Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Kannatti tälläkin kertaa vilkuilla Helsingin kirjamessujen kahden euron kirjabakkanaaleja. Sieltä nimittäin löytyi lompakolle suotuisaan hintaan tämä Rainbow Rowellin kirja, jonka tilaamista nettikaupasta olin suunnitellut jo moneen otteeseen. Rowellilta aiemmin lukemani Fangirl ja Carry on tekivät sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että tottahan muukin hänen tuotantonsa on pakko lukea.

Eleanor & Park sijoittuu vuoden 1986 Nebraskaan, ja sen amerikkalainen maailma tuntuu hassulta tavalta kotoisalta. Amerikkalainen populaarikulttuuri lienee korruptoinut minut pahemmin kuin ymmärränkään. Jopa 80 -luku tuntuu kodikkaalta, vaikka en ole tuota vuosikymmentä itse kokemassa. No, ehkä sen yhdeksänkymmentäluvun alku ei ollut niin kovin poikkeava 80-luvusta? Kuuntelin minäkin lapsena c-kasetteja, aivan kuin Eleanor ja Park.

Muistaakseni yhdessä Rainbow Rowellin kirjailijaesittelyssä todetaan, että hän kirjoittaa aina ihmisistä, jotka puhuvat paljon. Tämä on ihan totta, ja dialogi on mielestäni myös Rowellin kirjojen suola. Rakastan sitä, kuinka Rowell rakentaa ihmissuhteita, jotka eivät ole aina ihan yksiselitteisiä tai helppoja. Eleanor & Park loppuu kirjailijan totuttuun tyyliin tyydyttävästi: ei ylitsevuotavaan onnellisuuteen, jossa kaikki ongelmat ovat kadonneet taivaan tuuliin. Rowellin kirjat myös onnistuvat käsittelemään nuorten ja nuorten aikuisten elämän hyvin arkipäiväisiä haasteita, jotka eivät ole kyllästyttävällä kotibileet-päihteet-irtosuhteet-akselilla.

Carry oniin ja Fangirliin verrattuna Eleanor & Park on paikoitellen jopa synkkä, vaikka ei onneksi lohduton. Eleanorin väkivaltainen isäpuoli, väkivaltaan alistunut äiti ja välinpitämätön isä tekivät surulliseksi. Kotitaustan vaikutuksesta Eleanorin on selvästi vaikea luottaa aikuisiin tai siihen, että hänestä pidettäisiin. Koska perhe on vähävarainen, Eleanor on tottunut ettei uusia tavaroita niin vain hankita, ja pelkää siksi turmelevansa Parkin sarjakuvalehdet. Tämä kaikki tuntuu täysin uskottavalta. Eleanor & Park jäikin mieleen ehkä enemmän selviytymis- kuin rakkaustarinana.

Minulla on joku mielikuva, että kirjasta olisi suunniteltu elokuvaa. Nimenomaan tämän kirjan kohdalla elokuva audiovisuaalisena mediana tarjoaisi paljon, 80-luvussa on kuitenkin niin tunnistettava oma estetiikkansa. Puhumattakaan musiikista, jota kirjassa kuunnellaan paljon.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kuva Enorannan kotisivuilta

Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

  

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

  

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

  

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

  

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.

Olen jo jonkin aika ollut tietoinen kirjailijasta nimeltä Siiri Enoranta. Enoranta on varsin nuori ja tuottelias kirjailija- ja erittäin kehuttu. Hankin siis kätösiini Enorannan tuotannosta Surunhauraan, Lasinterävän ihan puhtaasti kiehtovan nimen ja kannen perusteella.

Surunhauraassa, lasiterävässä esitellään kaksi yhteiskuntaa. On Sidrineian kuningaskunta jossa valtaa pitävät miesten sijasta naiset. Suhtautuminen miehiin on suorastaan miesvihaa. Ja sitten on Surunkauriin saaret, joka vaikuttaa kaikessa tasa-arvoisuudessaan ja epämateriallisuudessaan varsinaiselta paratiisilta maan päällä. Kun nämä kaksi yhteisöä kohtaavat, konflikti on valmis.

