sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Vladimir Nabokov: Lolita

"Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta."

Keski-ikäinen Humbert Humbert rakastuu 12-vuotiaaseen Lolitaan eli Dolores Hazeen niin intohimoisesti, että on valmis menemään naimisiin tytön äidin kanssa vain päästäkseen lähelle Lolitaa. Kun Charlotte Haze yllättäen kuolee, Humbertista tulee Lolitan isäpuoli. Syyllisyyden ja halun riivaama Humbert pelkää paljastuvansa ja pakenee halki Yhdysvaltojen mukanaan Lolita, josta on tullut Humbertin pakkomielle ja eroottisten unelmien kohde.


Päätin viimein tutustua Nabokovin tuotantoon kuultuani kehuja hänen mieleenpainuvasta tyylistään. Minun teki itse asiassa mieli lukea Nabokovin varhaisempaa tuotantoa oleva Naurua pimeässä, jota Gummeruksen sivuilla kuvailtiin Lolitan sisarteokseksi. Päädyin kuitenkin viimeksi mainittuun jostakin höpsöstä syystä tyyliin "suuri klassikko ensin". Epäilin itse asiassa hieman, olisiko Lolita oikeasti erityisen radikaali. Ehkäpä kyseessä nykylukijan näkökulmasta ylilyönti, kuten jokin Hannu Salaman Juhannustanssit? No, Lolita osoittautuikin melko epämiellyttäväksi, vaikka kielellisesti hienoksi teokseksi.

Nabokovin sivistyksen taso lienee melkoinen, niin paljon hän kerronnassaan viljelee viittauksia kirjallisuuteen ja kieleen. En varmasti pystynyt poimimaan joukosta läheskään kaikkia ja konkreettisena muistona jäi mieleen vain pieni yksityiskohta: sirkumfleksi-kulmakarvat. Tässä mielessä Lolitaa oli hauskaa lukea. Välillä kielen runsaus tosin kääntyi hieman puuduttavaksi ja toivoin tiivistämistä, kun Humbert jäi pitkiin Lolitan ihon, liikkeiden ja kehon kuvailuun. Siitäkin huolimatta, että kyseiset kohdat olivat tärkeitä hahmon mielenmaisemassa.

Tätä vakavammat ongelmat minulle tuotti päähenkilömme. En voinut ostaa Humbertin syöttämää ajatusta Lolitan juonikkuudesta ja oikuista. Kyseessä oli kuitenkin lapsi, joka vain sopetui omalla tavallaan pedofiilin isäpuolensa kanssa elämiseen. Koin Humbertin välillä niin vastenmieliseksi, että mietin voiko tarina päättyä millään minua tyydyttävällä tavalla. Loppua kohden Humbert kuitenkin rappioiutuu yhä enemmän, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Lolita saa ajattelemaan, kuinka pelottavaa ja kauhistuttavaa pakkomielteisyys voi olla.

Lukukokemus oli kaiken kaikkiaan vaikuttava ja Lolita ollut hämmentävän paljon ajatuksissa lukemisen jälkeen. Se ei ole kirja, jota rakastaisin kuten lempikirjojani ja palaisen tunnelmoimaan sen parhaita kohtauksia. Kukapa silti tietää, vaikka lukisinkin joskus uudestaan. Nabokovin muut teokset ovat edelleen lukulistalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti