Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Kuva Enorannan kotisivuilta

Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

  

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

  

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

  

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

  

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.

Olen jo jonkin aika ollut tietoinen kirjailijasta nimeltä Siiri Enoranta. Enoranta on varsin nuori ja tuottelias kirjailija- ja erittäin kehuttu. Hankin siis kätösiini Enorannan tuotannosta Surunhauraan, Lasinterävän ihan puhtaasti kiehtovan nimen ja kannen perusteella.

Surunhauraassa, lasiterävässä esitellään kaksi yhteiskuntaa. On Sidrineian kuningaskunta jossa valtaa pitävät miesten sijasta naiset. Suhtautuminen miehiin on suorastaan miesvihaa. Ja sitten on Surunkauriin saaret, joka vaikuttaa kaikessa tasa-arvoisuudessaan ja epämateriallisuudessaan varsinaiselta paratiisilta maan päällä. Kun nämä kaksi yhteisöä kohtaavat, konflikti on valmis.

Enorannalla on taito luoda tekstistä visuaalisesti hyvin antoisaa. Saideian lasikorut, koko Sidrineian palatsi, suklaahiiret ja surukauris heräsivät kaikki eloon mielessäni. Tarinassa on monta kertojaa, joiden näkökulmien palapelistä kokonaisuus rakentui ja pidin tästä ratkaisusta todella. Surunhauraan, lasinterävän kiinnostavin henkilö on mielestäni ankara ja despoottinen prinsessa Saideia, jonka kovuus sai minut heti odottamaan, milloin murtumisen hetki tulee. Sadeiaa ei voi pitää oikeudenmukaisena tai miellyttävänä hallitsijana, mutta hänessä on jopa ihailtavaa päämäärätietoisuutta.

Minua ilahdutti Enorannan tapa käsitellä seksuaalisuutta ja ylipäätään rakkautta. Kirjan maailmassa ei tarvitse keskustella siitä, mitä seksuaalista suuntausta kukin ihminen edustaa. Kukaan ei kyseenalaista samaa sukupuolta olevien henkilöiden välistä rakkautta, eivätkä he itse joudu ahdistumaan asiasta. Tällainen ajatusmaailma on jo varmasti aivan normaalia monille nuorille tänä päivänä, mutta itselläni on vahvat muistot siitä, kuinka vielä yläasteella ollessani ympäristön (lähinnä koulu) suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin oli lähes poikkeuksetta negatiivinen.

Surunhauras, lasinterävä on omaperäinen ja kauniisti kirjoitettu teos. Muutama pieni särö minun ja kirjan väliseen rakkauteen kuitenkin syntyi. Aavikolla elävät radhut, jonkinlainen hieman raakalaismainen heimokansa, tuntuu fantasiassa jo aika moneen kertaan nähdyltä. Toinen silmiinpistävä asia oli hahmojen nuori ikä. Yleisön ollessa nuorta, ymmärrän halun kirjoittaa nuorista ihmisistä, mutta esimerkiksi Tiraila oli jo mielestäni häiritsevän pikkuvanha.

Kirjan loppu oli myös vähän vaisu, vaikka lupauksia jostakin suuremmasta konfliktista rakennettiin. Ei sillä että olisin massiivisten taistelukohtausten ylin ystävä, mutta jokin hieman väkevämpi loppu olisi tehnyt kokonaisuudesta symmetrisemmän. Kaiken kaikkiaan Surunhauras, lasinterävä jätti erittäin hyvän mielen ja uteliaisuuden Enorannan muutakin tuotantoa kohtaan. Luin jonkin verran ihmisten pohdintoja kirjasta, ja monissa niistä kirjoittaja piti ensimmäisenä lukemaansa Nokkosvallankumousta parempana. Jännää, sillä itselläni järjestys on täysin päinvastainen! Nokkosvallankumouksesta sitten toisen kerran enemmän.

Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley

Murha oli pieni hinta ylellisestä elämästä!

