Rainbow Rowell: Wayward son

The story is supposed to be over.

Simon Snow did everything he was supposed to do. He beat the villain. He won the war. He even fell in love. Now comes the good part, right? Now comes the happily ever after…  

So why can’t Simon Snow get off the couch? 

What he needs, according to his best friend, is a change of scenery. He just needs to see himself in a new light…

That’s how Simon and Penny and Baz end up in a vintage convertible, tearing across the American West.

They find trouble, of course. (Dragons, vampires, skunk-headed things with shotguns.) And they get lost. They get so lost, they start to wonder whether they ever knew where they were headed in the first place…  

 

Sainpahan Wayward sonin viimein käpäliini – yli kuukauden päivät sitä saikin odottaa saapuvaksi rapakon takaa. Ennakkotilauksen tein jo joskus kesällä. Viimeksi olen odottanut tällä tavalla viimeistä Harry Potteria ja siitäkin on jo vuosia. Tumblrissa spekulaatiot mahdollisesta Carry onin jatko-osasta alkoivat varmaan pian kirjan julkaisun jälkeen ja tottakai kaikki Rowellin twiitit haravoitiin tarkkaan läpi ihmisten tarttuessa innoissaan pienimpiinkin viittauksiin siitä, että Rowell kirjoittaisi Simonista ja Bazista lisää. Nyt kun kirja on ilmestynyt ja suuri osa fanikunnasta on sen lukenut, täyttyvät waywardson- tagit pettyneistä arvioista ja fandomin mieliala on maassa. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Tämä Voxin arvio Wayward Sonista tiivistää hyvin myös omat ajatukseni kirjasta. Carry on on paljon velkaa fanfictionille, jonka vahvuus on sen keskittyminen hahmoihin ja näiden välisen vuorovaikutussuhteeseen. Tämä on fanfictiossa mahdollista siksi, että lukija tuntee jo entuudestaan teoksen maailman ja on jo kiintynyt sen hahmoihin, jolloin fanfiction juoni voi olla täysin alistettu palvelemaan hahmojen välisiä suhteita. Kuten Voxin kirjoittaja toteaa, Carry on on kyllä itsenäinen teos, mutta sen sidos esikuvaansa pottereihin on sen verran vankka, että se toimii ilman vahvaa juontakin. Wayward sonissa Rowell joutuu rakentamaan tarinan hieman tyhjän päälle.

Rowell ei oikein ole suurten eeppisten tarinoiden kirjoittaja, ja hänen aiemmissa romaaneissaan liikutan pääosin varsin arkisissa ja pienimuotoissa kuvioissa. Wayward sonissa tapahtui sivumääräänsä nähden aivan liian paljon ja yleisvaikutelma oli kiireinen. Simonin ja Bazin hahmoissa, tai heidän välisessä suhteessaan ei koko kirjan aikana tapahdu juuri muutosta. Koska ihmissuhteet olivat yksi Carry onin vahvuuksista, jättää Wayward son niiden osalta hieman laimean jälkimaun. Edellisen osan dynamiikkaa ei toki voi toistaa sellaisenaan uudelleen, mutta Wayward sonissa Simonin ja Bazin suhde on omituisessa kiusallisessa tyhjäkäynnissä. Agathan tarina jää vähän tyngäksi ja irralliseksi, sillä hänellä on lopulta liian vähän vuorovaikusta muiden hahmojen kanssa. Penelopen osuus oli ehkäpä onnistunein, sillä hän joutui oikeasti kohtaamaan päämäärätietoisen luonteensa huonot puolet ja hänen teoillaan on selkeästi emotionaalisia seurauksia. Pidin myös Bazin ja Penelopen ystävyydestä, sillä heillä on paljon yhteistä, vaikka Carry onissa aloittavatkin täysin vastakkaisilta puolilta. Rowell itsekin sanoi, että nautti nimenomaan näiden kahden kirjoittamisesta ja se myös näkyy.

