Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kuva Enorannan kotisivuilta

Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

  

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

  

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

  

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

  

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.

Olen jo jonkin aika ollut tietoinen kirjailijasta nimeltä Siiri Enoranta. Enoranta on varsin nuori ja tuottelias kirjailija- ja erittäin kehuttu. Hankin siis kätösiini Enorannan tuotannosta Surunhauraan, Lasinterävän ihan puhtaasti kiehtovan nimen ja kannen perusteella.

Surunhauraassa, lasiterävässä esitellään kaksi yhteiskuntaa. On Sidrineian kuningaskunta jossa valtaa pitävät miesten sijasta naiset. Suhtautuminen miehiin on suorastaan miesvihaa. Ja sitten on Surunkauriin saaret, joka vaikuttaa kaikessa tasa-arvoisuudessaan ja epämateriallisuudessaan varsinaiselta paratiisilta maan päällä. Kun nämä kaksi yhteisöä kohtaavat, konflikti on valmis.

Enorannalla on taito luoda tekstistä visuaalisesti hyvin antoisaa. Saideian lasikorut, koko Sidrineian palatsi, suklaahiiret ja surukauris heräsivät kaikki eloon mielessäni. Tarinassa on monta kertojaa, joiden näkökulmien palapelistä kokonaisuus rakentui ja pidin tästä ratkaisusta todella. Surunhauraan, lasinterävän kiinnostavin henkilö on mielestäni ankara ja despoottinen prinsessa Saideia, jonka kovuus sai minut heti odottamaan, milloin murtumisen hetki tulee. Sadeiaa ei voi pitää oikeudenmukaisena tai miellyttävänä hallitsijana, mutta hänessä on jopa ihailtavaa päämäärätietoisuutta.

Minua ilahdutti Enorannan tapa käsitellä seksuaalisuutta ja ylipäätään rakkautta. Kirjan maailmassa ei tarvitse keskustella siitä, mitä seksuaalista suuntausta kukin ihminen edustaa. Kukaan ei kyseenalaista samaa sukupuolta olevien henkilöiden välistä rakkautta, eivätkä he itse joudu ahdistumaan asiasta. Tällainen ajatusmaailma on jo varmasti aivan normaalia monille nuorille tänä päivänä, mutta itselläni on vahvat muistot siitä, kuinka vielä yläasteella ollessani ympäristön (lähinnä koulu) suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin oli lähes poikkeuksetta negatiivinen.

Surunhauras, lasinterävä on omaperäinen ja kauniisti kirjoitettu teos. Muutama pieni särö minun ja kirjan väliseen rakkauteen kuitenkin syntyi. Aavikolla elävät radhut, jonkinlainen hieman raakalaismainen heimokansa, tuntuu fantasiassa jo aika moneen kertaan nähdyltä. Toinen silmiinpistävä asia oli hahmojen nuori ikä. Yleisön ollessa nuorta, ymmärrän halun kirjoittaa nuorista ihmisistä, mutta esimerkiksi Tiraila oli jo mielestäni häiritsevän pikkuvanha.

Kirjan loppu oli myös vähän vaisu, vaikka lupauksia jostakin suuremmasta konfliktista rakennettiin. Ei sillä että olisin massiivisten taistelukohtausten ylin ystävä, mutta jokin hieman väkevämpi loppu olisi tehnyt kokonaisuudesta symmetrisemmän. Kaiken kaikkiaan Surunhauras, lasinterävä jätti erittäin hyvän mielen ja uteliaisuuden Enorannan muutakin tuotantoa kohtaan. Luin jonkin verran ihmisten pohdintoja kirjasta, ja monissa niistä kirjoittaja piti ensimmäisenä lukemaansa Nokkosvallankumousta parempana. Jännää, sillä itselläni järjestys on täysin päinvastainen! Nokkosvallankumouksesta sitten toisen kerran enemmän.