Tom Ripley oli herrasmies. Hän tiesi miten käyttäytyä kutsuilla ja miten pukeutua aistikkaasti. Hän osasi arvostaa hyvää ruokaa ja hienoja viinejä. Hän oli kuin luotu vapaaseen, huolettomaan elämään, mutta hänen lahjakkuutensa valui hukkaan. New Yorkin nuhruisissa pikkuympyröissä. Rahattomana hän ei ollut mitään. Tom Ripley halusi Eurooppaan, parempaan elämään. Ja kun tilaisuus sitten tarjoutui, tarttui hän siihen ahnaasti. Hän ei kaihtanut mitään keinoja saadakseen mitä halusi. Hän oli valmis vaikka murhaan...

Olen nähnyt Lahjakas herra Ripley-leffan ehkä kymmenisen vuotta sitten, jolloin en edes tiennyt, että elokuva perustuu kirjaan. Muutamissa blogiteksteissä arvosteltiin hieman Matt Damonin valintaa päärooliin, mutta hän ei ollut muistaakseni siinä ollenkaan huono. Tai siis, arvostelut taisivat keskittyä Damonin ulkonäköön.

Matt Damon sikseen. Patricia Highsmithin Lahjakas herra Ripley on varsin hyvä dekkari, eräänlainen kissa ja hiiri- leikki, joka pitää hyvin otteessaan. Ripley on ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen päähenkilö. Fiktiossa samantyyppisiä päähenkilöitä ovat nyt ainakin Lolitan Humbert Humbert, ja Kellopeliappelsiinin Alex. Television puolelta ensimmäisenä mieleen tulee The Sopranos- sarjan Tony.  En varmasti ole ainoa, jota tällaiset pahishenkilöt viihdyttävät. Lukijana nautin siitä, että kirja haastaa minut pitämään tavallisesti omien arvojeni vastaisia tekoja oikeutettuina, tai että en halua päähenkilölle käyvän rikoksistaan huolimatta huonosti. Tai no, yksikään pahispäähenkilö ei koskaan ole saanut minua kokonaan puolelleen hyvistä yrityksistä huolimatta, mutta yleensä heidän tekojensa taustalta löytyy ymmärrettäviä motiiveja tai muita lieventäviä asianhaaroja.

En ole psykologi tai väitä tietäväni psykologiasta lukio-oppimäärää enempää, mutta minun silmissäni Tom Ripley on psykopaatti. Hänellä ei välitä ihmisistä aidosti, eikä tunne myötätuntoa tai syyllisyyttä omista teoistaan. Tom saa tehtäväkseen matkustaa Italiaan taivuttelemaan tuhlaajapoika, hauskaa ja boheemia välimerellistä elämää viettävä Dickie Greenleaf takaisin kotiin Yhdysvaltoihin. 

Tomin suhde Dickien muodostuu nopeasti omistushaluiseksi ja pakkomielteiseksi. Muistan, että elokuvan perusteella minulle syntyi käsitys Tomin olevan homoseksuaali. Kirjassakin mielestäni selkeästi vihjataan tähän suuntaan, vaikka toisaalta en näe Tomia kykenevänä tavalliseen tunne-elämään tai romanttiseen rakkauteen. Jotkut ovat nähneet, että kirjailija olisi yhdistänyt nimenomaan psykopaattisuuden homouteen. Näin voi varmasti tulkita, mutta en itse ajatellut kirjailijalla tällaista agendaa olleen. Tomin hahmoa määrittää vahvasti se, että hän pyrkii voimakkaasti eroon Tom Ripleyn identiteetistä ja hän haluaa olla joku aivan toinen tunteakseen olonsa hyväksi. Lahjakas herra Ripley on kirjoitettu 50-luvulla, jolloin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin ei ole tietääkseni ollut kovinkaan hyväksyvä. Jos ja kun Tom edustaa jotakin seksuaalivähemmistöä, tämä on yksi syy, jonka takia hän haluaisi olla jokin muu. Tomin hahmon taustalla näkyy myös se, että hänen elämänsä on ollut varsin onnetonta.