Wayward son ei ole yhtä hauska ja riemastuttava kuin edeltäjänsä, mutta silti se pelasti flunssaviikon, ja huolimatta kaikesta kritiikistä, oli ilo palata tuttuun maailmaan. Onneksi Carry onin lukemisesta on jo aikaa, muutoin pudotus sen tuomasta euforiasta olisi varmasti ollut aika tyly. Tosin en odottanutkaan Wayward sonin olevan kertomus siitä, kuinka kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, sitä se tuskin olisi voinut koskaan ollakaan. Wayward sonin lähtökohta on itse asiassa oikein hyvä: mitä sankari tekee, kun maailma on pelastettu ja pahikset kukistettu? Vähemmästäkin voi elämä alkaa tuntua tarkoituksettomalta ja eksistentiaalinen kriisi iskeä. Simon on aika traaginenkin hahmo siinä mielessä, ettei hänellä oikein ollut muuta identiteettiä kuin olla valittu, the chosen one. Simon ei ollut erityisen hyvä koulussa, hänellä ei ole perhettä, ei oikeastaan harrastuksia, ei paikkaa maailmassa.

Wayward son loppuu chilffhangeriin, mikä harvoin on missään kirjassa hyvä ratkaisu, mutta onpahan se ainakin lupaus siitä, että lisää on tulossa! Sarjan kolmas osa Any Way the Wind Blows julkaistaan toivottavasti pian, ainakin teaser- kansikuvassa oli teksti ”coming soon”. Kun ajattelee Wayward sonia trilogian kolmantena osana, voi pitää hyväksyttävämpänä, että mikään USA:n  roadrtrippiä lukuun ottamatta ei oikein saanut päätöstä ja sinetöintiä. Päätösosalle kasautuu siis melkoisesti paineita!

PS. kuva tulee myöhemmin

Rainbow Rowell: Fangirl

Rainbow Rowellin Fangirl on kiinnostava ja mieltä lämmittävä kirja. Päähenkilö Cath aloittaa opinnot yliopistossa samaan aikaan kaksoissiskonsa Wrenin kanssa. Cathin järkytykseksi Wren haluaakin ottaa etäisyyttä siskoonsa, tutustua ihmisiin ja käydä juhlissa sen sijaan, että nörtteilisi Cathin kanssa ja kirjoittaisi fanfictionia. 

Luen varsin harvoin itseni ikäisten (tai nuorempien) elämästä kertovia tarinoita. Paitsi jos kyseessä on fantasiakirja, joissa fiilispohjalta sanoisin päähenkilöiden olevan lähinnä nuoria. En osaa verrata Fangirlia muuhun genren kirjallisuuteen ja sanoa, onko se lajityypissään konventionaalinen vai ei. 

Minuun se joka tapauksessa teki vaikutuksen erinomaisilla hahmoillaan ja samaistuttavuudellaan. Fangirlissa Cathin ongelmat ovat helposti lähestyttäviä ja niitä voi ymmärtää, vaikka ei olisi itse kokenut samaa. En esimerkiksi ole enää yhtä innostunut fanfictionin lukija kuin vielä joitain vuosia sitten, mutta aihe tuntuu silti läheiseltä. Cath kirjoittaa fanfictionia mieluummin kuin kohtaa vaikeita asioita. Ymmärrän tämän eskapismin erittäin hyvin, kuten varmasti monet kirjallisuudesta nauttivat ihmiset. Ylipäätään pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin sekä fanikulttuuriin liittyviä asenteita että sosiaalisia ongelmia.

Fangirlin suurin vahvuus on ehdottomasti henkilöiden välisissä suhteissa ja niiden kehittymisestä. Kirjassa on runsaasti dialogia, jota on todella ilo lukea. Rowellin hieman sarkastinen huumori toimi ainakin minuun ja toi välillä mieleen Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim-sarjakuvat. Pääpaino kirjassa on kuinka Cathin kokemuksissa ja kasvussa, mitään vauhdikkaita tai monimutkaisia juonenkäänteitä on turha odottaa. 

Välillä että kirjan maailma tuntuu turhankin suppealta. Tätä tietenkin perustelee se, että Cath viettää suurimman osan ajastaan joko huoneessaan tai kirjastossa eikä ole erityisen innokas tutustumaan muihin. On kuitenkin paljon kirjoja, joissa keskushahmoja on vain muutamia ja silti tuntuu siltä, että ihmisiä on paljon ympärillä. Tästä pienoisesta miinuksesta huolimatta voin todeta, että Fangirl on ollut tämän vuoden positiivisimpia ja ilahduttavampia lukukokemuksia.