Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme

Napoleonin sotien melskeissä Britannian laivaston kapteeni Will Laurence tekee löydön, joka muuttaa hänen elämänsä kulun. Hän lyö joukkoineen taistelussa ranskalaisen laivan, jonka ruumaan on kätketty erittäin harvinaisen lohikäärmeen muna.

Eri maiden armeijoilla on tukenaan älykkäisiin, puhuviin lohikäärmeisiin perustuvat ilmavoimat. Willin löytämä lohikäärme on kuitenkin lajissaan ainutlaatuinen…

Alkaa tarina ihmeellisen lohikäärme Temerairen ja tämän nuoren lentäjän välisestä ystävyydestä. Yhdessä heidän on opittava ilmasodan salat, sillä Ranska – uskaliaan Bonaparten johdolla – kokoaa jo omia lohikäärmeitään voidakseen valloittaa Britannian maaperän. Laurence ja Temaire valmistautuvat tulikasteeseen!

 

Nappasin Naomi Novikin Kuninkaan lohikäärmeen kirjaston hyllyltä etsiessäni uutta luettavaa. Tällaista hupia tulee nykyään harvemmin harrastettua, sillä yleensä mietin pitkälle etukäteen, mitä haluaisin lukea. Novikin teos kuulosti houkuttelevalta erityisesti siksi, että en muista lukeneeni juurikaan lohikäärmeisiin keskittyviä fantasiakirjoja.

Kuninkaan lohikäärmeen päähenkilö Will Laurence on käytöstavoista ja hierarkioista tarkka laivaston upseeri, joka päätyy sattumien kautta lohikäärmeen lentäjäksi Britannian ilmavoimiin. Laurencessa on hieman chosen one- henkeä. Lohikäärme, jonka lentäjäksi kaavailtiin täysin toista miestä, valitseekin Laurencen. Kyseinen otus, Temeraire, sattuu vieläpä olemaan erityisen harvinaista lajia, huippuälykäs ja yhteistyö Laurencen kanssa sujuu alusta asti saumattomasti. Ehkä olisin toivonut, että Novik olisi saanut lohikäärmeistä irti jotain muuta, kuin sen, että ne ovat lentäviä liskoja, joilla on ihmisen älykkyys (sekä puhekyky) ja koiran lojaalisuus.

Kuninkaan lohikäärmeen juoni keskittyy Laurencen totutteluun uuteen elämäänsä lentäjänä ja lohikäärmeen kouluttajana. Lukijalle tulee myös selväksi laivaston ja ilmavoimien eroavaisuudet sopivan käytöksen ja pukeutumisen suhteen. Laurence on varsin puiseva päähenkilö, mutta onhan hänellä yksi intohimo – armeijan muodollisuuksien noudattaminen!

Voi olla, että olisin pitänyt Kuninkaan lohikäärmeestä enemmän, jos olisin lukenut sen huomattavasti nuorempana. Kenties Temeraire olisi tuolloin iskenyt voimakkaammin johonkin söpöyshermoon. Kuninkaan lohikäärmeessä oli sentään yksi todella söpö lohikäärme, melkoinen reppana, jota symppasin kovasti. Muuten teos oli valitettavan keskinkertainen kivoista ideoista huolimatta. Sen verran lyhyt opus oli sentään kyseessä, että jaksoin pinnistellä loppuun saakka.

Summa summarum V

 1. Robert Kirkman: The Walking Dead #1
2. Jo Nesbø: Punarinta (u)
3. Clementine Ford: Fight Like A Girl
4. Jo Nesbø: Suruton (u)
5. Maja Lunde: Mehiläisten historia
6. Joe Abercrombie: Ennen hirttämistä
7. Saara Turunen: Sivuhenkilö
8. Margaret Atwood: Orjattaresi
9. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
10. Truman Capote: Aamiainen Tiffanyllä
11. Robert Kirkman: The Walking Dead #2
12. Susanne Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell
13. Joe Abercrombie: Kuninkaiden viimeinen keino
14. P. D. James: Oikeus on sokea
15. J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (u)
16. J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (u)
17. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (u)
18. J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (u)
19. Karl Ove Knausgård: Taisteluni #1
20. Astrid Lindgren: Veljeni, leijonamieli
21. Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
22. Sally Green: Savuvarkaat
23. Alan Moore: V niin kuin verikosto
24. Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta
25. Agatha Christie: Kuolema Niilillä
26. Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt
27. Albert Camus: Rutto
28. J.R.R. Tolkien: Kirjeitä joulupukilta

Yhteensä: 28
Omasta hyllystä: 12

 

Alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että blogi päivittyy noin kerran vuodessa. Olen ollut aikeissa kirjoittaa useammastakin kirjasta, mutta jostain syystä en ole tehnyt sitä. Sen sijaan olen viime vuonna kirjoittanut jotain ihan muuta – sain gradun valmiiksi toukokuussa ja valmistuin heinäkuussa! Valmistuminen lämmittää mieltä edelleen ja tuntuu hyvältä, kun saa jotain joskus valmiiksikin.