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

lähde: Teos

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani kuvaa yhden päivän Marsalkan, Lihin ja Hennisen elämästä Kallion kaupunginosassa. Rahvaankuvauksen perinteitä kunnioittaen kirja marssittaa esiin kalliolaisen elämän koko kirjon, muun muassa nopanheiton iloineen ja suruineen.

Törmäsin Pussikaljaromaaniin ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Lukiossa vastasin erään opettajan väitöskirjatutkimuksen tiimoilta kyselyyn, jossa aineistona oli otteita Pussikaljaromaanista. Voin sanoa, etten ollut lainkaan innostunut kyseisestä kirjasta ja mielikuvani teoksesta typistyi ajaukseen ärsyttävistä henkilöistä, joilla oli oudot nimet. Kun sitten muutamana keväänä ahkerasti tankkaamassani pääsykoekirjassa käsiteltiin Rimmisen tekstiä kielenkäytön innovatiivisuuden kannalta, aiempi nihkeä fiiliksenivaihtuikin kiinnostukseen.

Vieläkin mietin, miksi annoin lyhyiden otteiden tehdä minuun niin ikävän vaikutelman. Pussikaljaromaanihan on aivan loistava kirja. Sen päähenkilöt, Marsalkka, Lihi ja Henninen, ovat ajelehtivat päämäärättömästi paikasta toiseen pysähtyneenä kesäpäivänä. Kun päivä kuuluu mitääntekemättömyydessä, suurimpiin saavutuksiin kuuluu esimerkiksi tien ylittäminen. Huolimatta siitä, että Marsalka, Lihi ja Henninen elävät melkolailla syrjäytynyttä elämää, Pussikaljaromaani ei ole millään tavalla masentava tai toivoton, päällimmäinen tunne lukiessa on enemmänkin optimistinen. Samaa ei voi sanoa monestakaan fiktiivisestä teoksesta, jonka pääosassa esiintyy suomalainen mies. Omassa mielessäni sommitelin Pussikaljaromaaniin loppuun lainauksen Tuntemattomasta sotilaasta; "hyväntahtoinen aurinko katseli heitä" ja niin edelleen.

Tapahtumien puutteen vuoksi lukijan huomio kiinnittyy Pussikaljaromaanin omalaatuiseen kerrontaan, joka varmasti myös tehokkaalla tavalla vieraannuttaa niitä, joiden makuhermoja teksti ei miellytä. Kilven Alastalon salissa lienee ollut kirjailijan inspiraation lähteenä, vaikka Kilpi onkin kaikessa Rimmistä hardcorempi tekijä. Ehkä myös ihan hyvä, sillä kaksi Alastalon salia luettavaksi yhdelle vuodella olisi jo vähän liikaa. Rimmisen tyyliin kuuluu oleellisesti täytesanoista raskas vuodatus, aivan kuin kaikelle pitäisi antaa mahdollisimman monta attribuuttia. Teoksen jämähtäneeseen tunnelmaan tyylivalinta sopii mielestäni hyvin.

"---aamupäivän rähmäiset kaikin tavoin rajoittuneet tunnit olivat lipuneet jonnekin aika kaus, vähän niinkuin johonkin vitriiniin, ja siinä vielä unitomuisessa katsannossa alkoi mieleen kasautua kaikenlaisia suureellisia lausekkeita uudesta alusta ja puhtaasta pöydästä..."

Mielenkiintoista Rimmisen hahmoissa on heidän selkeä tietoisuuteensa käyttämästään kielestä, kuten esimerkki nro. 1 osoittaa. Uudissanat ja muu kielellinen leikittely jaksoi ilahduttaa minua ensimmäisistä sanoista viimeisiin.

"--- se oli kertakaikkiaan sen näköinen liike että niillä yritäjillä ei tainnut olla ihan puhtaita jauhoja pussissaan, vai olisiko siinä nyt pitänyt käyttää monikkoa."

