Rainbow Rowell: Wayward son

The story is supposed to be over.

Simon Snow did everything he was supposed to do. He beat the villain. He won the war. He even fell in love. Now comes the good part, right? Now comes the happily ever after…  

So why can’t Simon Snow get off the couch? 

What he needs, according to his best friend, is a change of scenery. He just needs to see himself in a new light…

That’s how Simon and Penny and Baz end up in a vintage convertible, tearing across the American West.

They find trouble, of course. (Dragons, vampires, skunk-headed things with shotguns.) And they get lost. They get so lost, they start to wonder whether they ever knew where they were headed in the first place…  

 

Sainpahan Wayward sonin viimein käpäliini – yli kuukauden päivät sitä saikin odottaa saapuvaksi rapakon takaa. Ennakkotilauksen tein jo joskus kesällä. Viimeksi olen odottanut tällä tavalla viimeistä Harry Potteria ja siitäkin on jo vuosia. Tumblrissa spekulaatiot mahdollisesta Carry onin jatko-osasta alkoivat varmaan pian kirjan julkaisun jälkeen ja tottakai kaikki Rowellin twiitit haravoitiin tarkkaan läpi ihmisten tarttuessa innoissaan pienimpiinkin viittauksiin siitä, että Rowell kirjoittaisi Simonista ja Bazista lisää. Nyt kun kirja on ilmestynyt ja suuri osa fanikunnasta on sen lukenut, täyttyvät waywardson- tagit pettyneistä arvioista ja fandomin mieliala on maassa. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Tämä Voxin arvio Wayward Sonista tiivistää hyvin myös omat ajatukseni kirjasta. Carry on on paljon velkaa fanfictionille, jonka vahvuus on sen keskittyminen hahmoihin ja näiden välisen vuorovaikutussuhteeseen. Tämä on fanfictiossa mahdollista siksi, että lukija tuntee jo entuudestaan teoksen maailman ja on jo kiintynyt sen hahmoihin, jolloin fanfiction juoni voi olla täysin alistettu palvelemaan hahmojen välisiä suhteita. Kuten Voxin kirjoittaja toteaa, Carry on on kyllä itsenäinen teos, mutta sen sidos esikuvaansa pottereihin on sen verran vankka, että se toimii ilman vahvaa juontakin. Wayward sonissa Rowell joutuu rakentamaan tarinan hieman tyhjän päälle.

Rowell ei oikein ole suurten eeppisten tarinoiden kirjoittaja, ja hänen aiemmissa romaaneissaan liikutan pääosin varsin arkisissa ja pienimuotoissa kuvioissa. Wayward sonissa tapahtui sivumääräänsä nähden aivan liian paljon ja yleisvaikutelma oli kiireinen. Simonin ja Bazin hahmoissa, tai heidän välisessä suhteessaan ei koko kirjan aikana tapahdu juuri muutosta. Koska ihmissuhteet olivat yksi Carry onin vahvuuksista, jättää Wayward son niiden osalta hieman laimean jälkimaun. Edellisen osan dynamiikkaa ei toki voi toistaa sellaisenaan uudelleen, mutta Wayward sonissa Simonin ja Bazin suhde on omituisessa kiusallisessa tyhjäkäynnissä. Agathan tarina jää vähän tyngäksi ja irralliseksi, sillä hänellä on lopulta liian vähän vuorovaikusta muiden hahmojen kanssa. Penelopen osuus oli ehkäpä onnistunein, sillä hän joutui oikeasti kohtaamaan päämäärätietoisen luonteensa huonot puolet ja hänen teoillaan on selkeästi emotionaalisia seurauksia. Pidin myös Bazin ja Penelopen ystävyydestä, sillä heillä on paljon yhteistä, vaikka Carry onissa aloittavatkin täysin vastakkaisilta puolilta. Rowell itsekin sanoi, että nautti nimenomaan näiden kahden kirjoittamisesta ja se myös näkyy.

Wayward son ei ole yhtä hauska ja riemastuttava kuin edeltäjänsä, mutta silti se pelasti flunssaviikon, ja huolimatta kaikesta kritiikistä, oli ilo palata tuttuun maailmaan. Onneksi Carry onin lukemisesta on jo aikaa, muutoin pudotus sen tuomasta euforiasta olisi varmasti ollut aika tyly. Tosin en odottanutkaan Wayward sonin olevan kertomus siitä, kuinka kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, sitä se tuskin olisi voinut koskaan ollakaan. Wayward sonin lähtökohta on itse asiassa oikein hyvä: mitä sankari tekee, kun maailma on pelastettu ja pahikset kukistettu? Vähemmästäkin voi elämä alkaa tuntua tarkoituksettomalta ja eksistentiaalinen kriisi iskeä. Simon on aika traaginenkin hahmo siinä mielessä, ettei hänellä oikein ollut muuta identiteettiä kuin olla valittu, the chosen one. Simon ei ollut erityisen hyvä koulussa, hänellä ei ole perhettä, ei oikeastaan harrastuksia, ei paikkaa maailmassa.

