Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

En ollut erityisesti suunnitellut lukevani Kingiltä juuri Tervetuloa Joylandia, mutta se jotenkin houkutteli minua puoleensa (Kingille epätyypillisellä) ohuudellaan ja veikkasin sen olevan passelia matkalukemistoa. Lukukokemuksen perusteella uskallan väittää, että kauhun kuningas saa asiansa esitettyä ihan kelvollisesti, vaikka sivumäärä jäisikin alle tuhanteen.

Tervetuloa Joylandiin on kuitenkin kirjailijan tyylille uskollisesti nostalginen, pieneen kaupunkiin sijoittuva kasvutarina, unohtamatta muutamia yliluonnollisia elementtejä. Mieleen tulivat Kingin tuotannosta lukemani Pedon sydän sekä Ruumis. Päähenkilö on 21-vuotias Devin, joka muistelee nuoruutensa kesää huvipuistossa. Olen miettinyt usein, miten King onkaan saavuttanut niin suuren aseman nimenomaan kauhukirjailijana, sillä mielestäni hänen teoksensa eivät ole millään tavalla pelottavia. Totta puhuen, monet Kingin luomat kauhujutut ovat usein vähän höpsöjä, kuten Hohdon pensaseläimet. Sen sijaan olen nauttinut Kingin ajankuvasta ja tietynlaisesta melankoliasta, joka liittyy lapsuuden tai nuoruuden päättymiseen. Ja joo, höpsöistä pensaseläimistä huolimatta Hohto on oikeasti loistava.

Tervetuloa Joylandiin ei erityisemmin yllättänyt tai kauhistuttanut, mutta vastasi omiin odotuksiini keveydestä ja sopivasta tuttuudesta. Mukana on pieni rikosarvoitus, jonka ratkaisu oli valitettavan hölmö ja ärsyttävä. Jännitystä ja kauhua olisi saanut olla enemmänkin. Tätä lukuun ottamatta kyseessä on ihan sympaattinen teos. Devin on mukava päähenkilö ja sydänsuruissaan jopa vähän samaistuttava. Amerikkalaisen elämänmenon ja huvipuistomaailman kuvaaminen oli viihdyttävää. Jospa Kingin tuotannossa kannattaakin keskittyä näihin vähän lyhyempiin tapauksiin, joita lukiessa ei ensimmäisenä ala kaivata editoinnin perään.

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä

Katujen kasvatti Sonja O. lentää pienen korttelipihan asvalttisuppilosta avaraan valoon, kiitoratoinaan Sörkan kadut, treenisalit, kuppilat, harrastajakirjoittajapiirit, dorkalan pitkät puunatut käytävät, Leningradin öiset ulitsat ja sotaa edeltävän Viipurin iloinen huvielämä…

Anja Kauranen (nyk. Snellman) kirjoitti vuonna 1981 ilmestyneellä esikoisromaanillaan itsensä suuren yleisön tietoisuuteen. Sonja O. kävi täällä on muistutus siitä, että naisenkin on saatava etsiä, kokeilla, erehtyä, vaeltaa, luoda, rakastaa vapaasti. Vahvasti eroottinen ja älyllinen romaani on tutkielma lahjakkaan tytön kehittymisestä, miehen ja naisen välisistä suhteista, tabuista ja kaksinaismoraalista sekä sukupolvien välisestä kuilusta.

"Palkittu kohukirja" lukee erään Sonja O kävi täällä painoksen kannessa. Kyseessä on nimenomaan kohukirja, sekä hyvässä että pahassa. Sonja O kävi täällä on kirjoittajansa läpimurtoteos, joka erottuu massasta suorapuheisuudellaan. Kaurasen romaani ei tosiaan jättänyt minuakaan kylmäksi, ikävää vain, että sen herättämät tunteet eivät olleet kovinkaan positiivisia.

Lukukokemustani hallitsi valtavan paljon teoksen kieli. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta inhoan puhekieltä kirjallisuudessa ja se tekee lukemisesta lähinnä erittäin nihkeää. Teoksen päähenkilö Sonja kertoo tarinansa jonkinlaisella stadin slangilla ja välillä joukossa on hänen perheenjäsentensä eteläkarjanmurteisia monologeja. Tyyliä voisi kuvailla myös vimmaiseksi: virkkeet ja listat ovat pitkiä, aivan kuin kertoja yrittäisi sanoa mahdollisimman paljon ennen kuin happi loppuu.

Jos Kaurasen tarkoitus on ollut kirjoittaa provosoivasti, siinä hän on onnistunut. Kääntöpuolena sitten onkin, että raflaavuus tuntuu auttamattoman itsetarkoutuksellista eikä se oikein antanut minulle mitään. Inhosin syvästi Sonjan eri miehille keksimiä lempinimiä: Reijo Seilori, Kissamies ja niin edelleen. Nämä ovat tietysti henkilökohtaisia mieltymyksiä ja se, mikä minussa herättää lähinnä turhautumista, voi jotakuta toista viehättää ja inspiroida.

En myöskään erityisemmin lämmennyt itse tarinalle. Sonjan koko elämä on täynnä kaikenlaisia rankkoja tapahtumia, ja hänen onnettomuutensa on suoraa jatkumoa edelliseltä sukupolvelta. Sonja O kävi täällä menee siihen kliseiseen kasvutarinoiden muottiin, jossa oletetaan kovien kokemusten jotenkin tekevän ihmisestä kypsän. Olisin halunnut nähdä Sonjan enemmän oman elämänsä hallitsijana kuin päämäärättömänä ajelehtiana, joka ajautuu surkeasta ihmissuhteesta toiseen.

Palatakseni vielä lopuksi tähän kohukirja-aspektiin: arvostaisin, jos Kaurasella olisi teoksessaan muutakin annettavaan kuin se, että se on raju. Sonja O kävi täällä muistuttaa tässä mielessä Charlotte Rochen "tabuja rikkovaa" Kosteikkoja-romaania. Viimeksi mainittu jäi noin kolmasosan jälkeen kesken todetessani, että olin jo lukenut tarpeeksi monesta päähenkilön eritteisestä seksifantasiasta. Tosin, Kosteikkoja on Sonja O:hon verrattuna hyvin köykäinen kirja ilman mitään kielellistä kunnianhimoa. Yleisön reaktiot näiden kahden teoksen välillä ovat huomattavan erilaiset. Kosteikkoja ei varmasti jää Sonja O:n kaltaiseksi kulttikirjaksi eikä siitä kukaan tunnu löytävän mitään hyvää sanottavaa. Uskoisin Kaurasen aiheuttaman järkytyksen olleen enemmän positiivista kuin negatiivista. Jos hän on muuttanut käsityksiä siitä, mitä ja miten nainen voi kirjoittaa, on se jo jonkinlainen ansio.