisesti, sillä on luontevaa ajatella, että hyvin rajoitetulla alueella elävät ihmiset täyttävät puutteita tietämyksessään kaikella kuulemallaan. Minusta oli mielenkiintoista seurata, miten ihmisyhteisö selviää poikkeuksellisissa oloissa ja miten se järjestyy uudelleen. Samasta syystä olen pitänyt ylipäätään erilaisista selviytymistarinoista.  

Siitä huolimatta, että pidin Metro 2033:sta paljon, siinä häiritsi korostettu maskuliinisuus ja naiskuva, voisi myös sanoa naishahmojen puute. Kirjassa on ainoastaan yksi nainen, joka esitellään nimeltä ja hänelläkään ei taida olla repliikkejä. Vähäiset naishahmot ovat lähinnä hysteerisiä ja ylipäätään stereotyyppisesti kuvattuja. Metron kovimmat tyypit sen sijaan ovat karskeja, kylmäverisiä sotilaita. Tiedä sitten kieliikö tämä asetelma jotain kirjailijan kotimaan asenneilmapiiristä tai ihanteista. Muuten tuntuu aika hullulta, että 2000-luvulla kirjoitetussa teoksessa naisten rooli voi olla näinkin olematon, etenkin kun naiset yleensä ovat merkittävä osa elävää yhteiskuntaa. Tietääkseni Gluhovski on hieman korjannut tilannetta Metron jatko-osassa ja syytä todella olisikin. Lisäksi Gluhovskin kuvailemat uudet organismit eivät ole uskottavia, sillä ei mikään sätely synnytä täysin mutatoituneita elämänmuotoja muutamassa kymmenessä vuodessa. Kuitenkaan tämä puoli ei lopulta ollut erityisen keskeinen, sillä vihulaisia esitellään varsin vähän, eikä siksi jäänyt erityisemmin hampaankoloon.

Metro 2033 on hidastempoinen kiertomatka Gluhovskin luomassa maailmassa ja jos ei satu olemaan genren tai kirjoitustyylin ystävä, se saattaa käydä pitkästyttäväksi. Koska satuin pitämään molemmista, Metro 2033 on ollut tähän asti vuoden paras lukukokemus ja kirja, jota en olisi millään laskenut käsistäni. Suosittelen kaikille postapokalypsestä pitäville lukijoille, joita synkkyys tai ajoittainen äijämäisyys ei liiaksi kauhistuta.

Suzanne Collins: Vihan liekit

Luin Nälkäpeli-trilogian ensimmäisen osan muutama vuosi sitten, kun halusin tietää mistä ihmeestä on kyse. Viihdyin kirjan parissa varsin paremmin kuin olisin osannutkaan odottaa. Tämän positiivisen kokemuksen rohkaisemana nappasin Vihan liekit kuljeksimasta eräällä kirpparireissulla, varsinkin kun tarina jäi pahasti kesken.

Pakko sanoa, että Vihan liekit oli Nälkäpeliin verrattuna hieman pettymys. Päälimmäinen fiilis oli, että luen uusiksi ensimmäistä osaa, mutta huonompana versiona. Kaksi kolmasosaa kirjasta kuvaillaan Voittajien kiertuetta ja Katnissin mekkoja... tai siltä ainakin tuntuu. Hassua kyllä, Katniss ei itse välitä vaatteista, silti hän kertojana aina kuitenkin kuvailee kaikki asunsa. Tietenkin asut ovat tärkeä osa Voittajien kiertueen showta jne jne, mutta silti.

Peetasta en pitänyt ensimmäisessäkään osassa, joten ei liene yllätys, etten pitänyt hänestä nytkään. Peetalla tietääkseni on yleisön joukossa varsin kova kannatus, mikä on mielestäni melkoinen saavutus hänen kaltaiselleen hahmolle. Makuasioitahan nämä osaltaan ovat, mutta silti Peeta on keskeiseksi henkilöksi hirvittävän yksiulotteinen. Jatkaakseni aiheesta valittamasta: kolmiodraama Katniss-Peeta-Gale vie aivan liikaa tilaa kirjassa ja kiinnostavimmat teemat eivät saa tarpeeksi sivuja. Olen muutenkin hieman kyllästynyt siihen, kuinka paljon fiktiossa esitetään täysin yhdentekeviä rakkaussuhteita, joissa osapuolten välillä ei tunnu olevan yhtään mitään vetovoimaa. Vaikka kyseessä kuinka olisi nuorille suunnattu sarja, se ei ole mikään syy jättää panostamatta ihmissuhteisiin.