Lahjakasta herra Ripleytä voisin suositella kaikille dekkareiden ystäville, tai niille, joita moraalisesti epäilyttävien päähenkilöiden edesottamusten seuraaminen muuten vain kiinnostaa. Kirjassa muuten seikkaillaan niin paljon Italiassa, että voin varoittaa sen aiheuttavan pahaa matkakuumetta. Pitäisikö itsekin ottaa menolippu Mongibelloon ja viettää siellä päivät purjehtien ja Välimeressä uiskennellen?

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

lähde: Teos

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani kuvaa yhden päivän Marsalkan, Lihin ja Hennisen elämästä Kallion kaupunginosassa. Rahvaankuvauksen perinteitä kunnioittaen kirja marssittaa esiin kalliolaisen elämän koko kirjon, muun muassa nopanheiton iloineen ja suruineen.

Törmäsin Pussikaljaromaaniin ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Lukiossa vastasin erään opettajan väitöskirjatutkimuksen tiimoilta kyselyyn, jossa aineistona oli otteita Pussikaljaromaanista. Voin sanoa, etten ollut lainkaan innostunut kyseisestä kirjasta ja mielikuvani teoksesta typistyi ajaukseen ärsyttävistä henkilöistä, joilla oli oudot nimet. Kun sitten muutamana keväänä ahkerasti tankkaamassani pääsykoekirjassa käsiteltiin Rimmisen tekstiä kielenkäytön innovatiivisuuden kannalta, aiempi nihkeä fiiliksenivaihtuikin kiinnostukseen.

Vieläkin mietin, miksi annoin lyhyiden otteiden tehdä minuun niin ikävän vaikutelman. Pussikaljaromaanihan on aivan loistava kirja. Sen päähenkilöt, Marsalkka, Lihi ja Henninen, ovat ajelehtivat päämäärättömästi paikasta toiseen pysähtyneenä kesäpäivänä. Kun päivä kuuluu mitääntekemättömyydessä, suurimpiin saavutuksiin kuuluu esimerkiksi tien ylittäminen. Huolimatta siitä, että Marsalka, Lihi ja Henninen elävät melkolailla syrjäytynyttä elämää, Pussikaljaromaani ei ole millään tavalla masentava tai toivoton, päällimmäinen tunne lukiessa on enemmänkin optimistinen. Samaa ei voi sanoa monestakaan fiktiivisestä teoksesta, jonka pääosassa esiintyy suomalainen mies. Omassa mielessäni sommitelin Pussikaljaromaaniin loppuun lainauksen Tuntemattomasta sotilaasta; "hyväntahtoinen aurinko katseli heitä" ja niin edelleen.

Tapahtumien puutteen vuoksi lukijan huomio kiinnittyy Pussikaljaromaanin omalaatuiseen kerrontaan, joka varmasti myös tehokkaalla tavalla vieraannuttaa niitä, joiden makuhermoja teksti ei miellytä. Kilven Alastalon salissa lienee ollut kirjailijan inspiraation lähteenä, vaikka Kilpi onkin kaikessa Rimmistä hardcorempi tekijä. Ehkä myös ihan hyvä, sillä kaksi Alastalon salia luettavaksi yhdelle vuodella olisi jo vähän liikaa. Rimmisen tyyliin kuuluu oleellisesti täytesanoista raskas vuodatus, aivan kuin kaikelle pitäisi antaa mahdollisimman monta attribuuttia. Teoksen jämähtäneeseen tunnelmaan tyylivalinta sopii mielestäni hyvin.

"---aamupäivän rähmäiset kaikin tavoin rajoittuneet tunnit olivat lipuneet jonnekin aika kaus, vähän niinkuin johonkin vitriiniin, ja siinä vielä unitomuisessa katsannossa alkoi mieleen kasautua kaikenlaisia suureellisia lausekkeita uudesta alusta ja puhtaasta pöydästä..."

