tiistai 20. lokakuuta 2015

Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini

Stephen King, yksi aikamme suosituimmista ja tunnetuimista kauhukirjailijoista! Ellei peräti suosituin ja tunnetuin. Kingin kirjoitustahtia voisi kuvata toteamus: kirja vuodessa, kaksi parhaassa. Vanha viisaus on, että määrä ei korvaa laatua. Kingillä on hetkensä, jolloin hän on todella hyvä kirjoittaja. Valitettavasti Uinu, uinu lemmikkini (Pet cemetary) vuodelta 1983 ei ole Kingiä parhaimmillaan.




Lemmikkini on tyypilliseen tapaan osittain omaelämäkerrallinen. Tarina sijoittuu Maineen (jossa Stephen King itse on asunut) kuten monet muutkin hänen romaaneistaan. Myös kirjan lähtöasetelma on Kingin omasta elämästä: perhe muuttaa taloon, jonka tuntumassa sijaitsee leveä tie. Tiellä liikkuu raskasta liikennettä kovilla nopeuksilla, minkä vuoksi monet lemmikit ovat kokeneet tiellä kohtalonsa. Lähellä taloa on lemmikkien hautausmaa, jonne lapset ovat haudanneet eläimiä ja askarrelleet haudoille kylttejä, kiviä ynnä muuta.

Kirjan eräänä ongelmana on uskomaton ennalta-arvattavuus. Noin puolenvälin paikkeilla lukija pystyy kutakuinkin arvaamaan, mitä tulee tapahtumaan ja loppuaika meneekin sitten näitä ”kauhistuttavia” tapahtumia odotellessa. Asiaa pahentaa vielä Tammen 80-luvulla julkaisema painos, jonka takakannessa selostetaan lähes kaikki oleelliset tapahtumat kirjassa.

Päähenkilö, lääkäri Louis Creed on ihan okei, mutta hänen perheensä on lähinnä ärsyttävä. Tämä on hassua, sillä esimerkiksi Hohdossa King pystyy kuvaamaan tarinan keskiössä olevaa perhettä hyvinkin sympatiaa herättävällä tavalla. Hohdossa on myös pystytty onnistuneesti käsittelemään, kuinka Overlook-hotelli saa vähitellen otteen Jackista. Lemmikissä tapahtuu myös eräänlainen mielen nyrjähtäminen, joka on liian äkkinäinen ollakseen uskottava. Tästä ei kyllä ehkä pitäisi moittia Kingiä liikaa, sillä jos prosessia olisi kuvattu perusteellisemmin, kirja olisi ollut pidempi ja nykyinen pituus tätä kirjaa oli ihan tarpeeksi.

Kirjaa on kuvattu psykologiseksi kauhuksi, ja sen kantava teema on menettäminen sekä menettämisen pelko. Monet pitävät Uinu, uinu lemmikkiä pelottavana kirjana. Pelon tunne on tietysti hyvin yksilöllistä. Itse en muista pelänneeni yhtäkään kauhukirjaa sitten ala-asteen, mutta nautin silti hyvän kauhun ja kauhuromantiikan lukemisesta. King on itse todennut seuraavaa:

"Kauhistuin itsekin kirjoittaessani romaaniani... se avasi mustia syvyyksiä, joissa en haluaisi enää toiste käydä..."

En totta puhuen ymmärrä, mitä niin kauhistuttavaa tässä kirjassa on. Kirjan pelottavaksi tarkoitetut asiat eivät ole pelottavia (tämä korostuu etenkin kirjan lopussa). Minua ei liikuttanut, mitä kauheaa Louis Creedille ja hänen perheelleen tapahtuu. Ehkä joku toinen lukija pystyy samastumaan häneen enemmän? King ei edes hyödynnä kirjan kiinnostavinta hahmoja ja rakenna hänen kauttaan jotain twistiä. Ja tietysti tässäkin kirjassa saamme nauttia rasittavimmasta king-kliseestä: irrallisista lauseista, joita päähenkilö ajattelee. Esimerkiksi sellaiset kun Oz suuli ja hilmuinen ja Hey ho, let’s go.


Tämän kaiken arvostelun päätteeksi lienee todettava, että ei Uinu, uinu lemmikkini varsinaisesti huono kirja ole, lähinnä keskinkertainen. Lukukokemus oli kokonaisuudessaan viihdyttävä siitä huolimatta, että huonoja puolia oli paljon. Empiiristen tutkimustenin perusteella Uinu, uinu lemmikkini on Kingin suosituimpien kirjojen joukossa, ja sitä myös pidetään pelottavana. Itse tuskin enää palaan tähän kirjaan, mutta siirryn mielenkiinnolla seuraavaan Kingiin eli It:iin.


Soundtrack: Ramones - Pet Sematary

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti