Risto Vahanen, Seppo Fränti: Jolo, 140 päivää panttivankeina viidakossa

 

Uutiskuvat parrakkaista miehistä resuisessa viidakkomajassa jäivät aikoinaan vahvasti mieleen. Muistelin Jolon saaren panttivankitapausta kesällä ja kas, kirpparireissulta bongasin Fräntin ja Vahasen kirjoittaman muistelmateoksen kyseisestä tapahtumasta.

Kirja olikin mielenkiintoinen. Erityisesti huomioni kiinnitti se, etteivät panttivangit lopulta tutustuneet toisiinsa kovinkaan läheisesti ja se, että heidän välillään oli paljonkin skismoja. Ehkä olen katsonut liikaa Hollywood-elokuvia, kun kuvittelin panttivankitilanteen luovan ihmisistä yhteen hiileen puhaltavan tiimin. Kaikki panttivangit eivät vapauduttuaan palanneet edelliseen elämäänsä: Seppo Fränti jäi lopulta sairaseläkkeelle ja ranskalainen Stéphane Loisy erakoitui. Länsimaisista turisteista saatavat lunnaat ovat huikean hyvä bisnes, enkä yhtään ihmettele, että Jolon saaren kaltaisessa periferiassa tällainen tulonhankinta houkuttaa. Kuten Vahanen kuvailee, viidakossa aika on loppumaton luonnonvara ja 4,5 kuukauden panttivankidraamalla on sieppaajille Filippiinien elintasoon nähden melkoinen tuotto. 

Fräntin ja Vahasen ”matkakertomus” on varsin suorasukainen käsitellessään matoja, vatsavaivoja ja turhautumista niin muihin panttivankeihin kuin vangitsijoihinkin. Tämä kirja lienee ainoa matka, jonka aion koskaan tuohon maailmankolkkaan tehdä, vaikka sukeltelu Sipadanin paratiisisaarella Jacques Cousteaun jalanjäljissä kuulostaankin upealta. Sipadan kuuluu Maleasiaan, joka ei itsessään ole erityisen vaarallinen matkailukohde, mutta on turhan lähellä Filippiineille kuuluvaa Sulun saaristoa, jonne matkustamista Ulkoministeriö kehottaa välttämään.

Loppulausahdus ”Mitään todellista ei ole saatu aikaan -kaikki jää ennalleen!” oli puhutteleva. Käytännössä kaikella kärsimyksellä ja verenvuodatuksella ei saatu aikaan mitään parannusta köyhille Etelä-Filippiinien asukkaille ja muutosta niihin olosuhteisiin, jotka vielä tänäänkin johtavat turistien sieppauksiin ja muuhun rikollisuuteen.

Kirjallinen maailmanympärimatka

Lisäsin oikeaan sivupalkkiin tänä vuonna kaksi sivua: toinen on omistettu Helmet-lukuhaasteelle ja toinen tälle uljaalle maailmankirjallisuuden lukuprojektille. Monissa blogeissa on ollut samanlaisia oman lukemisen maailmankartan laajentamiseen tähtääviä haasteita, esimerksi niin, että luetaan kirja jokaisesta maasta. Innostuin aiheesta itsekin, varsinkin siksi, että kirjoja tulee valittua kovin helposti lähinnä angloamerikkalaisilta kirjailijoilta.

Vaikea osuus on sen määrittely, mitkä kirjat luen mukaan haasteeseen. Ajattelin lähteä sellaisesta rajauksesta, että kirjailijan kotimaa ja kirjan tapahtumapaikka olisivat samat. Saa nähdä, milloin kirjojen löytäminen näillä ehdoilla ja osaamillani kielillä muuttuu vaikeaksi! Alla tämänhetkinen, vielä varsin vaatimaton tilanteeni.

AASIA
Japani
Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

EUROOPPA
Ranska
Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Viehättävä japanilainen romaani kertoo entisestä matematiikan professorista, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän, hänen talouttaan hoitavasta nuoresta naisesta ja naisen 10-vuotiaasta pojasta, Juuresta. Aluksi yhteiselämä tuntuu hankalalta ja toisten tavat vaikeilta hyväksyä, mutta yllättäen erikoinen kolmikko löytää yhteisen nimittäjän baseballista ja salaisuudet alkavat selvitä. Kuka on nainen professorin keräilykorttilaatikon pohjalta löytyneessä valokuvassa? Mikä kaikkia taloudenhoitajan elämän miehiä vaivaa? Voiko rakastaa ihmistä jota ei muista? Mistä numerot tulevat? Tämä koskettava ja inhimillinen tarina johdattaa lukijankin kiehtovasti numeroiden maailman ihmeiden äärelle. 

Professori ja taloudenhoitaja kertoo muistisairaasta matematiikan professorista, tämän taloudenhoitajasta ja taloudenhoitajan pojasta. Professori on auto-onnettomuuden seurauksena saanut vamman, joka rajoittaa hänen muistinsa 80 minuuttiin. Elämänsä helpottamiseksi hän liimailee takkiinsa muistilappuja. Ajatukset kääntyvät tietenkin heti Christopher Nolanin Memento-elokuvaan, jossa päähenkilö kärsii samankaltaisesta muistiongelmasta. Hänen selviytymisstrategiaansa kuuluvat tatuoinnit ja Polaroid-kuvat, mikä on varmasti jokseenkin käytännöllisempi ratkaisu kuin vaatteista roikkuvat paperilaput.

Jos joku suosittelisi minulle kirjaa ”hyvän mielen kirjana”, suhtautumiseni olisi todennäköisimmin skeptinen, ja pelkäisin kirjan olevan teennäinen ja siirappinen. Professori ja taloudenhoitaja kuitenkin sopii kategoriaan täyttämättä edellä mainittuja negatiivisista ominaisuuksia. Tunnelma kirjassa on kuin jonakin pysähtyneenä kesäpäivänä vuosien takaa, jotenkin nostalginen. 

Tuntuu kauhistuttavalta ajatella, että muisti toimisi vain kahdeksankymmenen minuutin jaksoissa. Elämähän suorastaan kiitäisi eteenpäin, kun käsitys ajankulusta katoaa. Yhtäkkiä huomaisi, että kymmeniä vuosia on valunut jonnekin. Toisaalta myös ikävät asiat unohtuvat, ja jokaisen 80 minuuttisen voi aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Professori on onnekseen viehättynyt matematiikasta, joka on ikuista ja muuttumatonta, ja jaksaa olla aiheesta loputtoman innoissaan. Hän onnistuu tartuttamaan innotuksensa myös taloudenhoitajaan, ja kenties ainakin osaan lukijoista.

Professorilla ja taloudenhoitajan pojalla, Juurella, on yhteisenä mielenkiinnon kohteena baseball. En ole itse sanottavammin kiinnostunut minkään urheilulajin seuraamisesta, mutta Ogawa onnistuu kirjoittamaan baseballottelusta niin, että se vaikuttaa jopa minusta kivalta ajanvietteeltä. Urheilutapahtuman kuvauksena siis huomattavasti hauskempi kuin Tokion olympialaisten avajaiset Juha Itkosen romaanissa Hetken hohtava valo. Ei ihme, että kyseinen kirja jäi minulta kesken.

Professori ja taloudenhoitaja on aika kevyt kirja olematta kuitenkaan tyhjän tai ohuen tuntuinen. Harmonisuus ja optimistisuus välittyivät hyvin, mutta elämänviisauksilta ja keittiöfilosofoinnilta onnellisesti vältyttiin. Tiivistettynä voisi sanoa, että lopullinen fiilis oli oikein hyvä.