Vuonna 2020 hakeuduin useaan otteeseen vanhojen suosikkieni pariin. Jo Nesbøn Punarinnan ja Suruttoman luin toiseen kertaan ja pidin molemmista edelleen. Nesbøn tapa rakentaa mysteeriä on toki hieman kaavamainen, mutta kirjailija osaa asiansa ja hänen dekkarinsa ovat viihdyttävää luettavaa. Harry Potterit luin kesällä uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja nautin joka hetkestä. Tai itse asiassa aloitin Liekehtivästä pikarista, koska halusin lukea heti vähän pitemmän teoksen. Potterit kestävät häkellyttävän hyvin aikaa ja useita lukukertoja. Niiden lukeminen on kuin kääriytyisi lämpimään vilttiin.

Saara Turusen Sivuhenkilö herätti paljon ristiriitaisia tunteita. Olen luonnostellut jotain tekstiäkin kirjasta, mutta tuntui vaikealta pukea sanoiksi niitä tunteita, joita koin. Ehkä tiivistetysti voisi sanoa, että Sivuhenkilö ärsytti älyttömästi siksi, että sen kertoja edusti kovin monia niitä piirteitä, joista itsessäni en pidä. Teos sai aikaan kiusallista itsereflektiota! Ei huono saavutus kirjailijalta.

Susanne Clarken Jonathan Strange & herra Norrell odotti kirjahyllyssä luetuksi tulemista ehkä kymmenisen vuotta. Olin aloittanut kirjaa parikin kertaa, mutta en päässyt alkua pidemmälle, koska samalla oli joku toinen kirja kesken. Minulle jäi kuitenkin vahva tunne, että pitäisin kirjasta paljon, jos vain annan sille aikaa. Jonathan Strange & herra Norrell osoittautui lopulta erinomaiseksi romaaniksi, jonka lukemista nautin suunnattomasti. Oli hauskaa huomata, miten romaanin edetessä palaset loksahtelivat paikalleen saumattomasti ja ei-ennalta-arvattavasti.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni ei sen sijaan oli pienoinen pettymys, vaikka tähän ikään mennessä olisi varmaan jo pitänyt oppia, ettei ”kirjasensaatiolta” pidä odottaa liikoja. Taisteluni oli pääasiassa melko puisevaa jaarittelua, mutta sanottakoon, että loppupuoliskolla koittava siivoustalkookuvaus oli katharsistinen kokemus.

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt on ollut syksyn kirjatapauksia. Onneksi sain teoksen ystävältäni lainaan, sillä sen varausjono oli ja on aivan tolkuton. Korkeintaan vähän väsynyt oli myös itsereflektioon pakottava teos, mutta Sivuhenkilöä miellyttävällä tavalla, ja olen mielessäni palannut siinä esitettyihin asioihin monta kertaa. Uskoisin, että Kolun kirja on antoisin nimenomaan niille, jotka kamppailevat perfektionismin ja suorituskeskeisyyden kanssa.

Kirjavuosi päättyi Tolkienin Kirjeitä Joulupukilta kokoelmaan. Harvemmin tulee luettua tällaisia sesonkikirjoja. Kirjeitä Joulupukille oli kiva ja sympaattinen, Tolkienin kekseliäisyys jaksaa aina ihmetyttää.

Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta

On vuosi 1925. Irene Blum on uhrannut koko elämänsä Seattlen itämaisen taiteen museolle. Museossa avautuu kuraattorin paikka, mutta yllättäen paikan saakin Irenen sijasta Marshall Cabot -niminen mies. Luultavasti sukupuolensa takia. Sisuuntunut Irene päättää jättää Seattlen taakseen ja lähtee Kambodzaan etsimään kuparitauluja, joiden tiedetään kuuluneen muinaiseen khmerien kulttuuriin. 

 

Matkatoverikseen Irene saa Simone Merlinin,    nuoren ja viehättävän ranskalaisnaisen, joka on saanut mainetta temppelinryöstäjänä. Kuparitaulujen löytäminen toisi heille molemmille mittaamattomasti mainetta. Matkaan lähtevät myös Simonen ensirakkaus Claude sekä Shanghaissa yökerhoa pyörittänyt Marc Rafferty, ja pian selviää, että heistä jokaisella on omat syynsä mysteerin ratkaisemiseen.