Wayward son loppuu chilffhangeriin, mikä harvoin on missään kirjassa hyvä ratkaisu, mutta onpahan se ainakin lupaus siitä, että lisää on tulossa! Sarjan kolmas osa Any Way the Wind Blows julkaistaan toivottavasti pian, ainakin teaser- kansikuvassa oli teksti ”coming soon”. Kun ajattelee Wayward sonia trilogian kolmantena osana, voi pitää hyväksyttävämpänä, että mikään USA:n  roadrtrippiä lukuun ottamatta ei oikein saanut päätöstä ja sinetöintiä. Päätösosalle kasautuu siis melkoisesti paineita!

PS. kuva tulee myöhemmin

Rainbow Rowell: Attachments

"Hi, I'm the guy who reads your e-mail, and also, I love you..."

Beth Fremont and Jennifer Scribner-Snyder know that somebody is monitoring their work e-mail. (Everybody in the newsroom knows. It's company policy.) But they can't quite bring themselves to take it seriously. They go on sending each other endless and endlessly hilarious e-mails, discussing every aspect of their personal lives.

Meanwhile, Lincoln O'Neill can't believe this is his job now—reading other people's e-mail. When he applied to be "internet security officer," he pictured himself building firewalls and crushing hackers—not writing up a report every time a sports reporter forwards a dirty joke.

When Lincoln comes across Beth's and Jennifer's messages, he knows he should turn them in. But he can't help being entertained—and captivated—by their stories.

 
By the time Lincoln realizes he's falling for Beth, it's way too late to introduce himself.

What would he say . . . ?

Takakansiteksti tiivistää Attachments’n juonen varsin hyvin. Tylsähköä elämää viettävä Lincoln seuraa työkseen erään yrityksen sisällä tapahtuvaa sähköpostiviestittelyä. Itse asiassa Lincoln on jäänyt koukkuun kahden työntekijän, Bethin ja Jenniferin, viestien lukemiseen, eikä enää tee sitä puhtaasti työnsä velvoittamana. Lopulta hän huomaa olevansa ihastunut Bethiin, eikä keksi, miten voisi tutustua tähän vaikuttamatta vain karmivalta stalkerilta.

Olen ollut muutaman vuoden ajan kovin innostunut Rainbow Rowellista, sillä hänen romaaninsa yleensä herättävät paljon ilontunteita. Rowellin teksti on mukavaa lukea ja hän onnistuu luomaan hyvin inhimillisiä sekä sympaattisia hahmoja kirjoihinsa. Rowellin Carry On hyödynsi klassikkotoposta, jossa vihollisuus kääntyykin rakkaudeksi. Fangirl käsitteli empaattisesti nuorta opiskelijaa, jolle sosiaaliset tilanteet olivat vaikeita, ja johon kuvittelen monen nuoren lukijan samaistuvan enemmän, kuin niihin nuortenkirjojen päähenkilöihin, jotka sekoilevat ja käyttävät päihteitä. Eleanor & Parkissa erilaisuus ja ulkopuolisuus yhdistivät Eleanoria ja Parkia. Rowellin romaanien keskiössä on yleensä ollut henkinen kasvu ja ihmissuhteet. Attachments kuvaa jälleen ihmissuhteiden muodostumista, mutta jotenkin siitä puuttuu miltei kaikki ne asiat, joista olen kirjailijan muussa tuotannossa nauttinut.

En oikein edes ymmärrä Attachmentsia. Miten kahden ihmisen välille voi syttyä romanssi, jos nämä kaksi eivät käytännössä kommunikoi keskenään? Lincoln voisi yhtä hyvin olla kiinnostunut fiktiivisestä henkilöstä, eihän hän suoraan ole tekemisissä Bethin kanssa, vaan seuraa tätä sivusta. Miten kukaan voisi katsoa läpi sormien niin epämiellyttävää yksityisyyden loukkausta, kuin kirjesalaisuuden rikkominen on? Stalkkaaminen ei ole söpöä tai romanttista. Miksi Beth olisi kiinnostunut Lincolnista, eihän hän tiedä Lincolnista mitään? 