Enorannalla on taito luoda tekstistä visuaalisesti hyvin antoisaa. Saideian lasikorut, koko Sidrineian palatsi, suklaahiiret ja surukauris heräsivät kaikki eloon mielessäni. Tarinassa on monta kertojaa, joiden näkökulmien palapelistä kokonaisuus rakentui ja pidin tästä ratkaisusta todella. Surunhauraan, lasinterävän kiinnostavin henkilö on mielestäni ankara ja despoottinen prinsessa Saideia, jonka kovuus sai minut heti odottamaan, milloin murtumisen hetki tulee. Sadeiaa ei voi pitää oikeudenmukaisena tai miellyttävänä hallitsijana, mutta hänessä on jopa ihailtavaa päämäärätietoisuutta.

Minua ilahdutti Enorannan tapa käsitellä seksuaalisuutta ja ylipäätään rakkautta. Kirjan maailmassa ei tarvitse keskustella siitä, mitä seksuaalista suuntausta kukin ihminen edustaa. Kukaan ei kyseenalaista samaa sukupuolta olevien henkilöiden välistä rakkautta, eivätkä he itse joudu ahdistumaan asiasta. Tällainen ajatusmaailma on jo varmasti aivan normaalia monille nuorille tänä päivänä, mutta itselläni on vahvat muistot siitä, kuinka vielä yläasteella ollessani ympäristön (lähinnä koulu) suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin oli lähes poikkeuksetta negatiivinen.

Surunhauras, lasinterävä on omaperäinen ja kauniisti kirjoitettu teos. Muutama pieni särö minun ja kirjan väliseen rakkauteen kuitenkin syntyi. Aavikolla elävät radhut, jonkinlainen hieman raakalaismainen heimokansa, tuntuu fantasiassa jo aika moneen kertaan nähdyltä. Toinen silmiinpistävä asia oli hahmojen nuori ikä. Yleisön ollessa nuorta, ymmärrän halun kirjoittaa nuorista ihmisistä, mutta esimerkiksi Tiraila oli jo mielestäni häiritsevän pikkuvanha.

Kirjan loppu oli myös vähän vaisu, vaikka lupauksia jostakin suuremmasta konfliktista rakennettiin. Ei sillä että olisin massiivisten taistelukohtausten ylin ystävä, mutta jokin hieman väkevämpi loppu olisi tehnyt kokonaisuudesta symmetrisemmän. Kaiken kaikkiaan Surunhauras, lasinterävä jätti erittäin hyvän mielen ja uteliaisuuden Enorannan muutakin tuotantoa kohtaan. Luin jonkin verran ihmisten pohdintoja kirjasta, ja monissa niistä kirjoittaja piti ensimmäisenä lukemaansa Nokkosvallankumousta parempana. Jännää, sillä itselläni järjestys on täysin päinvastainen! Nokkosvallankumouksesta sitten toisen kerran enemmän.

Suzanne Collins: Vihan liekit

Luin Nälkäpeli-trilogian ensimmäisen osan muutama vuosi sitten, kun halusin tietää mistä ihmeestä on kyse. Viihdyin kirjan parissa varsin paremmin kuin olisin osannutkaan odottaa. Tämän positiivisen kokemuksen rohkaisemana nappasin Vihan liekit kuljeksimasta eräällä kirpparireissulla, varsinkin kun tarina jäi pahasti kesken.

Pakko sanoa, että Vihan liekit oli Nälkäpeliin verrattuna hieman pettymys. Päälimmäinen fiilis oli, että luen uusiksi ensimmäistä osaa, mutta huonompana versiona. Kaksi kolmasosaa kirjasta kuvaillaan Voittajien kiertuetta ja Katnissin mekkoja... tai siltä ainakin tuntuu. Hassua kyllä, Katniss ei itse välitä vaatteista, silti hän kertojana aina kuitenkin kuvailee kaikki asunsa. Tietenkin asut ovat tärkeä osa Voittajien kiertueen showta jne jne, mutta silti.