Nuortenkirjallisuus-kortilla voisi varmasti perustella myös joidenkin hahmojen karikatyyrimäisyyttä. Capitolin asukkaat ovat pinnallisia ja tyhmiä, presidentti Snow taas niin paha, että jopa hänen olemuksensa on käärmemäinen. Joskus tällaiset seikat voi lukiessa vain ohittaa, mutta jostakin syystä Vihan liekeistä tuli jo alusta asti negatiivinen fiilis ja ärsyynnyin vähän kaikesta. Mietin jopa, onko tämä valitusvirsi täysin oikeutettu ja olenko vain lukenut kirjan täysin väärässä mielentilassa tai väärin odotuksin.

Jottei menisi ihan pelkäksi kitinäksi on sanottava, että Collins osaa kaikista heikkouksista huolimatta kirjoittaa vetävää tekstiä. Hän osaa myös tuoda uusia jännittäviä juonenkäänteitä aina sopivin väliajoin, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Lukijoiden lempihahmoja rusikoidaan, mikä saa kenet tahansa tuntemaan antipatioita Capitolia kohtaan. Olen aina pitänyt kapinallisista ja omapäisistä hahmoista ja Katniss sopii tähän joukkoon hyvin. Jos vaikka Houkutukseen vertaa, kyllä minä mieluummin Nälkäpeliä ihmisille suosittelisisin. Viimeisen osan luen varmaan joskus, toivottavasti siinä tapahtuu jo jotain uutta.

George Orwell: Vuonna 1984

 Orwellin Vuonna 1984 on varsinainen klassikoiden klassikko. Tämä on niitä kirjoja, jotka minun on pitänyt lukea jo vuosia, mutta en ole jostain syystä saanut aikaiseksi. Kirjan lähtökohdat lienevät tuttuja niillekin, jotka teosta eivät ole lukeneet. Tulevaisuuden totalitaristisessa valtiossa elävä Winston Smith työskentelee Puolueelle, kuten kaikki muutkin proletariaattia lukuun ottamatta. Hänen työkuvaansa kuuluu historian uudelleenkirjoittaminen ylhäältä tulevien ohjeiden mukaan: näin Puolue on aina erehtymätön ja ihmisten ymmärrys historiasta katoaa.

Vuonna 1984 on nokkeluudellaan viihdyttävä, kauheudessaan vaikuttava. Teoksen maailma on lohduton, sillä tarkkailu on viety äärimmäisen syvälle eikä pakopaikkaa ole. Orwellia on inspiroinut Neuvostoliitto, mutta omat ajatukset vaelsivat väistämättä Pohjois-Koreaan, joka on nykyään varmasti lähimpänä kirjan kauhukuvaelmaa. Kun Pohjois-Korean puoluekokouksesta näytettiin uutiskuvaa, ”kahden minuutin viha” tuli välittömästi mieleen. Tosin sillä erotuksella, että pohjoiskorealaiset huusivat riemusta.

Kirjassa esitetty uuskieli oli kiehtova.

”Mitä kumman virkaa on sellaisilla sanoilla, jotka eivät merkitse mitään muuta kuin toisen sanan vastakohtaa? Sanahan sisältää itsessään oman vastakohtansa. Ajatellaanpa nyt esimerkiksi sellaista sanaa kuin ’hyvä’. Jos meillä on siis ’hyvä’, mihin tarvitsisimme ’huono’-sanaa? ’Epähyvä’ on aivan yhtä käytännöllinen….”

 Uuskielen tarkoitus on kaventaa ihmisten sanavarastoa, jotta ajatusrikokset muuttuisivat mahdottomiksi. Puolue olettaa, että jos vapaa-sanan tarkoitusta rajoitetaan, he eivät osaa ajatella vapautta. Olen usein pohtinutkin sitä, miten esimerkiksi ihmisyhteisön ulkopuolella kasvaneet ns. susilapset hahmottavat maailman, sillä heillä ei ole käytössään mitään abstrakteja käsitteitä. Villilasten on ollut erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, omaksua kieltä enää kriittisen vaiheen ylitettyään. Vaikuttaisiko siis sanojen poisto kielestä sitä, etteivät ihmiset enää kaipaisi vapautta? Epäilen, sillä kirjan maailmassa kaikki kuitenkin elävät ihmisten parissa ja ihmiset ovat erittäin innovatiivisia kehittämään uusia sanoja. 