 

Kaikki seurueessa tietävät, että jos he onnistuvat yrityksessään, he voivat muuttaa historian suuntaa. Mutta se mitä he lopulta löytävät Angkor Watin raunioista, on jotain mitä he eivät voineet kuvitella edes villeimmissä kuvitelmissaan...

 

Aina toisinaan muistaa kantapään kautta, että kirjan takakansiteksti on ensisijaisesti myyntipuhe ja toissijaisesti kuvaus kirjan sisällöstä. Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta on yksi niistä tapauksista, joissa takakannen perusteella odotukset teoksesta nousevat turhan korkealle.

Kasvoin ihaillen Indiana Jonesin ja Aarteenmetsästäjän Sydney Foxin kaltaisia sankareita. Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta pyrkii nähdäkseni luomaan jotakin samanlaista kuin Indiana Jones- elokuvat ainakaan, tarina vain sijoittuu 20- luvun Kambodžaan ja aarteenetsintäseikkailuun on tavoiteltu ehkä Agatha Christien tyylistä tunnelmointia ja arvoituksenrakentamista, joskaan ei erityisen onnistuneesti.

Kadonneiden muistojen kartta on Fayn esikoisteos, mikä varmasti osaltaan selittää haparointia. Teos olisi kaivannut reipasta editointia. Puolet romaanista kuluu palloillessa pitkin Indokiinaa ja tarina matelee eteenpäin. Hahmoja esitellään ja jännitteitä yritetään luoda siinä kuitenkaan onnistumatta. Perusteellinen taustoittaminen ilman mitään vetäviä juonielementtejä on tuhon tie: luin sivuja kyllästyneenä ja toivoin, että päästäisiin pian asiaan. Kiinnostavasta ideasta huolimatta tarina ei missään vaiheessa herää kunnolla eloon. Jos en olisi lukenut kirjaa lukupiiriä varten, olisin mitä todennäköisimmin jättänyt sen kesken.

Tylsistymisen lisäksi en voinut välttää orientalisoivalta tunteelta. Toisinaan Fayn kuvatessa (hyvin tarkkaan) henkilöiden pukeutumista, tuntui kuin olisi lukenut kirjailijan fantasiaa itsestään oman elämänsä Lara Croftina. Päähenkilö Irene on jotenkin naiivi suoraviivaisuudessaan ja tuntuu yrityksistä huolimatta kirjan maailmasta irralliselta. Orientalisoiva ote tuntui ristiriitaiselta sen sanoman kanssa, että eurooppalaiset (varsinkin ranskalainen Simone) olivat tiedostavia siirtomaavallan epäoikeudenmukaisuudesta. Toisaalta on kaiketi hauskempaa kirjoittaa hahmoja, jotka seikkailevat rikkaina länsimaalaisina upeissa silkkiasuissa pitkin mystistä Itää ja esiintyvät loppujen lopuksi moraalisesti hyveellisinä olentoina, sen sijaan, että teoksen sankarit hyväksyisivät siirtomaavallan kaikkine epäkohtineen. Myönnän kärjistämiseni, mutta anakronismin viboilta vain ei voi välttyä.

Onko Kadonneiden muistojen kartassa sitten mitään hyvää? Tekisi mieli sanoa, että ei. Voisin antaa pisteitä tarinan sijoittamisesta kulttuuripiiriin, joka usein jää angloamerikkalaisessa viihteessä katveeseen. Asetelma, neljä ”temppelinryöstäjää”, jotka kaikki toimivat omista motiiveistaan yhdessä, on sinänsä hyvä. Valitettavasti toteutus jättää paljon toivomisen varaa.

Summa summarum IV

1.     Ursula Le Quin: Kahdesti haarautuva puu

2.     Adam Silvera: More Happy Than Not

3.     Leena Krohn: Tainaron

4.     Ernst Cline: Ready Player One

5.     Maija Haavisto: Adeno

6.     Rainbow Rowell: Attachments

7.     Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides – Kauniina kuolleet