Peetasta en pitänyt ensimmäisessäkään osassa, joten ei liene yllätys, etten pitänyt hänestä nytkään. Peetalla tietääkseni on yleisön joukossa varsin kova kannatus, mikä on mielestäni melkoinen saavutus hänen kaltaiselleen hahmolle. Makuasioitahan nämä osaltaan ovat, mutta silti Peeta on keskeiseksi henkilöksi hirvittävän yksiulotteinen. Jatkaakseni aiheesta valittamasta: kolmiodraama Katniss-Peeta-Gale vie aivan liikaa tilaa kirjassa ja kiinnostavimmat teemat eivät saa tarpeeksi sivuja. Olen muutenkin hieman kyllästynyt siihen, kuinka paljon fiktiossa esitetään täysin yhdentekeviä rakkaussuhteita, joissa osapuolten välillä ei tunnu olevan yhtään mitään vetovoimaa. Vaikka kyseessä kuinka olisi nuorille suunnattu sarja, se ei ole mikään syy jättää panostamatta ihmissuhteisiin.

Nuortenkirjallisuus-kortilla voisi varmasti perustella myös joidenkin hahmojen karikatyyrimäisyyttä. Capitolin asukkaat ovat pinnallisia ja tyhmiä, presidentti Snow taas niin paha, että jopa hänen olemuksensa on käärmemäinen. Joskus tällaiset seikat voi lukiessa vain ohittaa, mutta jostakin syystä Vihan liekeistä tuli jo alusta asti negatiivinen fiilis ja ärsyynnyin vähän kaikesta. Mietin jopa, onko tämä valitusvirsi täysin oikeutettu ja olenko vain lukenut kirjan täysin väärässä mielentilassa tai väärin odotuksin.

Jottei menisi ihan pelkäksi kitinäksi on sanottava, että Collins osaa kaikista heikkouksista huolimatta kirjoittaa vetävää tekstiä. Hän osaa myös tuoda uusia jännittäviä juonenkäänteitä aina sopivin väliajoin, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Lukijoiden lempihahmoja rusikoidaan, mikä saa kenet tahansa tuntemaan antipatioita Capitolia kohtaan. Olen aina pitänyt kapinallisista ja omapäisistä hahmoista ja Katniss sopii tähän joukkoon hyvin. Jos vaikka Houkutukseen vertaa, kyllä minä mieluummin Nälkäpeliä ihmisille suosittelisisin. Viimeisen osan luen varmaan joskus, toivottavasti siinä tapahtuu jo jotain uutta.

Stephanie Meyer: Houkutus

 Muistan miten joskus noin 15–16-vuotiaana silmäilin Stephanie Mayerin Houkutusta kirjakaupassa ja pohdiskelin sen ostamista. Päädyin kuitenkin jättämään kirjan kauppaan. Ei mennyt kauaa, kun Houkutus nousi puheenaiheeksi vähän joka puolella, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos olisin tuolloin teini-ikäisenä tarttunut kirjaan, olisinkohan minäkin ihastunut siihen? En usko, joskaan en ehkä olisi huomioinut siinä samoja huonoja puolia kuin nyt aikuisena. Siirappisuus olisi voinut saada minut heittämään kirjan seinään, mutta tuskin olisin reagoinut yhtä herkästi kirjan esittämään parisuhteeseen ja naiskuvaan kuin nyt.

Houkutusta on analysointi jo niin paljon, etten ehkä osaa tuoda siihen mitään merkittävää uutta näkökulmaa. Vai pitäisikö ottaa haaste vastaan ja käsitellä kirjaa vaikka feministisenä teoksena?  Kyse on kuitenkin niin herkullisesta aiheesta, etten voi vastustaa kiusausta.

Houkutus ei ole erityisen tapahtumarikas, keskeistä siinä on ihmissuhteen kehitys ja dialogia on paljon. Tämä voisi olla positiivista, jos Meyerillä olisi ollut kunnianhimoa tehdä kirjan henkilöistä mielenkiintoisia ja dialogista sujuvaa. Nyt en voinut kuin huvittua takakannen tekstistä: ”…he kohtaavat kielessä, joka on rikasta, aistillista ja kaihoisaa” Ja kaikkea muuta.