Kaiken kaikkiaan Attachmentsin romanttisen juonen lähtökohdat ovat erittäin köykäiset. Sinänsä epärealistisistakin lähtökohdista voisi vielä saada hyvän tarinan (sen on moni fanfiction kirjoittaja todistanut), jos hahmot olisivat kiinnostavia tai heidän välillään olisi vuorovaikutusta. Jälkimmäinen tuli toki jo mainittua aiemmin, mutta sen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Romanttisessa tarinassa minua ennen kaikkea kiinnostaa seurata ihmissuhteen hiljattaista muodostumista. Rainbow Rowell osaa tälläkin kertaa kirjoittaa itsessään hyvää tekstiä, mutta se ei vaan koskettanut minua millään tavalla. Lincoln oli lopussa oikeastaan yhtä tylsä tyyppi kuin alussa. Se, viihdyttääkö Bethin ja Jenniferin sähköpostikirjeenvaihto vai ei, on tietenkin makukysymys. Kankean alun jälkeen jopa pidin heidän viestittelystään, mutta en kokenut samaa addiktiota kuin Lincoln. Pientä hämmennystä herätti myös se, että Beth ja Jennefer ovat läheisiä ystäviä pitkältä ajalta, mutta vaihtavat käytännössä kaikki kuulumisensa työsähköpostin välityksellä.

Attachments on tähän asti lukemistani Rowellin romaaneista ainoa, joka ei vastannut odotuksiini. Olen tosin höttöisempääkin romanttista kirjallisuutta lukenut, vaikka genre ei minulle erityisen läheinen olekaan, ja uskon Attachmentsin olevan lajissaan ihan kohtuullinen opus: ainakaan se ei sortunut liikaan siirappisuuteen ja stereotypioihin. Muille jo aiemmin mainitsemilleni Rowellin teoksille annan kuitenkin edelleen lämpimän suositukseni.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Kannatti tälläkin kertaa vilkuilla Helsingin kirjamessujen kahden euron kirjabakkanaaleja. Sieltä nimittäin löytyi lompakolle suotuisaan hintaan tämä Rainbow Rowellin kirja, jonka tilaamista nettikaupasta olin suunnitellut jo moneen otteeseen. Rowellilta aiemmin lukemani Fangirl ja Carry on tekivät sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että tottahan muukin hänen tuotantonsa on pakko lukea.

Eleanor & Park sijoittuu vuoden 1986 Nebraskaan, ja sen amerikkalainen maailma tuntuu hassulta tavalta kotoisalta. Amerikkalainen populaarikulttuuri lienee korruptoinut minut pahemmin kuin ymmärränkään. Jopa 80 -luku tuntuu kodikkaalta, vaikka en ole tuota vuosikymmentä itse kokemassa. No, ehkä sen yhdeksänkymmentäluvun alku ei ollut niin kovin poikkeava 80-luvusta? Kuuntelin minäkin lapsena c-kasetteja, aivan kuin Eleanor ja Park.

Muistaakseni yhdessä Rainbow Rowellin kirjailijaesittelyssä todetaan, että hän kirjoittaa aina ihmisistä, jotka puhuvat paljon. Tämä on ihan totta, ja dialogi on mielestäni myös Rowellin kirjojen suola. Rakastan sitä, kuinka Rowell rakentaa ihmissuhteita, jotka eivät ole aina ihan yksiselitteisiä tai helppoja. Eleanor & Park loppuu kirjailijan totuttuun tyyliin tyydyttävästi: ei ylitsevuotavaan onnellisuuteen, jossa kaikki ongelmat ovat kadonneet taivaan tuuliin. Rowellin kirjat myös onnistuvat käsittelemään nuorten ja nuorten aikuisten elämän hyvin arkipäiväisiä haasteita, jotka eivät ole kyllästyttävällä kotibileet-päihteet-irtosuhteet-akselilla.

Carry oniin ja Fangirliin verrattuna Eleanor & Park on paikoitellen jopa synkkä, vaikka ei onneksi lohduton. Eleanorin väkivaltainen isäpuoli, väkivaltaan alistunut äiti ja välinpitämätön isä tekivät surulliseksi. Kotitaustan vaikutuksesta Eleanorin on selvästi vaikea luottaa aikuisiin tai siihen, että hänestä pidettäisiin. Koska perhe on vähävarainen, Eleanor on tottunut ettei uusia tavaroita niin vain hankita, ja pelkää siksi turmelevansa Parkin sarjakuvalehdet. Tämä kaikki tuntuu täysin uskottavalta. Eleanor & Park jäikin mieleen ehkä enemmän selviytymis- kuin rakkaustarinana.

Minulla on joku mielikuva, että kirjasta olisi suunniteltu elokuvaa. Nimenomaan tämän kirjan kohdalla elokuva audiovisuaalisena mediana tarjoaisi paljon, 80-luvussa on kuitenkin niin tunnistettava oma estetiikkansa. Puhumattakaan musiikista, jota kirjassa kuunnellaan paljon.