Vladimir Nabokov: Lolita

"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta."

Keski-ikäinen Humbert Humbert rakastuu 12-vuotiaaseen Lolitaan eli Dolores Hazeen niin intohimoisesti, että on valmis menemään naimisiin tytön äidin kanssa vain päästäkseen lähelle Lolitaa. Kun Charlotte Haze yllättäen kuolee, Humbertista tulee Lolitan isäpuoli. Syyllisyyden ja halun riivaama Humbert pelkää paljastuvansa ja pakenee halki Yhdysvaltojen mukanaan Lolita, josta on tullut Humbertin pakkomielle ja eroottisten unelmien kohde.

Päätin viimein tutustua Nabokovin tuotantoon kuultuani kehuja hänen mieleenpainuvasta tyylistään. Minun teki itse asiassa mieli lukea Nabokovin varhaisempaa tuotantoa oleva Naurua pimeässä, jota Gummeruksen sivuilla kuvailtiin Lolitan sisarteokseksi. Päädyin kuitenkin viimeksi mainittuun jostakin höpsöstä syystä tyyliin "suuri klassikko ensin". Epäilin itse asiassa hieman, olisiko Lolita oikeasti erityisen radikaali. Ehkäpä kyseessä nykylukijan näkökulmasta ylilyönti, kuten jokin Hannu Salaman Juhannustanssit? No, Lolita osoittautuikin melko epämiellyttäväksi, vaikka kielellisesti hienoksi teokseksi.

Nabokovin sivistyksen taso lienee melkoinen, niin paljon hän kerronnassaan viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja kieleen. En varmasti pystynyt poimimaan joukosta läheskään kaikkia ja konkreettisena muistona jäi mieleen vain pieni yksityiskohta: sirkumfleksi-kulmakarvat. Tässä mielessä Lolitaa oli hauskaa lukea. Välillä kielen runsaus tosin kääntyi hieman puuduttavaksi ja toivoin tiivistämistä, kun Humbert jäi pitkiin Lolitan ihon, liikkeiden ja kehon kuvailuun. Siitäkin huolimatta, että kyseiset kohdat olivat tärkeitä hahmon mielenmaisemassa.

Tätä vakavammat ongelmat minulle tuotti päähenkilömme. En voinut ostaa Humbertin syöttämää ajatusta Lolitan juonikkuudesta ja oikuista. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, joka vain sopetui omalla tavallaan pedofiilin isäpuolensa kanssa elämiseen. Koin Humbertin välillä niin vastenmieliseksi, että mietin voiko tarina päättyä millään minua tyydyttävällä tavalla. Loppua kohden Humbert kuitenkin rappioiutuu yhä enemmän, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Lolita saa ajattelemaan, kuinka pelottavaa ja kauhistuttavaa pakkomielteisyys voi olla.

Lukukokemus oli kaiken kaikkiaan vaikuttava ja Lolita ollut hämmentävän paljon ajatuksissa lukemisen jälkeen. Se ei ole kirja, jota rakastaisin kuten lempikirjojani ja palaisen tunnelmoimaan sen parhaita kohtauksia. Kukapa silti tietää, vaikka lukisinkin joskus uudestaan. Nabokovin muut teokset ovat edelleen lukulistalla.

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä

Katujen kasvatti Sonja O. lentää pienen korttelipihan asvalttisuppilosta avaraan valoon, kiitoratoinaan Sörkan kadut, treenisalit, kuppilat, harrastajakirjoittajapiirit, dorkalan pitkät puunatut käytävät, Leningradin öiset ulitsat ja sotaa edeltävän Viipurin iloinen huvielämä…

Anja Kauranen (nyk. Snellman) kirjoitti vuonna 1981 ilmestyneellä esikoisromaanillaan itsensä suuren yleisön tietoisuuteen. Sonja O. kävi täällä on muistutus siitä, että naisenkin on saatava etsiä, kokeilla, erehtyä, vaeltaa, luoda, rakastaa vapaasti. Vahvasti eroottinen ja älyllinen romaani on tutkielma lahjakkaan tytön kehittymisestä, miehen ja naisen välisistä suhteista, tabuista ja kaksinaismoraalista sekä sukupolvien välisestä kuilusta.

"Palkittu kohukirja" lukee erään Sonja O kävi täällä painoksen kannessa. Kyseessä on nimenomaan kohukirja, sekä hyvässä että pahassa. Sonja O kävi täällä on kirjoittajansa läpimurtoteos, joka erottuu massasta suorapuheisuudellaan. Kaurasen romaani ei tosiaan jättänyt minuakaan kylmäksi, ikävää vain, että sen herättämät tunteet eivät olleet kovinkaan positiivisia.

Lukukokemustani hallitsi valtavan paljon teoksen kieli. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta inhoan puhekieltä kirjallisuudessa ja se tekee lukemisesta lähinnä erittäin nihkeää. Teoksen päähenkilö Sonja kertoo tarinansa jonkinlaisella stadin slangilla ja välillä joukossa on hänen perheenjäsentensä eteläkarjanmurteisia monologeja. Tyyliä voisi kuvailla myös vimmaiseksi: virkkeet ja listat ovat pitkiä, aivan kuin kertoja yrittäisi sanoa mahdollisimman paljon ennen kuin happi loppuu.

Jos Kaurasen tarkoitus on ollut kirjoittaa provosoivasti, siinä hän on onnistunut. Kääntöpuolena sitten onkin, että raflaavuus tuntuu auttamattoman itsetarkoutuksellista eikä se oikein antanut minulle mitään. Inhosin syvästi Sonjan eri miehille keksimiä lempinimiä: Reijo Seilori, Kissamies ja niin edelleen. Nämä ovat tietysti henkilökohtaisia mieltymyksiä ja se, mikä minussa herättää lähinnä turhautumista, voi jotakuta toista viehättää ja inspiroida.

En myöskään erityisemmin lämmennyt itse tarinalle. Sonjan koko elämä on täynnä kaikenlaisia rankkoja tapahtumia, ja hänen onnettomuutensa on suoraa jatkumoa edelliseltä sukupolvelta. Sonja O kävi täällä menee siihen kliseiseen kasvutarinoiden muottiin, jossa oletetaan kovien kokemusten jotenkin tekevän ihmisestä kypsän. Olisin halunnut nähdä Sonjan enemmän oman elämänsä hallitsijana kuin päämäärättömänä ajelehtiana, joka ajautuu surkeasta ihmissuhteesta toiseen.

Palatakseni vielä lopuksi tähän kohukirja-aspektiin: arvostaisin, jos Kaurasella olisi teoksessaan muutakin annettavaan kuin se, että se on raju. Sonja O kävi täällä muistuttaa tässä mielessä Charlotte Rochen "tabuja rikkovaa" Kosteikkoja-romaania. Viimeksi mainittu jäi noin kolmasosan jälkeen kesken todetessani, että olin jo lukenut tarpeeksi monesta päähenkilön eritteisestä seksifantasiasta. Tosin, Kosteikkoja on Sonja O:hon verrattuna hyvin köykäinen kirja ilman mitään kielellistä kunnianhimoa. Yleisön reaktiot näiden kahden teoksen välillä ovat huomattavan erilaiset. Kosteikkoja ei varmasti jää Sonja O:n kaltaiseksi kulttikirjaksi eikä siitä kukaan tunnu löytävän mitään hyvää sanottavaa. Uskoisin Kaurasen aiheuttaman järkytyksen olleen enemmän positiivista kuin negatiivista. Jos hän on muuttanut käsityksiä siitä, mitä ja miten nainen voi kirjoittaa, on se jo jonkinlainen ansio.