Kirjan klassikkoasema on hyvin perusteltu ja aihe vieläkin ajankohtainen. Kuinkahan paljon Orwellia kauhistuttaisi tämän päivän maailma, jossa ihmisten liikkeistä kertyy koko ajan valtavat määrät tietoa niin valtiolle kuin yksityisille yrityksillekin. Minua ainakin välillä kauhistuttaa.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tulipa nyt luettua ties mitä palkintoja saanut Emmi Itärannan Teemestarin kirja. En ostanut kirjaa viime syksyn Hulluilta Päiviltä, koska siinä oli ruma, 70-lukua henkivä kansi. Ja hyvä niin, sillä löysin kirjan vähän aikaa sitten sillä paremmalla kannella Akateemisesta hintaan 2e. Jihuu!

Tarina sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, joka yhdessä muun maailman kanssa kärsii lämmenneestä ilmastosta sekä fataalisesta veden puutteesta. Armeija kontrolloi vedenkäyttöä ja rikkomuksesta seuraa ankara rangaistus. Päähenkilönä kirjassa on teemestarien sukuun kuuluva Noria, jonka on valittava jatkaako hän teemestarina isänsä jalanjäljissä ja pitääkö hän salaisuutena teemestarien salaisen vesilähteen.

Kirjan maailmaa ei juuri lähdetä selittämään lukijalle. Aasialainen kulttuuri on tehnyt invaasion ja jotain sotia on jossain. Paljon entisajan teknologiaa on tuhoutunut, eivätkä kirjatkaan ole yleisiä. En jäänyt kaipaamaan tarkempaa maailmankuvausta, sillä mielestäni maailmasta on kerrottu kaikki, mikä on juonen kannalta oleellista. Koska kerronta tapahtuu ensimmäisessä persoonassa, laajempi maailman esittely olisi voinut myös olla kömpelöä.

Teemestarin kirjaa lukiessa ei voi olla aivan varma, mitä seuraavaksi tapahtuu ja näin ollen lukijan on pakko jatkaa eteenpäin. Pidin tarinasta, joka oli myös mielestäni ennalta-arvaamaton. Toisaalta olisin toivonut päähenkilöltä enemmän tunnontuskia hänen valitessaan teemestarin tien ja käyttäessään salaista lähdettä. Itse lukijana en voinut kuin pitää teemestarina toimimista kyseenalaisena ja itsekkäänä.

Monet ovat ihastuneet kirjan kerrontaa, joka on paikoitellen hyvin lyyristä.

”Sivut tuntuivat hauraita ja kuivilta, kuin ne saattaisivat hajota, varistaa ohuet mustat sanansa pitkin lattiaa tuulen temmattaviksi.”

Tällainen maalaileva kerronta ei ole niin hirveästi omaan makuuni, vaikka kokonaisuudessaan kirja olikin miellyttävää luettavaa. Kirjan päähenkilö, joka tarinassa kohtaa dramaattisia tapahtumia, tuntuu suhtautuvan kaikkeen vähän turhankin zeniläisesti ja jatkavan elämäänsä nopeasti eteenpäin.

Teemestarin kirja on hyvä, ja mieleenpainuvakin lukukokemus. Silti siinä on jotain, joka jättää kylmäksi ja kirja jää keskikertaisen tasolle. Se, että osaa kirjoittaa kauniisti asiasta X ei vielä tee kirjasta erinomaista. Siihen tarvitaan myös syvällisempää taitoa kuvata ihmismieltä. Teemestarin kirjan kohdalla nousee usein esille, että teos on hyvä esikoisromaani. En haluaisi antaa tämän vaikuttaa vahvasti omaan arviooni kirjasta, esikoiskirjailijatkaan eivät ole mikään homogeeninen ryhmä. Siitä huolimatta, ettei tämä täysin tyydyttänyt minua, suosittelen kokeilemaan, onhan kirja saanut monia ylistäviä arvioita.