Beth Fremont and Jennifer Scribner-Snyder know that somebody is monitoring their work e-mail. (Everybody in the newsroom knows. It's company policy.) But they can't quite bring themselves to take it seriously. They go on sending each other endless and endlessly hilarious e-mails, discussing every aspect of their personal lives.
Meanwhile, Lincoln O'Neill can't believe this is his job now—reading other people's e-mail. When he applied to be "internet security officer," he pictured himself building firewalls and crushing hackers—not writing up a report every time a sports reporter forwards a dirty joke.
When Lincoln comes across Beth's and Jennifer's messages, he knows he should turn them in. But he can't help being entertained—and captivated—by their stories.
By the time Lincoln realizes he's falling for Beth, it's way too late to introduce himself.
What would he say . . . ?
Takakansiteksti tiivistää Attachments’n juonen
varsin hyvin. Tylsähköä elämää viettävä Lincoln seuraa työkseen erään yrityksen
sisällä tapahtuvaa sähköpostiviestittelyä. Itse asiassa Lincoln on jäänyt
koukkuun kahden työntekijän, Bethin ja Jenniferin, viestien lukemiseen, eikä
enää tee sitä puhtaasti työnsä velvoittamana. Lopulta hän huomaa olevansa
ihastunut Bethiin, eikä keksi, miten voisi tutustua tähän vaikuttamatta vain
karmivalta stalkerilta.
Olen
ollut muutaman vuoden ajan kovin innostunut Rainbow Rowellista, sillä hänen
romaaninsa yleensä herättävät paljon ilontunteita. Rowellin teksti on mukavaa
lukea ja hän onnistuu luomaan hyvin inhimillisiä sekä sympaattisia hahmoja
kirjoihinsa. Rowellin Carry On
hyödynsi klassikkotoposta, jossa vihollisuus kääntyykin rakkaudeksi. Fangirl käsitteli empaattisesti nuorta opiskelijaa,
jolle sosiaaliset tilanteet olivat vaikeita, ja johon kuvittelen monen nuoren
lukijan samaistuvan enemmän, kuin niihin nuortenkirjojen päähenkilöihin, jotka
sekoilevat ja käyttävät päihteitä. Eleanor
& Parkissa erilaisuus ja ulkopuolisuus yhdistivät Eleanoria ja Parkia. Rowellin
romaanien keskiössä on yleensä ollut henkinen kasvu ja ihmissuhteet. Attachments kuvaa jälleen ihmissuhteiden
muodostumista, mutta jotenkin siitä puuttuu miltei kaikki ne asiat, joista olen
kirjailijan muussa tuotannossa nauttinut.
En
oikein edes ymmärrä Attachmentsia. Miten
kahden ihmisen välille voi syttyä romanssi, jos nämä kaksi eivät käytännössä
kommunikoi keskenään? Lincoln voisi yhtä hyvin olla kiinnostunut fiktiivisestä
henkilöstä, eihän hän suoraan ole tekemisissä Bethin kanssa, vaan seuraa tätä
sivusta. Miten kukaan voisi katsoa läpi sormien niin epämiellyttävää yksityisyyden
loukkausta, kuin kirjesalaisuuden rikkominen on? Stalkkaaminen ei ole söpöä tai romanttista. Miksi Beth olisi kiinnostunut Lincolnista, eihän hän tiedä Lincolnista
mitään?
Kaiken
kaikkiaan Attachmentsin romanttisen
juonen lähtökohdat ovat erittäin köykäiset. Sinänsä epärealistisistakin
lähtökohdista voisi vielä saada hyvän tarinan (sen on moni fanfiction
kirjoittaja todistanut), jos hahmot olisivat kiinnostavia tai heidän välillään
olisi vuorovaikutusta. Jälkimmäinen tuli toki jo mainittua aiemmin, mutta sen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Romanttisessa tarinassa minua ennen
kaikkea kiinnostaa seurata ihmissuhteen hiljattaista muodostumista. Rainbow
Rowell osaa tälläkin kertaa kirjoittaa itsessään hyvää tekstiä, mutta se ei
vaan koskettanut minua millään tavalla. Lincoln oli lopussa oikeastaan yhtä tylsä
tyyppi kuin alussa. Se, viihdyttääkö Bethin ja Jenniferin sähköpostikirjeenvaihto
vai ei, on tietenkin makukysymys. Kankean alun jälkeen jopa pidin heidän viestittelystään, mutta en kokenut samaa addiktiota kuin Lincoln. Pientä
hämmennystä herätti myös se, että Beth ja Jennefer ovat läheisiä ystäviä pitkältä
ajalta, mutta vaihtavat käytännössä kaikki kuulumisensa työsähköpostin välityksellä.
Attachments on tähän asti lukemistani Rowellin romaaneista ainoa, joka ei vastannut
odotuksiini. Olen tosin höttöisempääkin romanttista kirjallisuutta lukenut, vaikka genre
ei minulle erityisen läheinen olekaan, ja uskon Attachmentsin olevan lajissaan
ihan kohtuullinen opus: ainakaan se ei sortunut liikaan siirappisuuteen ja
stereotypioihin. Muille jo aiemmin mainitsemilleni Rowellin teoksille annan kuitenkin edelleen lämpimän suositukseni.