"Joka tapauksessa siinä toiminassa oli jotain kiistämättömän epäilyttävää, ja kaikkein kummallisin juttu siinä oli niiden myyntiartikkeleiden auttamaton ikäkuluus ja silminnähtävä käyttökelvottomuus, ne näyttivät siltä että niitä vohkittaessa oli täytynyt olla jonkinlainen aikakone pakoautona."

Rimminen on ollut kohtalaisen tuottelias kirjailija viime vuosina, ja ompa häneltä ilmestynyt yksi spefi-romaanikin. Ymmärtääkseni Pölkky on jossakin määrin samankaltainen kuin Pussikaljaromaani. Voisin lukea Rimmistä enemmänkin, sillä olen utelias sen suhteen, kuinka tyyliltään samanlaista hänen muu tuotantonsa on. Pussikaljaromaani oli vaikuttava, tiedä sitten toimiiko sama kahta kertaa. Koska viime aikoina hyvät lukukokemukset ovat olleet aika harvanlaisia, muistelen lämmöllä Pussikaljaromaanin pysähtynyttä, vahvaa tunnelmaa, ja lempikieleni, suomen, riemukasta ilmaisuvoimaa.

J.S. Meresmaa, Markus Harju (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kuva kustantamon sivulta

Vieraillessani syksyllä Helsingin kirjamessuilla päädyin kuuntelemaan steampunk-paneelia, jossa haastateltiin Magdalena Haita, Anni Nupposta ja J.S. Meresmaata. Keskustelua oli hauska seurata ja paneelin inspiroimana ostin Osuuskunnalta edullisen kokoelman Steampunk! Koneita ja korsetteja, joka sisältää mainittujen kirjailijoiden novelleja.

Kirjat voivat odottaa lukemista hyllyssäni pitkäänkin, siis useita vuosia, mutta Steampunk! pääsi luettavaksi pikavauhtia. Kaipasin jotain kevyttä ja olin myös utelias suomalaisen spefi-kirjallisuuden suhteen, sitä kun en ole juuri lukenut, vaikka tuttuja nimiä monet toki ovat.

Kaikissa novelleissa oli hyviä juttuja. Magdalena Hain Vaskimorsian vaikutti aluksi jo moneen kertaan kerrotulta tarinalta, mutta lopussa oli yllättävyyttä. Kerronnasa oli aavistuksen samaa henkeä kuin Lovecraftilla. Markus Harjun Prahan teurastaja oli itselleni hauska nojatuolimatka Prahaan, jossa olen itsekin kerran vieraillut. Shimo Suntilan Kruunun vihollinen ja Jani Kankaan Kapina tuntureilla olivat hyvin kirjoitettuja, mutta tarinat olisivat ehkäpä päässeet paremmin oikeuksiinsa romaanimuodossa. Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää hyödynsi steampunk-elementtejä juonen osana syvällisimmällä tavalla ja jätti kokoelman viimeisenä novellina hyvän maun. Valittelin mielessäni kuitenkin sitä, että monissa tarinoissa oli jotenkin antiklimaattinen tai töksähtävä loppu.

Steampunk henkii luovuuden hulluutta, jossa hassutkin ideat toteutetaan tuntematta huolta niiden epätieteellisyydestä. Kokoelma osoitti myös, että se mahdollistaa vaikkapa eettisten kysymysten käsittelyn. Kirjalisuudessa genren miellyttävä ja keskeinen estetiikka ei toki pääse yhtä hyvin esiiin kuin visuaalisessa mediassa. Esimerkiksi Liikkuva linna teki minuun suuremman vaikutuksen Miyazakin animaationa kuin alkupeäinen Wynne-Jonesin romaani. Ajattelen steampunkin vähän kuin eskapismia nykymaailmasta, jossa kaikki kauniit analogiset härvelit halutaan hävitetää ja korvata kliinisillä digilaitteilla.

