Kultahattu tuli tietoisuuteeni varsinaisesti vuoden 2013 ilmestyneen elokuvan myötä- Kyseinen ohjaus on peräti viides kirjasta tehty elokuvasovitus. Viimeisimmän elokuvan ihmestysmisaikaan 20-luku tuntui olevan varsin trendikäs juttu ja vähän joka puolella järjestettiin juhlia 20-luvun henkeen. Aikakauden tyylissä on kieltämättä oma uniikki estetiikkansa, joka tuntuu nykypäivänä jopa varsin tuoreelta. Itse pidän erittäin paljon.
"Olen iloinen siitä, että se on tyttö. Ja toivon, että siitä tulee hupakko - parasta mitä tyttö voi tässä maailmassa on olla sievä pieni hupakko"
Fitzgeraldin teos on varsin lyhyt ja ytimekäs, vain reilut kaksisataa sivua. Täytyy sanoa, että pituus ei tunnu millään riittävän tarinan kunnolliseen käsittelyyn ja kirja on ikäänkuin kehikko jollekin suuremmalle ja syvällisemmälle. Niin paljon kuin teoksessa onkin draamaa ja traagediaa, se ei onnistu kuitenkaan koskettamaan. Fitzgerald on halunnut kuvata 20-luvun elämän tyhjänpäiväisyyttä, mutta valitettavasti myös hänen hahmonsa jäävät pintaraapaisuiksi. Vai onko tämä ollut osa kirjailijan suunnitelmaa? Onko hän halunnut luoda henkilöitä, jotka eivät välitä toisistaan ja joista lukija ei välitä?
Fitzgeraldin ihmiskuva ei ole kovinkaan lämmin tai positiivinen, ihmiset ovat kiinnostuineita lähinnä pinnallista huvituksista ja omasta itsestään. Nautinnonhalun voi nähdä edustavan sitä eskapismia, jota sodan kyynistämä nuori sukupolvi on kokenut. Juurikin ajankuvaus on tehnyt Kultahatusta niin tunnetun ja suositun teoksen. Viehätyin itsekin niistä hetkistä, joissa kirjailija kuvaa aikakauden tunnelmaa. Lyhyissäkin pätkissä hän on onnistunut tiivistämään hektisen ja uuden urbaanin kulttuurin piirteet.
"Aloin pitää New Yorkista, sen kiihkeistä, seikkailunomaisista iltatunnelmista, ja tunsin sitä tyydytystä, mitä rauhattomalle mielelle tuottaa miesten, naisten ja autojen alinomainen vilinä."
"Enimmän aikaa tein töitä. Varhain aamuisin aurinko loi varjoni länttä kohti, kun riensin New Yorkin alakaupungin valkeiden kuilujen läpi töihin. Sinuttelin yhtiön muita virkailijoita ja nuoria meklareita ja söin heidän kanssaan pimeissä ja ahtaissa ravintoloissa lounaaksi pieniä sianmakkaroita, perunamuhennosta ja kahvia."Loppupäätelmänä voin todeta, etten kadu Kultahatun lukemista, mutta olisin voinut elää ilmankin. Mielenkiintoisemmaksi teoksen voisi tehdä vertailu muun ajan kirjallisuuden kanssa. Tarjoaisikohan Waltarin Suuri Illusioni tällaista vertailukohtaa, jää kokeiltavaksi. Ainakin Kultahattua lukiessa ajatukset siirtyivät komisario Palmuun ja rouva Skrofin huonetauluun: "Jumala näkee kaiken"