8.     Lionel Shriver: Poikani Kevin

9.     Charlie Jane Anders: All the Birds in the Sky

10.  L. M. Montgomery: Perinnönjakajat

11.   Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

12.  V. E. Schwab: Magian syvempi sävy

13.  Aki Ollikainen: Musta satu

14.  Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

15.  Joe Abercrombie: Ase itse

16.  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

17.  Claire Machintosh: Anna minun olla

18.  Meg Jay: The Defining Decade: Why Your Twenties Matter-And How to Make the Most of Them Now

19.  Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

20.  Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta

21.  Rainbow Rowell: Wayward son

22.  Alain Claude Sulzer: Kaikki hajoaa

23.  Scott Lynch: Locke Lamoran valheet

24.  Thomas Harris: Punainen lohikäärme

luettuja: 24, omasta hyllystä: 10

Vuosi 2019 oli hyvä kirjavuosi. Alkuvuodesta luin paljon ja haaveilin jopa Helmet- lukuhaasteen täyttämisestä. Perinteisesti hyvä lukuputki kuitenkin katkesi kesän saavuttua. Jostain syystä luen aina vähemmän kesällä kuin muina vuodenaikoina. Ehkä olen kesäisin enemmän ulkona? Tai sitten vuodenajassa on jotain hassulla tavalla passivoivaa, kun aikataulut ovat yleensä väljät. Vaan mitäpä siitä määrästä, laatu ratkaisee. Erityisen iloinen olen siitä, että tulin viimein lukeneeksi Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan. Muistan jo lapsena, kuinka tuon romaanin nimi kiehtoi minua ja teos roikkuikin ikuisuuden lukulistalle. Ilokseni sain huomata, että se lukukokemus hyvin hauska ja viihdyttävä ja teos saavutti heti aseman yhtenä lempikirjoistani.

Huomaan kuluneena vuonna lukeneeni erityisen paljon scifiä ja fantasiaa  - ihmekkös siis, jos kirjavuosi on tuntunut antoisalta. Vuoden odotetuin kirja oli ehdottomasti Rowellin Wayward son, jota nyt muistellessa jättikin vähän valjun jälkimaun. Fangirl ja Carry on olivat toisaalta niin hyviä, ettei niiden tekemään vaikutusta ihan heti ylitetä. Luin Siiri Enorannan tuotannon ehkäpä toistaiseksi parhaan teoksen Josir Jalatvan eriskummallisen elämän, jossa minulla kesti päästä alkuun, mutta jota en olisi halunnut lopettaa. Loppuvuodesta luettu Locke Lamoran valheet olikin mainio teos, enkä ollenkaan ymmärrä, miksi se jäi aikoinaan minulta pari kertaa kesken. Kiitänkin nyt itseäni siitä, että olen tahattomasti säästänyt joitain moderneja fantasiaklassikkoja tulevaisuuden varalle.

Muita hyviä lukukokemuksia olivat Aki Ollikaisen Musta satu ja Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Lionel Shriverin Poikani Kevin on jäänyt mieleen ristiriitaisena kirjana. Se oli mielenkiintoinen epäluotettavine kertojineen, mutta odotin ehkä jotain psykologisesti uskottavaa tarinaa joukkomurhaajaksi kehittymisestä. 

Muutamia pettymyksiäkin kirjavuoteen mahtui. Adam Silveran More Happy than Not oli hyvin omituinen teos. Juoneen oli lainattu elokuvaa Tahraton mieli ja lopputulos oli uskomattoman lohduton. En suosittele kenellekään. Tuntuu myös pahalta sanoa, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät tuotti pettymyksen, sillä Lumikko ja yhdeksän muuta on erinomainen ja nautin myös romaanista Sielut kulkevat sateessa. Maija Haaviston Adeno jätti kylmäksi lupaavasta alkuasetelmasta huolimatta ja Virgin Suicides mystifioi liiaksi tyttöyttä, vaikka se kai sen romaanin idea onkin.

Tilastojeni perusteella vuoden lukusaalis on yleensä kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen kirjan luokkaa. Täten asetin Goodreadsin lukutavoitteenkin maltillisesti kahteenkymmeneenviiteen. Helmet- lukuhaaste ei innosta aiempien vuosien tapaan, sillä olen jo luopunut ajatuksesta, että saisin sitä koskaan valmiiksi. Jotain tavoitteita tulee aina toki olla, joten sellainen voisi olla Susanna Clarken Jonathan Strangen & herra Norrelin lukeminen viimein kokonaan. Kirja on kärsinyt samasta ongelmasta kuin Locke Lamora: se on kököttänyt hyllyssäni vuosia, sen pitäisi olla hyvä ja se on aloitettu pariin kertaan. Itse asiassa olen pitänytkin kirjasta, mutta se on aina jäänyt jonkun muun lukemiston jalkoihin. Nyt kun olen muuttanut lukutapojani radikaalisi niin, että luen lähes aina vain yhtä kirjaa kerrallaan, voisi olla paremmat mahdollisuudet käydä kyseiseen teoksen kimppuun. Clarkelta ilmestyy syksyllä uusi romaani, joten olisi hauska lukea tämä aiempi ennen sitä. Toinen tavoite voisi olla lukea vuoden aikana muutama japanilainen romaani. Vuosi 2020 tulee olemaan graduntäyteinen – tai ainakin kevätkausi – joten vastapainoksi tarvitaan hyviä romaaneja ja muutakin viihdykettä.