En itseasiassa edes
tiennyt, kuinka valtavan suosittu Leijapoika on. Menestys on helppo ymmärtää.
Leijapoika on niitä kirjoja, joiden lukemista on vain pakko jatkaa eteenpäin.
Kirjan päähenkilö Amir ei varsinaisesti ole mikään sankarihahmo, hän on lähinnä
pikkusieluinen ja itsekäs. Amirin paras lapsuudenystävä on perheen palvelijan
poika Hassan, joka kuuluu alemaan yhteiskuntaluokkaan. Tämä on hieman
ongelmallista, sillä ulkopuolinen maailma odottaa Amirin myös kohtelevan
Hassania vähempiarvoisena. Poikien ystävyys kohtaa loppunsa, kun Amir kääntää
Hassanille selkänsä. Hän saa myöhemmin tilaisuuden toimia epäitsekkäästi ja
näin sovittaa tekonsa.
Kirjan alussa on
mielestäni kiinnostava ristiriita, mikä syntyy siitä, että Amir tiedostaa häntä
”alampiarvoisen” Hassanin oikeasti olevan jalompi ja parempi ihminen. Myös
Amirin ongelmallinen suhde isäänsä, joka olisi kai toivonut poikansa olevan
enemmän kaltaisensa, on kutkuttava. Itseasiassa kirja olisi voinut olla
nykyistä parempi, jos se olisikin keskittynyt pelkästään näiden ihmissuhteiden
kuvaamiseen moraalitarinan sijaan.
Leijapojan parasta antia oli mielestäni se, kuinka se kuvasi minulle vierasta kulttuuria. Tietämykseni Lähi-idästä on lopulta aika ohutta. Leijapoika toi kiinnostavasti myös esiin sen, kuinka vahvasti kulttuuri vaikuttaa silloinkin, kun ihminen muuttaa toiseen maahan ja aivan erilaisen kulttuurin piiriin. Amerikassa asuva afgaaniyhteisö toimii edelleen monien kulttuurinormiensa mukaan, olkoonkin, että ne nuorista tuntuvat ehkä vanhanaikaisilta. Tätä on mielestäni aika vaikeaa ymmärtää.
Leijapojan juonenkäänteitä on moitittu siitä, että ne ovat turhan epäuskottavia sattumia. Ne ovatkin epäuskottavia, mutta voisin kuvitella, että tarinan on tarkoitus olla enemmän allegorinen kuin realistinen. Nämä yhteensattumat ovat kuitenkin niin alleviivattuja, että pidän sitä jo lukijan aliarviointina. Ja tästä päästäänkin siihen, mistä itse en kirjassa pitänyt. Leijapoika tuntuu käyttävän jotenkin hirvittävän tuttuja ja hyväksi havaittuja konventioita saadakseen lukijansa järkyttymään tai liikuttumaan. Hieman ennen käännekohtaa, Hassan lähtee hakemaan Amirille pudonnutta leijaa ja toteaa ”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”. Lukijan ei tarvitse olla huolissaan etteikö tätä lausetta vielä sopivassa kohdassa nähtäisi. Olen huomannut saavani allergisia oireita aina, kun törmään tähän tunteiden manipulointiin jossakin fiktiossa. Toisekseen, vaikka Amir kaikkine heikkouksineen onkin inhimillinen ja realistinen hahmo, häntä kohtaan on vaikea tuntea sympatioita enkä edes oikeastaan haluaisi antaa hänelle mitään synninpäästöä.
Goodreadsista opin, että Leijapojalla on katkerat vihaajansa, joiden mielestä kirja, kirjailija ja fanit ovat kaikki yhtä idioottimaisia. Teos tuskin saisi osakseen kaikkia yhden tähden arvosanoja sekä tuohtuneita avautumisia, ellei se olisi niin älyttömän suosittu. Tunnistan itsessänikin sen puolen, joka hieman provosoituu hypestä kirjan tai muun kulttuurituotteen ympärillä ja se alkaa vaikuttaa huonommalta kuin kenties onkaan. Onko tämä kuitenkaan reilua? Saako sinänsä hyvin kirjoitetulle proosateokselle antaa surkean arvosanan, jos se ärsyttää itseä? Pitäisikö ne kaikkein huonoimmat arvosanat säästää kirjoille, jotka ovat myös kielellisesti huonoja? Toisaalta käsitykset siitä, millaista on hyvin kirjoitettu proosa, vaihtelevat ihan sen mukaan keneltä kysyy. Minä esimerkiksi rakastan Sormusten herran kerrontaa, mutta tunnen monia ihmisiä joiden mielestä se on puuduttavaa.
Leijapojassa on puutteita, mutta silti sanoisi sitä missään nimessä epäonnistuneeksi tai surkeaksi kirjaksi. Mitä on hyvä kirjallisuus, ja miksi suosittu kirja aiheuttaa niin paljon vihaa.. siinäpä kysymyksiä, joita toivottavasti ehdin joskus pohtimaan enemmänkin.
PS. Niin ja loppuun vielä pakollinen nillitys siitä, miten leijannarusta ei tule haavoja käsiin, jos käyttää hanskoja.
