Rainbow Rowell: Attachments

"Hi, I'm the guy who reads your e-mail, and also, I love you..."

Beth Fremont and Jennifer Scribner-Snyder know that somebody is monitoring their work e-mail. (Everybody in the newsroom knows. It's company policy.) But they can't quite bring themselves to take it seriously. They go on sending each other endless and endlessly hilarious e-mails, discussing every aspect of their personal lives.

Meanwhile, Lincoln O'Neill can't believe this is his job now—reading other people's e-mail. When he applied to be "internet security officer," he pictured himself building firewalls and crushing hackers—not writing up a report every time a sports reporter forwards a dirty joke.

When Lincoln comes across Beth's and Jennifer's messages, he knows he should turn them in. But he can't help being entertained—and captivated—by their stories.

 
By the time Lincoln realizes he's falling for Beth, it's way too late to introduce himself.

What would he say . . . ?

Takakansiteksti tiivistää Attachments’n juonen varsin hyvin. Tylsähköä elämää viettävä Lincoln seuraa työkseen erään yrityksen sisällä tapahtuvaa sähköpostiviestittelyä. Itse asiassa Lincoln on jäänyt koukkuun kahden työntekijän, Bethin ja Jenniferin, viestien lukemiseen, eikä enää tee sitä puhtaasti työnsä velvoittamana. Lopulta hän huomaa olevansa ihastunut Bethiin, eikä keksi, miten voisi tutustua tähän vaikuttamatta vain karmivalta stalkerilta.

Olen ollut muutaman vuoden ajan kovin innostunut Rainbow Rowellista, sillä hänen romaaninsa yleensä herättävät paljon ilontunteita. Rowellin teksti on mukavaa lukea ja hän onnistuu luomaan hyvin inhimillisiä sekä sympaattisia hahmoja kirjoihinsa. Rowellin Carry On hyödynsi klassikkotoposta, jossa vihollisuus kääntyykin rakkaudeksi. Fangirl käsitteli empaattisesti nuorta opiskelijaa, jolle sosiaaliset tilanteet olivat vaikeita, ja johon kuvittelen monen nuoren lukijan samaistuvan enemmän, kuin niihin nuortenkirjojen päähenkilöihin, jotka sekoilevat ja käyttävät päihteitä. Eleanor & Parkissa erilaisuus ja ulkopuolisuus yhdistivät Eleanoria ja Parkia. Rowellin romaanien keskiössä on yleensä ollut henkinen kasvu ja ihmissuhteet. Attachments kuvaa jälleen ihmissuhteiden muodostumista, mutta jotenkin siitä puuttuu miltei kaikki ne asiat, joista olen kirjailijan muussa tuotannossa nauttinut.

En oikein edes ymmärrä Attachmentsia. Miten kahden ihmisen välille voi syttyä romanssi, jos nämä kaksi eivät käytännössä kommunikoi keskenään? Lincoln voisi yhtä hyvin olla kiinnostunut fiktiivisestä henkilöstä, eihän hän suoraan ole tekemisissä Bethin kanssa, vaan seuraa tätä sivusta. Miten kukaan voisi katsoa läpi sormien niin epämiellyttävää yksityisyyden loukkausta, kuin kirjesalaisuuden rikkominen on? Stalkkaaminen ei ole söpöä tai romanttista. Miksi Beth olisi kiinnostunut Lincolnista, eihän hän tiedä Lincolnista mitään? 

Kaiken kaikkiaan Attachmentsin romanttisen juonen lähtökohdat ovat erittäin köykäiset. Sinänsä epärealistisistakin lähtökohdista voisi vielä saada hyvän tarinan (sen on moni fanfiction kirjoittaja todistanut), jos hahmot olisivat kiinnostavia tai heidän välillään olisi vuorovaikutusta. Jälkimmäinen tuli toki jo mainittua aiemmin, mutta sen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Romanttisessa tarinassa minua ennen kaikkea kiinnostaa seurata ihmissuhteen hiljattaista muodostumista. Rainbow Rowell osaa tälläkin kertaa kirjoittaa itsessään hyvää tekstiä, mutta se ei vaan koskettanut minua millään tavalla. Lincoln oli lopussa oikeastaan yhtä tylsä tyyppi kuin alussa. Se, viihdyttääkö Bethin ja Jenniferin sähköpostikirjeenvaihto vai ei, on tietenkin makukysymys. Kankean alun jälkeen jopa pidin heidän viestittelystään, mutta en kokenut samaa addiktiota kuin Lincoln. Pientä hämmennystä herätti myös se, että Beth ja Jennefer ovat läheisiä ystäviä pitkältä ajalta, mutta vaihtavat käytännössä kaikki kuulumisensa työsähköpostin välityksellä.

Attachments on tähän asti lukemistani Rowellin romaaneista ainoa, joka ei vastannut odotuksiini. Olen tosin höttöisempääkin romanttista kirjallisuutta lukenut, vaikka genre ei minulle erityisen läheinen olekaan, ja uskon Attachmentsin olevan lajissaan ihan kohtuullinen opus: ainakaan se ei sortunut liikaan siirappisuuteen ja stereotypioihin. Muille jo aiemmin mainitsemilleni Rowellin teoksille annan kuitenkin edelleen lämpimän suositukseni.

Stephanie Meyer: Houkutus

 Muistan miten joskus noin 15–16-vuotiaana silmäilin Stephanie Mayerin Houkutusta kirjakaupassa ja pohdiskelin sen ostamista. Päädyin kuitenkin jättämään kirjan kauppaan. Ei mennyt kauaa, kun Houkutus nousi puheenaiheeksi vähän joka puolella, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos olisin tuolloin teini-ikäisenä tarttunut kirjaan, olisinkohan minäkin ihastunut siihen? En usko, joskaan en ehkä olisi huomioinut siinä samoja huonoja puolia kuin nyt aikuisena. Siirappisuus olisi voinut saada minut heittämään kirjan seinään, mutta tuskin olisin reagoinut yhtä herkästi kirjan esittämään parisuhteeseen ja naiskuvaan kuin nyt.

Houkutusta on analysointi jo niin paljon, etten ehkä osaa tuoda siihen mitään merkittävää uutta näkökulmaa. Vai pitäisikö ottaa haaste vastaan ja käsitellä kirjaa vaikka feministisenä teoksena?  Kyse on kuitenkin niin herkullisesta aiheesta, etten voi vastustaa kiusausta.

Houkutus ei ole erityisen tapahtumarikas, keskeistä siinä on ihmissuhteen kehitys ja dialogia on paljon. Tämä voisi olla positiivista, jos Meyerillä olisi ollut kunnianhimoa tehdä kirjan henkilöistä mielenkiintoisia ja dialogista sujuvaa. Nyt en voinut kuin huvittua takakannen tekstistä: ”…he kohtaavat kielessä, joka on rikasta, aistillista ja kaihoisaa” Ja kaikkea muuta.

Bella, ollakseen päähenkilö, on hyvin mitäänsanomaton.  Hän ei edes tunnu päähenkilöltä, enemmänkin välineeltä, jonka kautta tarkastellaan kirjan todellista sankaria -Edwardia. Edwardin jumalallinen ulkonäköä tuodaan esille siinä mittakaavassa, että se alkaa olla jo koomista. Kimaltavan ulkokuoren alla on kuitenkin varsin tyhjää. Vaikea uskoa, että yli sata vuotta elänyt vampyyri voisi olla tylsä ja teinimäinen, mutta niin se vain on. Komeuden lisäksi Edwardin tärkein ominaisuus on hänen aggressiivinen ”huolehtivaisuutensa”. Tästä pääsemmekin Houkutuksen häiritsevimpään osuuteen, eli Bellan ja Edwardin suhteeseen. 

