Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Kannatti tälläkin kertaa vilkuilla Helsingin kirjamessujen kahden euron kirjabakkanaaleja. Sieltä nimittäin löytyi lompakolle suotuisaan hintaan tämä Rainbow Rowellin kirja, jonka tilaamista nettikaupasta olin suunnitellut jo moneen otteeseen. Rowellilta aiemmin lukemani Fangirl ja Carry on tekivät sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että tottahan muukin hänen tuotantonsa on pakko lukea.

Eleanor & Park sijoittuu vuoden 1986 Nebraskaan, ja sen amerikkalainen maailma tuntuu hassulta tavalta kotoisalta. Amerikkalainen populaarikulttuuri lienee korruptoinut minut pahemmin kuin ymmärränkään. Jopa 80 -luku tuntuu kodikkaalta, vaikka en ole tuota vuosikymmentä itse kokemassa. No, ehkä sen yhdeksänkymmentäluvun alku ei ollut niin kovin poikkeava 80-luvusta? Kuuntelin minäkin lapsena c-kasetteja, aivan kuin Eleanor ja Park.

Muistaakseni yhdessä Rainbow Rowellin kirjailijaesittelyssä todetaan, että hän kirjoittaa aina ihmisistä, jotka puhuvat paljon. Tämä on ihan totta, ja dialogi on mielestäni myös Rowellin kirjojen suola. Rakastan sitä, kuinka Rowell rakentaa ihmissuhteita, jotka eivät ole aina ihan yksiselitteisiä tai helppoja. Eleanor & Park loppuu kirjailijan totuttuun tyyliin tyydyttävästi: ei ylitsevuotavaan onnellisuuteen, jossa kaikki ongelmat ovat kadonneet taivaan tuuliin. Rowellin kirjat myös onnistuvat käsittelemään nuorten ja nuorten aikuisten elämän hyvin arkipäiväisiä haasteita, jotka eivät ole kyllästyttävällä kotibileet-päihteet-irtosuhteet-akselilla.

Carry oniin ja Fangirliin verrattuna Eleanor & Park on paikoitellen jopa synkkä, vaikka ei onneksi lohduton. Eleanorin väkivaltainen isäpuoli, väkivaltaan alistunut äiti ja välinpitämätön isä tekivät surulliseksi. Kotitaustan vaikutuksesta Eleanorin on selvästi vaikea luottaa aikuisiin tai siihen, että hänestä pidettäisiin. Koska perhe on vähävarainen, Eleanor on tottunut ettei uusia tavaroita niin vain hankita, ja pelkää siksi turmelevansa Parkin sarjakuvalehdet. Tämä kaikki tuntuu täysin uskottavalta. Eleanor & Park jäikin mieleen ehkä enemmän selviytymis- kuin rakkaustarinana.

Minulla on joku mielikuva, että kirjasta olisi suunniteltu elokuvaa. Nimenomaan tämän kirjan kohdalla elokuva audiovisuaalisena mediana tarjoaisi paljon, 80-luvussa on kuitenkin niin tunnistettava oma estetiikkansa. Puhumattakaan musiikista, jota kirjassa kuunnellaan paljon.