Mielenkiintoista Rimmisen hahmoissa on heidän selkeä tietoisuuteensa käyttämästään kielestä, kuten esimerkki nro. 1 osoittaa. Uudissanat ja muu kielellinen leikittely jaksoi ilahduttaa minua ensimmäisistä sanoista viimeisiin.

"--- se oli kertakaikkiaan sen näköinen liike että niillä yritäjillä ei tainnut olla ihan puhtaita jauhoja pussissaan, vai olisiko siinä nyt pitänyt käyttää monikkoa."

"Joka tapauksessa siinä toiminassa oli jotain kiistämättömän epäilyttävää, ja kaikkein kummallisin juttu siinä oli niiden myyntiartikkeleiden auttamaton ikäkuluus ja silminnähtävä käyttökelvottomuus, ne näyttivät siltä että niitä vohkittaessa oli täytynyt olla jonkinlainen aikakone pakoautona."

Rimminen on ollut kohtalaisen tuottelias kirjailija viime vuosina, ja ompa häneltä ilmestynyt yksi spefi-romaanikin. Ymmärtääkseni Pölkky on jossakin määrin samankaltainen kuin Pussikaljaromaani. Voisin lukea Rimmistä enemmänkin, sillä olen utelias sen suhteen, kuinka tyyliltään samanlaista hänen muu tuotantonsa on. Pussikaljaromaani oli vaikuttava, tiedä sitten toimiiko sama kahta kertaa. Koska viime aikoina hyvät lukukokemukset ovat olleet aika harvanlaisia, muistelen lämmöllä Pussikaljaromaanin pysähtynyttä, vahvaa tunnelmaa, ja lempikieleni, suomen, riemukasta ilmaisuvoimaa.

Kirjahyllyn salat aukenevat

Viime aikoina olen lukenut HS:stä hämmentäviä kirjoituksia: suomalaisista kodeista katoavat kirjahyllyt! Suunta on tosin ollut havaittavissa jo pitempään sisustuslehtien sivuilta. Kirjahyllyhän on koko kodin kaunein ja kiinnostavin elementti, siihen oma katseeni aina eksyy kylässä ollessanikin. Joten, kesän ja kirjahyllyjen kunniaksi: tämä on Lasisipulissa-blogin innoittama kirjahyllykierros, wohoo!

Olin aina haaveillut tummaa puuta olevista näyttävistä kirjahyllyistä, joten muuttaessani lapsuudenkodin lundiat lähtivät varastoon toimittamaan tehtäväänsä ja ostin kämpän muuhun ilmeeseen sopivan Boknäsin vitriinin. En enää haluaisi avohyllyä kirjoille, niin mukavaa on, kun kirjoihin ei kerry yhtään pölyä.

Kirjahyllyssäni majailevat kirjat voisi jakaa karkeasti kolmeen osastoon: 1) lempikirjani 2) kirjat, joita tarvitsee aina välillä selailla, esim. tietokirjat 3) kirjat, jotka odottavat milloin tahansa syttyvää inspiraatiota tarttua niihin, esim. iirin kielioppi tai Virginia Woolfin esseekokoelma. Kirjahyllyni järjestys elää, kun luettavana olevat kirjat tekevät tilaa muille. Minua kiusaa suuresti, jos saman kirjailijan teoksista on toistensa kanssa hyvin eriäviä ja yhteensopimattomia laitoksia. Tämän vuoksi aakkosjärjestyksestä ei ole tietoakaan. Varastossa on tosiaan oma kirjahyllynsä, jossa on lähes kaikki lapsuuteni kirjat, paljon sarjakuvia ja pääosa uusimmista kirpputorien löydöistä. 

 

Alin hylly on tarkoitettu isoille kirjoille. Kyseisellä hyllyllä on taidekirjoja, ompelukirjoja ja luontoon ja lemmikkeihin liittyviä kirjoja. Tämä hylly on varmasti kaikkein sekalaisin ja väliin on tungettu muutama lehtikin. Voisi kuvitella, että olen ahkerakin ompelija, mutta valitettavasti kyseinen harrastus on hyvin satunnainen. Kaavakirjoja pitää silti olla, eihän sitä koskaan tiedä milloin haluaakin tehdä kaikki vaatteensa itse. Kirjojen päällä lojuu Yrjö Karilaksen toimittama Pikku jättiläinen vuodelta 1958. Varsin mainion kirjan etulehdellä todetaan: ”Tietokirja nuorisolle, muistikirja, ohjekirja opiskelijoille” Kumpa vain saavuttaisikin sen vaiheen, jossa tuon kirjan sisältö olisikin vain jo opitun muistelua!

Yläpuoleisella hyllyssä on pieni kokoelma opiskeluihini liittyvää kirjallisuutta, joka on paitsi kiinnostavaa, myös välillä jopa hyödyllistä. Tunnustan etten ole lukenut Platonin Valtiota. Vielä. Ompelemani lötkö kettupehmo toimii osaston vartijana.

Sama teema jatkuu edelleen, joskaan kaikki kirjat eivät liity opiskeluihini vaan ovat siellä ihan yleisestä mielenkiinnosta. Hyllyn perusteella on helppo hahmottaa kiinnostuksenkohteitani: kielet, suomalaiset rikokset, eläimet ja kirja- sekä kirjehistoria. 

Kierros jatkuu ”klassikkohyllylle”, jossa pääosaa näyttelee Umberto Eco. Econ lisäksi tykkään näemmä lukea kauhua ja venäläistä kirjallisuutta.

Luen ja olen lukenut fantasiakirjallisuutta kohtalaisen paljon, mutta omistan sitä aika vähän. Asiaan vaikuttanee se, että monet kirjat ovat päätyneet eteenpäin. Sivussa näkyy myös pieni postimerkkikansio!

Ylimmän hyllyn kirjoille yhteistä on se, että ne ovat pokkareita. Carry on ei normaalista ole huutomerkkimäisesti tuossa keskellä, mutta hyllyyn oli jäänyt aukko, joka piti kuvaa varten täyttää jollakin. Ylähyllyn temaattisesta järjestyksestä on enää vain rippeet jäljellä, kun kirjat siellä vaihtavat ahkerasti paikkaansa.

Tänä vuonna olen lukenut aktiivisemmin jo omistamiani kirjoja sen sijaan, että tekisin jatkuvasti löytöretkiä kirjastoon. Olen ylpeä itsestäni tässä mielenlujuutta vaativassa suorituksessani. :D Niin kiinnostavia kirjoja kun olen mielestäni haalinut, ei pitäisi projektissa kai olla mitään vaikeaa?

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Vuosi 2033. Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan synkeissä metrotunneleissa. He taistelevat olemassaolostaan pimeydessä kehittyviä uhkia vastaan, ja kilpailevat metroasemat käyvät kamppailua linjojen hallinnasta.

Maanpäällinen sivilisaatio on menneisyyttä, muistoissa elävä myyttien ja legendojen rakennusaine. Radioaktiivinen säteily on kiihdyttänyt evoluutiota ja synnyttänyt uusia organismeja. Uuden maailman ravintoketjussa ihminen ei ole enää luomakunnan kruunu, vaan selviytymisvaistoonsa tukeutuva tunnelirotta.

Hajaannuksessa elävää pakolaisten maanalaista valtakuntaa uhkaa tuho. Nuori Artjom ymmärtää kauhukseen, että ihmiskunnan kohtalo on tullut hänen kannettavakseen.

Eräs ystäväni totesi pari vuotta sitten olevansa jo täysin kyllästynyt kaikkeen post-apokalyptiseen viihteeseen. No, minä en onneksi ole, ainakaan niin kauaa kun löydän sellaista kirjallisuutta kuin Dmitri Gluhovskin Metro 2033. Metro 2033 vei heti ajatukseni kauan sitten lukemaani Katsuhiro Otomon sarjakuvaan Akira, jossa oli hyvin samankaltainen tunnelma. Yhtäläisyyksiä löytyi myös Strugatskien Huviretkeen tienpientareelle, sillä Gluhovski on höydyntänyt tuomalla stalkerit omaan teokseensa.

