Risto Vahanen, Seppo Fränti: Jolo, 140 päivää panttivankeina viidakossa

 

Uutiskuvat parrakkaista miehistä resuisessa viidakkomajassa jäivät aikoinaan vahvasti mieleen. Muistelin Jolon saaren panttivankitapausta kesällä ja kas, kirpparireissulta bongasin Fräntin ja Vahasen kirjoittaman muistelmateoksen kyseisestä tapahtumasta.

Kirja olikin mielenkiintoinen. Erityisesti huomioni kiinnitti se, etteivät panttivangit lopulta tutustuneet toisiinsa kovinkaan läheisesti ja se, että heidän välillään oli paljonkin skismoja. Ehkä olen katsonut liikaa Hollywood-elokuvia, kun kuvittelin panttivankitilanteen luovan ihmisistä yhteen hiileen puhaltavan tiimin. Kaikki panttivangit eivät vapauduttuaan palanneet edelliseen elämäänsä: Seppo Fränti jäi lopulta sairaseläkkeelle ja ranskalainen Stéphane Loisy erakoitui. Länsimaisista turisteista saatavat lunnaat ovat huikean hyvä bisnes, enkä yhtään ihmettele, että Jolon saaren kaltaisessa periferiassa tällainen tulonhankinta houkuttaa. Kuten Vahanen kuvailee, viidakossa aika on loppumaton luonnonvara ja 4,5 kuukauden panttivankidraamalla on sieppaajille Filippiinien elintasoon nähden melkoinen tuotto. 

Fräntin ja Vahasen ”matkakertomus” on varsin suorasukainen käsitellessään matoja, vatsavaivoja ja turhautumista niin muihin panttivankeihin kuin vangitsijoihinkin. Tämä kirja lienee ainoa matka, jonka aion koskaan tuohon maailmankolkkaan tehdä, vaikka sukeltelu Sipadanin paratiisisaarella Jacques Cousteaun jalanjäljissä kuulostaankin upealta. Sipadan kuuluu Maleasiaan, joka ei itsessään ole erityisen vaarallinen matkailukohde, mutta on turhan lähellä Filippiineille kuuluvaa Sulun saaristoa, jonne matkustamista Ulkoministeriö kehottaa välttämään.

Loppulausahdus ”Mitään todellista ei ole saatu aikaan -kaikki jää ennalleen!” oli puhutteleva. Käytännössä kaikella kärsimyksellä ja verenvuodatuksella ei saatu aikaan mitään parannusta köyhille Etelä-Filippiinien asukkaille ja muutosta niihin olosuhteisiin, jotka vielä tänäänkin johtavat turistien sieppauksiin ja muuhun rikollisuuteen.

Tuula Karjalainen: Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalaisen elämäkerta Tove Janssonista Tee työtä ja rakasta on ulkoasultaan todella kaunis ja nopealukuinen. Kuvat ovat kiinnostavia, ja niitä on paljon. Karjalainen on valinnut elämäkertaan temaattisen etenemistavan, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Näin kirjoittaja pystyy hyvin käsittelemään aina yhtä aihekokonaisuutta Janssonin elämässä. Ratkaisu aiheuttaa toki myös jonkin verran päällekkäisyyttä.


Elämäkerran eräänä lähdemateriaalina toimii mm. Toven kirjeenvaihto. Viitteitä katsellessa voi vakuuttua siitä, että Karjalainen todella on nähnyt vaivaa teoksen eteen ja tutustunut lähteisiin huolella.  Kirjeenvaihto tarjoaa mahdollisuuden päästä hyvinkin henkilökohtaisten asioiden äärelle, varsinkin, kun suuri osa kirjassa referoiduista kirjeistä on osoitettu Toven hyvälle ystävälle Eva Konikoffille. Tee työtä ja rakasta käsitteleekin paljon juuri Toven rakkauselämää ja sen ongelmia, joita riittää. Toisen suuren roolin kirjassa saa kuvataide, Tuula Karjalaisen taidehistorioitsijataustalla lienee asian kanssa jotakin merkitystä. Kirjailija-Jansson jää hieman vähemmälle huomiolle. Myös Tove itse halusi eläessään korostaa olevansa nimenomaan taidemaalari, ei kirjailija tai sarjakuvantekijä, vaikka viimeisistä hänet parhaiten tunnetaankin.


Karjalaista on muutamaan otteeseen arvosteltu ylitulkinnasta kirjassaan, ja minunkin on yhdyttävä näihin moitteisiin. Parhaana esimerkkinä tästä toimii hattivattien tulkitseminen seksuaalisuuden edustajina Muumilaaksossa. Kuvailut sähköistymisestä (seksuaalienergiasta) ja hattivattien falloksellista muodoista ovat kuin mistäkin Sigmund Freud-parodiasta. Kirjoittaja ei väitä, että tämä olisi ainoa totuus, mutta tällaiset tulkinnat olisi mielestäni voinut jättää kirjan ulkopuolelle. Tee työtä ja rakasta painottuu hyvin vahvasti Toven nuoruusvuosiin, ja olisin itse halunnut tietää enemmän Toven suhteesta muumianimaatioon. Nyt animaatio sivuutettiin yhdellä virkkeellä ja kuitenkin se lienee tuttu jokaiselle suomalaiselle lapselle ja varmaan aikuisellekin. En voinut välttää tunnetta, että elämäkerta olisi voinut olla parempi ja päästä vielä syvemmälle Toven ajatusmaailmaan.


Yhtäkaikki Tee työtä ja rakasta on viihdyttävä, lähes kaunokirjallinen teos, kiinnostavasta taiteilijasta.