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä

Katujen kasvatti Sonja O. lentää pienen korttelipihan asvalttisuppilosta avaraan valoon, kiitoratoinaan Sörkan kadut, treenisalit, kuppilat, harrastajakirjoittajapiirit, dorkalan pitkät puunatut käytävät, Leningradin öiset ulitsat ja sotaa edeltävän Viipurin iloinen huvielämä…

Anja Kauranen (nyk. Snellman) kirjoitti vuonna 1981 ilmestyneellä esikoisromaanillaan itsensä suuren yleisön tietoisuuteen. Sonja O. kävi täällä on muistutus siitä, että naisenkin on saatava etsiä, kokeilla, erehtyä, vaeltaa, luoda, rakastaa vapaasti. Vahvasti eroottinen ja älyllinen romaani on tutkielma lahjakkaan tytön kehittymisestä, miehen ja naisen välisistä suhteista, tabuista ja kaksinaismoraalista sekä sukupolvien välisestä kuilusta.

"Palkittu kohukirja" lukee erään Sonja O kävi täällä painoksen kannessa. Kyseessä on nimenomaan kohukirja, sekä hyvässä että pahassa. Sonja O kävi täällä on kirjoittajansa läpimurtoteos, joka erottuu massasta suorapuheisuudellaan. Kaurasen romaani ei tosiaan jättänyt minuakaan kylmäksi, ikävää vain, että sen herättämät tunteet eivät olleet kovinkaan positiivisia.

Lukukokemustani hallitsi valtavan paljon teoksen kieli. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta inhoan puhekieltä kirjallisuudessa ja se tekee lukemisesta lähinnä erittäin nihkeää. Teoksen päähenkilö Sonja kertoo tarinansa jonkinlaisella stadin slangilla ja välillä joukossa on hänen perheenjäsentensä eteläkarjanmurteisia monologeja. Tyyliä voisi kuvailla myös vimmaiseksi: virkkeet ja listat ovat pitkiä, aivan kuin kertoja yrittäisi sanoa mahdollisimman paljon ennen kuin happi loppuu.

Jos Kaurasen tarkoitus on ollut kirjoittaa provosoivasti, siinä hän on onnistunut. Kääntöpuolena sitten onkin, että raflaavuus tuntuu auttamattoman itsetarkoutuksellista eikä se oikein antanut minulle mitään. Inhosin syvästi Sonjan eri miehille keksimiä lempinimiä: Reijo Seilori, Kissamies ja niin edelleen. Nämä ovat tietysti henkilökohtaisia mieltymyksiä ja se, mikä minussa herättää lähinnä turhautumista, voi jotakuta toista viehättää ja inspiroida.

En myöskään erityisemmin lämmennyt itse tarinalle. Sonjan koko elämä on täynnä kaikenlaisia rankkoja tapahtumia, ja hänen onnettomuutensa on suoraa jatkumoa edelliseltä sukupolvelta. Sonja O kävi täällä menee siihen kliseiseen kasvutarinoiden muottiin, jossa oletetaan kovien kokemusten jotenkin tekevän ihmisestä kypsän. Olisin halunnut nähdä Sonjan enemmän oman elämänsä hallitsijana kuin päämäärättömänä ajelehtiana, joka ajautuu surkeasta ihmissuhteesta toiseen.