Eräässä kirjan esittelytekstissä todettiin kyseessä olevan vanhanaikainen rakkaustarina nykyaikaan sijoitettuna. Ehkä tällä viitataan johonkin Romeo ja Julia-tyyliseen kuvioon, jossa rakastavaiset eivät voi saada toisiaan. Traagisia rakkaustarinoita on maailma pullollaan, eikä siinä mitään vikaa sinänsä olekaan. Kuvaus vain on huvittavan osuva, sillä Houkutuksessa esiintyvää asennemaailmaa vanhanaikaisempaa saa etsiä. Hienoista hämmennystä aiheutti jo alkuun se, miten Bella ottaa takaisin isänsä luo muutettuaan itsestään selvästi ruuanlaittajan roolin. No, Edwardilla tuskin olisi mitään sitä vastaan, että Bella viettää aikansa kotona hellan ääressä. Bella on nimittäin niin heiveröinen ja suojelemisen tarpeessa ettei hän voi Edwardin mielestä ajaa autoa, lähteä yksin Seattleen ja niin edelleen.

Koko suhteesta tulee mieleen ”ylistämällä alistaminen”: Edward haluaisi pitää Bellan kuin pikkulinnun häkissä. Ehkä jotkut näkevät tämän kaikelta elämältä suojelemisen sitten romanttisena (päätellen siitä miten suosittu Edward on) mutta itse koen sen vain vallankäyttönä. Tuntuu jotenkin karulta, että näin epäsuhta parisuhde esitetään Houkutuksessa positiivisena. Bella on itsestään epävarma ja hän on valmis vaikka kuolemaan, kunhan saa jatkaa dominoivan poikaystävänsä palvomista. 

Kuulemieni teorioiden mukaan Bellan värittömyyden ideana on, että lukija voisi kuvitella itsensä tämän rooliin Edwardin tyttöystäväksi. En sentään usko, että Houkuksen fanit oikeassa elämässä hakeutuisivat kirjassa ihannoituun suhteeseen. Toivoisin silti, että nuorille lukijoille suunnatut rakkaustarinat olisivat hieman toisenlaisia, esimerkiksi niin, että päähenkilö olisi sinut itsensä kanssa.

Houkutus oli kiinnostava kaiken sen saaman palautteen vuoksi. Kritiikki on helppo ymmärtää, kehuja hieman vaikeampaa. Onhan kirjassa tiettyä mukaansatempaavuutta ja kieli ainakin on selkeää, jos ei erityisen taidokasta. Olen valistanut itseäni sarjan seuraavien osien tapahtumista sen verran, että näe tarpeelliseksi lukea kyseisiä kirjoja. Käsittääkseni homma karkaa niissä lopullisesti käsistä, kun mukaan vedetään kolmiodraamaa ihmissuden kanssa, mafiavampyyrejä ja mutanttilapsi. Omalle euron maksaneelle pokkarille taidan olla jopa armollinen ja laittaa sen kiertoon, sen sijaan että antaisin sen koiranpennun pureskeltavaksi.

Loppuun pari paljonpuhuvaa otetta:

 ”Ja sitten kun yritin muuttaa lukujärjestystäni jotta voisin vältellä sinua, sinä ilmestyitkin paikalle – ja siinä ahtaassa ja lämpimässä pikku huoneessa sinun tuoksusi oli tehdä minut hulluksi. Olin ottaa sinut siinä paikassa”

”’Ja niin leijona rakastui lampaaseen…’ hän kuiskasi. Minun oli käännettävä pääni pois ja salattava ilmeeni, niin huumaavalta sana tuntui. ’Typerä lammas’, minä huokaisin. ’Ja sairas, masokistinen leijona’ Edward tuijotteli pitkän tovin metsän varjoihin ja minä mietin, mihin ajatukset olivat hänet kantaneet.”