Bella, ollakseen päähenkilö, on hyvin mitäänsanomaton.  Hän ei edes tunnu päähenkilöltä, enemmänkin välineeltä, jonka kautta tarkastellaan kirjan todellista sankaria -Edwardia. Edwardin jumalallinen ulkonäköä tuodaan esille siinä mittakaavassa, että se alkaa olla jo koomista. Kimaltavan ulkokuoren alla on kuitenkin varsin tyhjää. Vaikea uskoa, että yli sata vuotta elänyt vampyyri voisi olla tylsä ja teinimäinen, mutta niin se vain on. Komeuden lisäksi Edwardin tärkein ominaisuus on hänen aggressiivinen ”huolehtivaisuutensa”. Tästä pääsemmekin Houkutuksen häiritsevimpään osuuteen, eli Bellan ja Edwardin suhteeseen. 

Eräässä kirjan esittelytekstissä todettiin kyseessä olevan vanhanaikainen rakkaustarina nykyaikaan sijoitettuna. Ehkä tällä viitataan johonkin Romeo ja Julia-tyyliseen kuvioon, jossa rakastavaiset eivät voi saada toisiaan. Traagisia rakkaustarinoita on maailma pullollaan, eikä siinä mitään vikaa sinänsä olekaan. Kuvaus vain on huvittavan osuva, sillä Houkutuksessa esiintyvää asennemaailmaa vanhanaikaisempaa saa etsiä. Hienoista hämmennystä aiheutti jo alkuun se, miten Bella ottaa takaisin isänsä luo muutettuaan itsestään selvästi ruuanlaittajan roolin. No, Edwardilla tuskin olisi mitään sitä vastaan, että Bella viettää aikansa kotona hellan ääressä. Bella on nimittäin niin heiveröinen ja suojelemisen tarpeessa ettei hän voi Edwardin mielestä ajaa autoa, lähteä yksin Seattleen ja niin edelleen.

Koko suhteesta tulee mieleen ”ylistämällä alistaminen”: Edward haluaisi pitää Bellan kuin pikkulinnun häkissä. Ehkä jotkut näkevät tämän kaikelta elämältä suojelemisen sitten romanttisena (päätellen siitä miten suosittu Edward on) mutta itse koen sen vain vallankäyttönä. Tuntuu jotenkin karulta, että näin epäsuhta parisuhde esitetään Houkutuksessa positiivisena. Bella on itsestään epävarma ja hän on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa jatkaa dominoivan poikaystävänsä palvomista. 

Kuulemieni teorioiden mukaan Bellan värittömyyden ideana on, että lukija voisi kuvitella itsensä tämän rooliin Edwardin tyttöystäväksi. En sentään usko, että Houkuksen fanit oikeassa elämässä hakeutuisivat kirjassa ihannoituun suhteeseen. Toivoisin silti, että nuorille lukijoille suunnatut rakkaustarinat olisivat hieman toisenlaisia, esimerkiksi niin, että päähenkilö olisi sinut itsensä kanssa.

Houkutus oli kiinnostava kaiken sen saaman palautteen vuoksi. Kritiikki on helppo ymmärtää, kehuja hieman vaikeampaa. Onhan kirjassa tiettyä mukaansatempaavuutta ja kieli ainakin on selkeää, jos ei erityisen taidokasta. Olen valistanut itseäni sarjan seuraavien osien tapahtumista sen verran, että näe tarpeelliseksi lukea kyseisiä kirjoja. Käsittääkseni homma karkaa niissä lopullisesti käsistä, kun mukaan vedetään kolmiodraamaa ihmissuden kanssa, mafiavampyyrejä ja mutanttilapsi. Omalle euron maksaneelle pokkarille taidan olla jopa armollinen ja laittaa sen kiertoon, sen sijaan että antaisin sen koiranpennun pureskeltavaksi.

Loppuun pari paljonpuhuvaa otetta:

 ”Ja sitten kun yritin muuttaa lukujärjestystäni jotta voisin vältellä sinua, sinä ilmestyitkin paikalle – ja siinä ahtaassa ja lämpimässä pikku huoneessa sinun tuoksusi oli tehdä minut hulluksi. Olin ottaa sinut siinä paikassa”

”’Ja niin leijona rakastui lampaaseen…’ hän kuiskasi. Minun oli käännettävä pääni pois ja salattava ilmeeni, niin huumaavalta sana tuntui. ’Typerä lammas’, minä huokaisin. ’Ja sairas, masokistinen leijona’ Edward tuijotteli pitkän tovin metsän varjoihin ja minä mietin, mihin ajatukset olivat hänet kantaneet.”