Robert Louis Stenvenson: Aarresaari

Robert Louis Stevensonin Aarresaaressa on kaikki mahdollinen klassiseksi muodostuneeseen merirosvokuvastoon kuuluva romminjuonnista puhuvan papukaijaan. En todella tiedä, mistä nämä kaikki merirosvoihin liittyneet elementit ovat alkujaan peräisin. Aarresaari sattuu olemaan ainoa merirosvoista kertova kirja, jonka olen lukenut. Merirosvot-hakusanan käyttäminen tuottaa kirjaston aineistohaussa tulokseksi pääasiassa lapsille suunnattua kirjallisuutta. Voisin kuvitella, että muissakin ikäluokissa tällaiselle viihteelle voisi olla kysyntää vai menikö niiden aika jo?

Merenkulku, tutkimusmatkailu ja haaksirikkoutumiset ovat kuitenkin kirjallisuuden kestoaiheita. Purjelaivan tai yksinäisen saaren eristäytyneisyys tarjoavat kutkuttavia lähtökohtia niin yksilön selviytymistarinaan, ryhmän toiminnan tarkasteluun ja vieraiden, yliluonnollistenkin, asioiden kuvaamiseen. Merimatkat kun eivät tapaa sujua, kuten niiden odotetaan sujuvan. 

Aarresaari on varsin viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu. Siinä on paljon erilaisia kuvauksia ja tapahtumia melko lyhyeksi kirjaksi, mutta se ei silti ole hätäinen tai kiireinen. Kirja alkaa koleissa tunnelmissa pienestä majatalon saatua mystisen vanhan merirosvon vieraakseen. Alun tunnelma on melko pahaenteinen ja lyhyen toiveikkaamman ja onnellisen vaiheen jälkeen alkaa toisenlainen jännitys miehistön juonittelun seurauksena. Erityisesti nautinkin lukea miehistön selviytymisestä kapinallisten ylivoiman edessä.

Stevensonista puhuttaessa en malta olla vertaamatta häntä toiseen 1800-luvulla vaikuttaneeseen seikkailujen kirjoittajaan, nimittäin Jules Verneen. Verneltä lukemieni teosten Maailman ympäri 80 päivässä ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri perustella mieluisammaksi osoittautuu Stevenson. En voi kieltää etteikö Verne olisi ollut hyvin innovatiivinen kirjailija kuvatessaan vaikkapa kapteeni Nemon sukellusalusta Nautilusta. Kääntöpuolena on se, että nykylukija tietää Nautiluksen ominaisuuksien olevan mahdottomia, mikä tekee tarkan kuvailun (ainakin omasta mielestäni) hieman pitkästyttäväksi. Suurimpana ongelmakohtana Vernellä pidän silti hänen hahmogalleriaansa, joka on jopa huvittavan stereotyyppinen. Ei sillä etteikö Stevensonkin harrastaisi samaa, joskaan ei missään määrin samassa mittakaavassa kuin Verne vaikkapa Phileas Foggin hahmossa. 

Stevensonin kapteeni Smollet sekä tohtori Livesey ovat hyvin herrasmiesmäisiä brittejä, joissa ei ole moitteen sijaa. Merirosvot nousevatkin heitä kiinnostavimmiksi. John Silver on ehdottomasti Aarresaaren maukkain hahmo. Hän on opportunisti, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta puhelahjojensa ansiosta. Hänessä on aivan erityistä karismaa verrattuna vaikkapa kirjan umpihyveellisiin kapteeni Smolletiin ja Liveseyhin. Silver on neuvokas ja ovela, kuten myös kirjan päähenkilö sekä kertoja Jim Hawkins. Hawkinsin ikää ei kerrota, mutta oletan hänen olevan noin 13-vuotias tai nuorempikin. Useammassakin kuvauksessa Aarresaarta pidetään Hawkinsin kasvutarinana, mutta minun nähdäkseni hänen hahmossaan ei tapahtu tarinassa muutosta.

Olin hiljattain eräällä luennolla, jolla muun muassa Aarresaarta käsiteltiin. Tämä kurssi saikin minun lopullisesti lukemaan kyseisen teoksen. Minulle selvisi, että Björn Larsson-niminen kirjalija on tehnyt kertomuksen Long John Silver, joka on Silverin näkökulma tarinaan. Fan-fictionia siis, varsin hauskasta lähtökohdasta. Samalla esille tuli kiinnostavanoloinen tutkimus saarista kirjallisuudessa, Yrjö Hirnin Valtameren saari.