Palatakseni vielä lopuksi tähän kohukirja-aspektiin: arvostaisin, jos Kaurasella olisi teoksessaan muutakin annettavaan kuin se, että se on raju. Sonja O kävi täällä muistuttaa tässä mielessä Charlotte Rochen "tabuja rikkovaa" Kosteikkoja-romaania. Viimeksi mainittu jäi noin kolmasosan jälkeen kesken todetessani, että olin jo lukenut tarpeeksi monesta päähenkilön eritteisestä seksifantasiasta. Tosin, Kosteikkoja on Sonja O:hon verrattuna hyvin köykäinen kirja ilman mitään kielellistä kunnianhimoa. Yleisön reaktiot näiden kahden teoksen välillä ovat huomattavan erilaiset. Kosteikkoja ei varmasti jää Sonja O:n kaltaiseksi kulttikirjaksi eikä siitä kukaan tunnu löytävän mitään hyvää sanottavaa. Uskoisin Kaurasen aiheuttaman järkytyksen olleen enemmän positiivista kuin negatiivista. Jos hän on muuttanut käsityksiä siitä, mitä ja miten nainen voi kirjoittaa, on se jo jonkinlainen ansio.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Taru Korhonen valmistaa sianpaistia wieniläisessä keittiössään. Asia on melkotärkeä, sillä hänen miehensä äiti ja sisko ovat tulossa yhdeltä syömään ja mikäli mikään ei ole muuttunut aikaisemmasta, he olisivat ajoissa ja vaatisivat heti pötyä pöytään.Myös naapurin rouva, eläkkeellä oleva näyttelijätär Frau Berger, joutuu enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kokemaan sianpaiston vaikeudet, kun Tarun valitsemassa reseptissä ilmenee moniselitteisiä ja epäselviä kohtia.

Täydellinen paisti on loistelias romaani ulkopuolisuudesta; halusta, pakosta tai mahdottomuudesta kuulua joukkoon. Se kertoo yrityksestä tehdä oikein tai yrityksestä yksinkertaisesti selvitä hengissä seuraavaan hetkeen.

Jos minun pitäisi kuvailla Satu Taskisen Täydellistä paistia yhdellä sanalla, se olisi todennäköisimmin häiritsevä. Teos kuvaa päähenkilön Taru Korhosen paistioperaatiota ja siinä samalla monia muita asioita. Kirja on Tarun tajunnanvirtaa ja tarinankulku muuttuu nopeasti jokseenkin hämäräksi. Kronologian hahmottaminen on erityisen hankalaa. Asiaa mutkistaa kertojan tapa eksyä ajatuksissaan kaikennäköisiin pieniin yksityiskohtiin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen kiusaavammaksi Tarun epäluotettavuus kertojana alkaa muuttuu. Tekisi mieli pyytää jotakuta hänen vieraistaan kertomaan oman versionsa tapahtumista.

Täydellinen paisti kuvaa ulkopuolisuutta mielestäni tuoreella tavalla ja moniulotteisesti. Ulkopuolisuuden tunne ei synny vain muiden ihmisten toiminnasta vaan Taru luo sitä itse. Voi pohtia, kuinka paljon hän ylitulkitsee itävaltalaisia vieraitaan ja kuulee näiden puheissa sitä, mitä olettaakin kuulevansa eli hyväksynnän puutetta.

Satu Taskinen on onnistunu kirjoittamaan romaanistaan mielenkiintoisen luotaantyöntävän. Fiilis lukiessa on ankea mutta samaan aikaan eteenpäin ajaa halu nähdä, miten illallinen päättyy. Paisti ja illallinen kuulostavat epämiellyttäviltä, mikä varmaan on ollut kirjailijan pyrkimyksenäkin. Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kaikki vieraan tai kylmän oloisia. Tarun ulkopuolisuuden ymmärrän, mutta en hänen pakonomaista tarvetta hakea hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät edes ole hänelle läheisiä.

En ole suunnitellut lukevani kirjaa uudelleen lähiaikoina, mutta uskon sen kestävän useita lukukertoja. Kyse on niistä kirjoista, jotka pyörivät ajatukissa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Jokainen lukija saanee siitä myös irti hieman eri asioita omista lähtökohdistaan riippuen: joidenkin mielestä Täydellinen paisti on ollut jopa hauska. Tarun ajatusmaailmassa kahlaaminen vaatii hieman pitkämielisyyttä, mutta kirja sopii uskoakseni monen makuun.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Onkohan kukaan välttynyt näkemästä pinkkiä kirjaa, jonka kannessa irvistelee kissa? Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti HS:n esikoiskirjailijapalkinnon vuonna 2014 ja lyhyen kirjablogikatsauksen perusteella näyttäisi nauttivan ihailua ihan mukavissa määrin. 

Kissani Jugoslavia kertoo kahdesta sukupolvesta. Toinen päähenkilöistä on Jugoslaviassa kasvava Emine, joka menee nuorena järjestetysti naimisiin. Perhe muuttaa sotaa pakoon suomeen. Hänen poikansa Bekim on elämässä päämäärättömästi ajelehtiva nuori mies joka ostaa itsellensä suuren kuristajakäärmeen ja tapaa baarissa kissan.

Kissani Jugoslavia on jälleen kerran niitä kirjoja, joista minun vaikea sanoa, pidänkö vai en. Jo alusta saakka se oli ehdottomasti kiinnostava ja halusin kiihkeästi tietää, mitä tuleman pitää. Se ei kuitenkaan muodostunut sellaiseksi lempikirjaksi, jota palaisin lukeman rakastettavien hahmojen ja upean tunnelman takia. Teos muistuttaa tässä mielessä kovasti viime keväänä lukemaani Rosa Liksomin Hytti nro.6 – kirjaa. Kuten Liksomilla, myös Statovcilla on hienoja kuvauksia (esim. kissan ja käärmeen taistelu) sekä hahmoja, joiden motiiveja on kiintoisaa pohtia. Toisaalta hahmoihin on myös vaikea samastua ja jotain heidän päätöksiään on kovin vaikea ymmärtää.

Bekim tuntuu toistavan ihmissuhteissa äitinsä elämää. Hänellä on pakonomainen tarve miellyttää, mikä ilmenee niin mahdottoman kissan sietämisenä kuin maanisena siivoamisena. Toki äidin ja pojan lähtökohdat ovat hyvin erilaiset, sillä Emine on kasvanut kulttuurissa, jossa vaimon tulee olla miehelleen kuuliainen ja naisen arvo suorastaan mitataan hänen kyvyssään pitää huushollia pystyssä. Bekimin hahmossa on paljon ristiriitaisuutta: hän on välillä hyvin kapinallinen ja kulkee omia polkujaan, välillä taas alistuva. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä mielestäni niinkään moniulotteista henkilöä vaan hieman epäjohdonmukaisen.

Eminen tarinan kohdalla kirjan alku antoi odotuksia jonkinlaisesta emansipaatiosta, sillä hänen äänensä on aluksi hyvin analyyttinen ja jopa hieman kriittinen vallitsevien normien suhteen. Naimisiin mentyään hän kuitenkin nopeasti omaksuu perinteisen roolin. En sano, että kirja olisi välttämättä ollut parempi, jos Emine olisi haistatellut sukupuolinormeille. Kuitenkin siksi, että teemaan ei hänen ajatuksissaan varsinaisesti myöhemmin palattu, jäi minulle mielikuva kuin alussa olisi kuulunut enemmän kirjailijan ääni kuin hänen hahmonsa.

Kirjassa esiintyviä kissoja ja käärmeitä on analysoitu jo niin moneen otteeseen, että en tiedä, onko minulla niistä mitään tuoretta sanottavaa. Molemmilla on ristiriitainen vaikutus kirjan hahmojen, Eminen ja Bekimin elämään. Oma tulkintani kaikessa yksinkertaisuudessaan onkin se, että ne kuvaavat sitä, kuinka asiat eivät useinkaan ole mustavalkoisia. Kissa- ja käärme-motiivien lisäksi Kissani Jugoslaviassa erityisen tärkeässä asemassa on ulkopuolisuuden tematiikka ja siitä johtuvat kriisit, jotka kohtaavat kaikkia teoksen keskeisiä hahmoja. Tämä lukeutuu kirjan parhaimpaan antiin.

Bongasin muuten Kissani Jugoslavian hetki sitten erään kirjakaupan ”Pääsykoekirjoja”-hyllystä. Ei mitenkään yllättävää, sillä välillä kirja vaikuttaa siltä kuin se olisi kirjoitettu nimenomaan kirjallisuusanalyysi-tehtäväksi opiskelijoille.