Metro 2033 on pitkälti yhteiskuntakuvaus. Artjomin rooli päähenkilönä on lähinnä toimia lukijan silminä Artjomin harhaillessa pitkin metroa. Vasta loppupuolella hän muuttuu enemmän toimijaksi, kuin vain tapahtumien tarkkailijaksi. Artjomin tapaamat henkilöt ovat toteuttavat myös matkaoppaan funktiota. Heidän pitkät monologinsa ja keskustelunsa taustoittavat tarinaa ansiokkaasti. Joku voisi pitää seuraavaa erittäin kerettiläisenä, mutta en voi mitään sille, että tällainen kiertomatkailu tuo mieleeni Danten Jumalaisen näytelmän. Gluhovski on kuvailussaan perinpohjainen ja toimintaa kirjassa on vähänlaisesti, mikä tekee kohtauksista oikeastikin jännittäviä. Vaikka takakansi lupaa Artjomista jotakin eeppistä ihmiskunnan pelastajaa, messiaanisuus ei lopulta ilokseni toteutunut ihan kliseisimmällä tavalla.

Gluhovski osaa olla selittämättä lukijalle auki kaikkea ja monet asiat jäävätkin huhupuheen tasolle. Tämä sopii teokseen erinomaisesti, sillä on luontevaa ajatella, että hyvin rajoitetulla alueella elävät ihmiset täyttävät puutteita tietämyksessään kaikella kuulemallaan. Minusta oli mielenkiintoista seurata, miten ihmisyhteisö selviää poikkeuksellisissa oloissa ja miten se järjestyy uudelleen. Samasta syystä olen pitänyt ylipäätään erilaisista selviytymistarinoista.  

Siitä huolimatta, että pidin Metro 2033:sta paljon, siinä häiritsi korostettu maskuliinisuus ja naiskuva, voisi myös sanoa naishahmojen puute. Kirjassa on ainoastaan yksi nainen, joka esitellään nimeltä ja hänelläkään ei taida olla repliikkejä. Vähäiset naishahmot ovat lähinnä hysteerisiä ja ylipäätään stereotyyppisesti kuvattuja. Metron kovimmat tyypit sen sijaan ovat karskeja, kylmäverisiä sotilaita. Tiedä sitten kieliikö tämä asetelma jotain kirjailijan kotimaan asenneilmapiiristä tai ihanteista. Muuten tuntuu aika hullulta, että 2000-luvulla kirjoitetussa teoksessa naisten rooli voi olla näinkin olematon, etenkin kun naiset yleensä ovat merkittävä osa elävää yhteiskuntaa. Tietääkseni Gluhovski on hieman korjannut tilannetta Metron jatko-osassa ja syytä todella olisikin. Lisäksi Gluhovskin kuvailemat uudet organismit eivät ole uskottavia, sillä ei mikään sätely synnytä täysin mutatoituneita elämänmuotoja muutamassa kymmenessä vuodessa. Kuitenkaan tämä puoli ei lopulta ollut erityisen keskeinen, sillä vihulaisia esitellään varsin vähän, eikä siksi jäänyt erityisemmin hampaankoloon.

Metro 2033 on hidastempoinen kiertomatka Gluhovskin luomassa maailmassa ja jos ei satu olemaan genren tai kirjoitustyylin ystävä, se saattaa käydä pitkästyttäväksi. Koska satuin pitämään molemmista, Metro 2033 on ollut tähän asti vuoden paras lukukokemus ja kirja, jota en olisi millään laskenut käsistäni. Suosittelen kaikille postapokalypsestä pitäville lukijoille, joita synkkyys tai ajoittainen äijämäisyys ei liiaksi kauhistuta.