Stephen King, yksi aikamme suosituimmista ja
tunnetuimista kauhukirjailijoista! Ellei peräti suosituin ja tunnetuin. Kingin
kirjoitustahtia voisi kuvata toteamus: kirja vuodessa, kaksi parhaassa. Vanha
viisaus on, että määrä ei korvaa laatua. Kingillä on hetkensä, jolloin hän on
todella hyvä kirjoittaja. Valitettavasti Uinu, uinu lemmikkini (Pet cemetary)
vuodelta 1983 ei ole Kingiä parhaimmillaan.
Lemmikkini on tyypilliseen tapaan osittain
omaelämäkerrallinen. Tarina sijoittuu Maineen (jossa Stephen King itse on
asunut) kuten monet muutkin hänen romaaneistaan. Myös kirjan lähtöasetelma on
Kingin omasta elämästä: perhe muuttaa taloon, jonka tuntumassa sijaitsee leveä tie.
Tiellä liikkuu raskasta liikennettä kovilla nopeuksilla, minkä vuoksi monet
lemmikit ovat kokeneet tiellä kohtalonsa. Lähellä taloa on lemmikkien
hautausmaa, jonne lapset ovat haudanneet eläimiä ja askarrelleet haudoille
kylttejä, kiviä ynnä muuta.
Kirjan eräänä ongelmana on uskomaton
ennalta-arvattavuus. Noin puolenvälin paikkeilla lukija pystyy kutakuinkin
arvaamaan, mitä tulee tapahtumaan ja loppuaika meneekin sitten näitä
”kauhistuttavia” tapahtumia odotellessa. Asiaa pahentaa vielä Tammen 80-luvulla
julkaisema painos, jonka takakannessa selostetaan lähes kaikki oleelliset
tapahtumat kirjassa.
Päähenkilö, lääkäri Louis Creed on ihan okei, mutta
hänen perheensä on lähinnä ärsyttävä. Tämä on hassua, sillä esimerkiksi
Hohdossa King pystyy kuvaamaan tarinan keskiössä olevaa perhettä hyvinkin
sympatiaa herättävällä tavalla. Hohdossa on myös pystytty onnistuneesti käsittelemään,
kuinka Overlook-hotelli saa vähitellen otteen Jackista. Lemmikissä tapahtuu
myös eräänlainen mielen nyrjähtäminen, joka on liian äkkinäinen ollakseen
uskottava. Tästä ei kyllä ehkä pitäisi moittia Kingiä liikaa, sillä jos
prosessia olisi kuvattu perusteellisemmin, kirja olisi ollut pidempi ja
nykyinen pituus tätä kirjaa oli ihan tarpeeksi.
Kirjaa on kuvattu psykologiseksi kauhuksi, ja sen
kantava teema on menettäminen sekä menettämisen pelko. Monet pitävät Uinu, uinu
lemmikkiä pelottavana kirjana. Pelon tunne on tietysti hyvin yksilöllistä. Itse
en muista pelänneeni yhtäkään kauhukirjaa sitten ala-asteen, mutta nautin silti
hyvän kauhun ja kauhuromantiikan lukemisesta. King on itse todennut seuraavaa:
"Kauhistuin
itsekin kirjoittaessani romaaniani... se avasi mustia syvyyksiä, joissa en
haluaisi enää toiste käydä..."
En totta puhuen ymmärrä, mitä niin kauhistuttavaa
tässä kirjassa on. Kirjan pelottavaksi tarkoitetut asiat eivät ole pelottavia
(tämä korostuu etenkin kirjan lopussa). Minua ei liikuttanut, mitä kauheaa
Louis Creedille ja hänen perheelleen tapahtuu. Ehkä joku toinen lukija pystyy samastumaan häneen enemmän? King ei edes hyödynnä kirjan
kiinnostavinta hahmoja ja rakenna hänen kauttaan jotain twistiä. Ja tietysti
tässäkin kirjassa saamme nauttia rasittavimmasta king-kliseestä: irrallisista
lauseista, joita päähenkilö ajattelee. Esimerkiksi sellaiset kun Oz suuli ja hilmuinen ja Hey ho, let’s go.
Tämän kaiken arvostelun päätteeksi lienee todettava,
että ei Uinu, uinu lemmikkini varsinaisesti huono kirja ole, lähinnä
keskinkertainen. Lukukokemus oli kokonaisuudessaan viihdyttävä siitä
huolimatta, että huonoja puolia oli paljon. Empiiristen tutkimustenin
perusteella Uinu, uinu lemmikkini on Kingin suosituimpien kirjojen joukossa, ja
sitä myös pidetään pelottavana. Itse tuskin enää palaan tähän kirjaan, mutta
siirryn mielenkiinnolla seuraavaan Kingiin eli It:iin.
Soundtrack: Ramones - Pet Sematary
Soundtrack: Ramones - Pet Sematary
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti