Arthur Schnitzler: Unikertomus

Lääkäri Fridolin ja hänen vaimonsa Albertine muistelevat karnevaalinaamiaisissa käymäänsä eroottista kisailua, joka päättyy kotona kiihkeään rakasteluun. Nyt puolisot aistivat, he salaavat toisiltaan jotakin. Pian Albertine kertoo tunteneensa eroottista vetovoimaa tuntematonta nuorukaista kohtaan. Fridolin taas kuvailee unenomaista kohtaamistaan nuoren tytön kanssa.

Sairaskäynnillään Fridolin kiinnostuu oudosti potilaansa tyttärestä. Ajatuksistaan hämmentyneenä hän etsiytyy ensin ilotytön luo ja sitten ravintolaan. Illan päätteeksi lääkäri pääsee vanhan ystävänsä avulla soluttautumaan salaisiin eroottisiin naamiaisiin. Kotiin palattuaan Fridolin ei kuitenkaan ole varma, ovatko hänen kokemuksensa totta vai unta.

Arthur Schnitzlerin Unikertomus olisi voinut livahtaa minulta ohi, ellen olisi hiljattain törmännyt siihen Hyönteisdokumentti- blogissa. Nyt olen taas hieman viisaampi, kun en vielä muutama viikko sitten edes tajunnut Kubrikin Eyes Wide Shut-elokuvan perustuvan kirjaan! Unikertomus on itseasiassa suomennettu ensimmäisen kerran jo vuonna 1928 komediallisella nimellä Tohtori eksyy erotiikkaan. 

Schnitzler tavoittaa tarinassaan erinomaisesti unenkaltaisen oudon logiikan, ja todellisuuden ja kuvitelman rajankäynti on kiehtovaa. Fridolin itse pohtii muun muassa sitä, miten jokin vanha uni saattaa palautua mieleen pitkän ajan jälkeen, jolloin ei enää osakaan sanoa, onko kyse omista kokemuksista vai unesta. Tällaiset mietiskelyt ovat tuttuja minullekin, sillä en ole aina varma, olenko sekoittanut unen todellisuuteen. 

Unikertomuksen tunnelma välittyy Kubrikin elokuvassa erittäin hyvin, vaikka tapahtuma-aika ja -paikka ovat muuttuneet. Unikertomus on suorastaan ihanteellinen elokuvasovitusta varten: siinä ei ole liikaa tapahtumia, dialogia tai hahmoja, jotka pitäisi änkeä kahteen ja puoleen tuntiin. Asetelma on sen verran universaali, että sen toimivuus ei ole voimakkaasti riippuvainen ympäristöstä tai aikakaudesta. 

Unikertomuksen ehtii lukea kiireisempikin, lukemassani laitoksessa sivuja oli 133. Pituutensa nähden varsin antoisa kertomus, joka jättää sopivasti hämmentyneeksi.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Taru Korhonen valmistaa sianpaistia wieniläisessä keittiössään. Asia on melkotärkeä, sillä hänen miehensä äiti ja sisko ovat tulossa yhdeltä syömään ja mikäli mikään ei ole muuttunut aikaisemmasta, he olisivat ajoissa ja vaatisivat heti pötyä pöytään.Myös naapurin rouva, eläkkeellä oleva näyttelijätär Frau Berger, joutuu enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kokemaan sianpaiston vaikeudet, kun Tarun valitsemassa reseptissä ilmenee moniselitteisiä ja epäselviä kohtia.

Täydellinen paisti on loistelias romaani ulkopuolisuudesta; halusta, pakosta tai mahdottomuudesta kuulua joukkoon. Se kertoo yrityksestä tehdä oikein tai yrityksestä yksinkertaisesti selvitä hengissä seuraavaan hetkeen.

Jos minun pitäisi kuvailla Satu Taskisen Täydellistä paistia yhdellä sanalla, se olisi todennäköisimmin häiritsevä. Teos kuvaa päähenkilön Taru Korhosen paistioperaatiota ja siinä samalla monia muita asioita. Kirja on Tarun tajunnanvirtaa ja tarinankulku muuttuu nopeasti jokseenkin hämäräksi. Kronologian hahmottaminen on erityisen hankalaa. Asiaa mutkistaa kertojan tapa eksyä ajatuksissaan kaikennäköisiin pieniin yksityiskohtiin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen kiusaavammaksi Tarun epäluotettavuus kertojana alkaa muuttuu. Tekisi mieli pyytää jotakuta hänen vieraistaan kertomaan oman versionsa tapahtumista.

Täydellinen paisti kuvaa ulkopuolisuutta mielestäni tuoreella tavalla ja moniulotteisesti. Ulkopuolisuuden tunne ei synny vain muiden ihmisten toiminnasta vaan Taru luo sitä itse. Voi pohtia, kuinka paljon hän ylitulkitsee itävaltalaisia vieraitaan ja kuulee näiden puheissa sitä, mitä olettaakin kuulevansa eli hyväksynnän puutetta.

Satu Taskinen on onnistunu kirjoittamaan romaanistaan mielenkiintoisen luotaantyöntävän. Fiilis lukiessa on ankea mutta samaan aikaan eteenpäin ajaa halu nähdä, miten illallinen päättyy. Paisti ja illallinen kuulostavat epämiellyttäviltä, mikä varmaan on ollut kirjailijan pyrkimyksenäkin. Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kaikki vieraan tai kylmän oloisia. Tarun ulkopuolisuuden ymmärrän, mutta en hänen pakonomaista tarvetta hakea hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät edes ole hänelle läheisiä.

En ole suunnitellut lukevani kirjaa uudelleen lähiaikoina, mutta uskon sen kestävän useita lukukertoja. Kyse on niistä kirjoista, jotka pyörivät ajatukissa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Jokainen lukija saanee siitä myös irti hieman eri asioita omista lähtökohdistaan riippuen: joidenkin mielestä Täydellinen paisti on ollut jopa hauska. Tarun ajatusmaailmassa kahlaaminen vaatii hieman pitkämielisyyttä, mutta kirja sopii uskoakseni monen makuun.