Leijapojan parasta antia oli mielestäni se, kuinka se kuvasi minulle vierasta kulttuuria. Tietämykseni Lähi-idästä on lopulta aika ohutta. Leijapoika toi kiinnostavasti myös esiin sen, kuinka vahvasti kulttuuri vaikuttaa silloinkin, kun ihminen muuttaa toiseen maahan ja aivan erilaisen kulttuurin piiriin. Amerikassa asuva afgaaniyhteisö toimii edelleen monien kulttuurinormiensa mukaan, olkoonkin, että ne nuorista tuntuvat ehkä vanhanaikaisilta. Tätä on mielestäni aika vaikeaa ymmärtää.
Leijapojan juonenkäänteitä on moitittu siitä, että ne ovat turhan epäuskottavia sattumia. Ne ovatkin epäuskottavia, mutta voisin kuvitella, että tarinan on tarkoitus olla enemmän allegorinen kuin realistinen. Nämä yhteensattumat ovat kuitenkin niin alleviivattuja, että pidän sitä jo lukijan aliarviointina. Ja tästä päästäänkin siihen, mistä itse en kirjassa pitänyt. Leijapoika tuntuu käyttävän jotenkin hirvittävän tuttuja ja hyväksi havaittuja konventioita saadakseen lukijansa järkyttymään tai liikuttumaan. Hieman ennen käännekohtaa, Hassan lähtee hakemaan Amirille pudonnutta leijaa ja toteaa ”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”. Lukijan ei tarvitse olla huolissaan etteikö tätä lausetta vielä sopivassa kohdassa nähtäisi. Olen huomannut saavani allergisia oireita aina, kun törmään tähän tunteiden manipulointiin jossakin fiktiossa. Toisekseen, vaikka Amir kaikkine heikkouksineen onkin inhimillinen ja realistinen hahmo, häntä kohtaan on vaikea tuntea sympatioita enkä edes oikeastaan haluaisi antaa hänelle mitään synninpäästöä.
Goodreadsista opin, että Leijapojalla on katkerat vihaajansa, joiden mielestä kirja, kirjailija ja fanit ovat kaikki yhtä idioottimaisia. Teos tuskin saisi osakseen kaikkia yhden tähden arvosanoja sekä tuohtuneita avautumisia, ellei se olisi niin älyttömän suosittu. Tunnistan itsessänikin sen puolen, joka hieman provosoituu hypestä kirjan tai muun kulttuurituotteen ympärillä ja se alkaa vaikuttaa huonommalta kuin kenties onkaan. Onko tämä kuitenkaan reilua? Saako sinänsä hyvin kirjoitetulle proosateokselle antaa surkean arvosanan, jos se ärsyttää itseä? Pitäisikö ne kaikkein huonoimmat arvosanat säästää kirjoille, jotka ovat myös kielellisesti huonoja? Toisaalta käsitykset siitä, millaista on hyvin kirjoitettu proosa, vaihtelevat ihan sen mukaan keneltä kysyy. Minä esimerkiksi rakastan Sormusten herran kerrontaa, mutta tunnen monia ihmisiä joiden mielestä se on puuduttavaa.
Leijapojassa on puutteita, mutta silti sanoisi sitä missään nimessä epäonnistuneeksi tai surkeaksi kirjaksi. Mitä on hyvä kirjallisuus, ja miksi suosittu kirja aiheuttaa niin paljon vihaa.. siinäpä kysymyksiä, joita toivottavasti ehdin joskus pohtimaan enemmänkin.
PS. Niin ja loppuun vielä pakollinen nillitys siitä, miten leijannarusta ei tule haavoja käsiin, jos käyttää hanskoja.
Mulla oli vähän sama ongelma - en osannut sääliä Amiria. Ehkä vielä ihan kirjan alussa, kun Baba ei millään tuntunut ymmärtävän tai hyväksyvän poikansa taipumuksia.
VastaaPoistaEn osaa vieläkään yli vuosi lukemisesta jälkeen sanoa, pidinkö Leijapojasta varsinaisesti. Vaikutuin. Välillä ihastuinkin. Pystyn näkemään sen kaunokirjallisen arvon, ja ihmettelen kyllä, että miten jotkut ovat sille yhtä tähteä antaneet. Ehkä pitäisi olla jokin systeemi, jossa pelkän tähtiarvosanan lisäksi pitäisi jotenkin selittää, oliko perusteena vain omat eriävät mieltymykset vai oikeasti se, ettei teos ollut kovinkaan hyvä :D Varmasti monet ovat tästä kyllä ihan omin avuinkin avautuneet.
Sama täällä. Lapsi-Amar oli paljon sympaattisempi: hyvään asemaan syntynyt, mutta ei saanut isän rakkautta ja hyväksyntään omana itsenään. Lopulta hänen kohtalonsa ei juuri liikuttanut minua. Rakkaustarinakin, johon käytettiin aivan hirveästi sivuja, oli minusta ihan sieluton. :D
PoistaLeijapojassa oli hyviä juttuja, esimerkiksi alun kuvauksia Afganistanista luin todella mielelläni, samoin suhde isän ja pojan välillä oli kiinnostava. Ei se minusta yhden tähden arvoinen kirja puutteineenkaan ole. Goodreadsissa onkin tästä kirjasta pitkiä avautumisia, mikä on ihan kiva, koska arvosanat eivät itsessään kerro, miksi kirja oli henkilön mielestä hyvä tai huono. Jotkut olivat myös moittineet Leijapojan kirjoitustyyliä, näin käännöksen lukeneena pidin sitä itse ihan hyvänä.