Kuva Enorannan kotisivuilta |
Sarastuksen palatsi kuhisee
valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on
pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.
Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on
vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen
on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.
Valtameren takana elää Surukauriin
kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä
aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin
ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.
Enorannan romaani on kertojaäänien
kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin
prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.
Olen jo jonkin aika ollut tietoinen kirjailijasta
nimeltä Siiri Enoranta. Enoranta on varsin nuori ja tuottelias kirjailija- ja
erittäin kehuttu. Hankin siis kätösiini Enorannan tuotannosta Surunhauraan, Lasinterävän ihan
puhtaasti kiehtovan nimen ja kannen perusteella.
Surunhauraassa, lasiterävässä esitellään kaksi yhteiskuntaa. On Sidrineian
kuningaskunta jossa valtaa pitävät miesten sijasta naiset. Suhtautuminen miehiin
on suorastaan miesvihaa. Ja sitten on Surunkauriin saaret, joka vaikuttaa kaikessa
tasa-arvoisuudessaan ja epämateriallisuudessaan varsinaiselta paratiisilta maan
päällä. Kun nämä kaksi yhteisöä kohtaavat, konflikti on valmis.
Enorannalla on taito luoda tekstistä visuaalisesti hyvin antoisaa. Saideian lasikorut, koko Sidrineian palatsi, suklaahiiret ja surukauris heräsivät kaikki eloon mielessäni. Tarinassa on monta kertojaa, joiden näkökulmien palapelistä kokonaisuus rakentui ja pidin tästä ratkaisusta todella. Surunhauraan, lasinterävän kiinnostavin henkilö on mielestäni ankara ja despoottinen prinsessa Saideia, jonka kovuus sai minut heti odottamaan, milloin murtumisen hetki tulee. Sadeiaa ei voi pitää oikeudenmukaisena tai miellyttävänä hallitsijana, mutta hänessä on jopa ihailtavaa päämäärätietoisuutta.
Enorannalla on taito luoda tekstistä visuaalisesti hyvin antoisaa. Saideian lasikorut, koko Sidrineian palatsi, suklaahiiret ja surukauris heräsivät kaikki eloon mielessäni. Tarinassa on monta kertojaa, joiden näkökulmien palapelistä kokonaisuus rakentui ja pidin tästä ratkaisusta todella. Surunhauraan, lasinterävän kiinnostavin henkilö on mielestäni ankara ja despoottinen prinsessa Saideia, jonka kovuus sai minut heti odottamaan, milloin murtumisen hetki tulee. Sadeiaa ei voi pitää oikeudenmukaisena tai miellyttävänä hallitsijana, mutta hänessä on jopa ihailtavaa päämäärätietoisuutta.
Minua ilahdutti Enorannan tapa käsitellä
seksuaalisuutta ja ylipäätään rakkautta. Kirjan maailmassa ei tarvitse
keskustella siitä, mitä seksuaalista suuntausta kukin ihminen edustaa. Kukaan
ei kyseenalaista samaa sukupuolta olevien henkilöiden välistä rakkautta,
eivätkä he itse joudu ahdistumaan asiasta. Tällainen ajatusmaailma on
jo varmasti aivan normaalia monille nuorille tänä päivänä, mutta itselläni on
vahvat muistot siitä, kuinka vielä yläasteella ollessani ympäristön (lähinnä
koulu) suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin oli lähes poikkeuksetta
negatiivinen.
Surunhauras, lasinterävä on omaperäinen ja kauniisti kirjoitettu teos. Muutama pieni särö minun ja kirjan väliseen rakkauteen kuitenkin syntyi. Aavikolla elävät radhut, jonkinlainen hieman
raakalaismainen heimokansa, tuntuu fantasiassa jo aika moneen kertaan nähdyltä.
Toinen silmiinpistävä asia oli hahmojen nuori ikä. Yleisön ollessa nuorta, ymmärrän
halun kirjoittaa nuorista ihmisistä, mutta esimerkiksi Tiraila oli jo mielestäni häiritsevän pikkuvanha.
Kirjan loppu oli myös vähän vaisu, vaikka lupauksia
jostakin suuremmasta konfliktista rakennettiin. Ei sillä että olisin
massiivisten taistelukohtausten ylin ystävä, mutta jokin hieman väkevämpi loppu
olisi tehnyt kokonaisuudesta symmetrisemmän. Kaiken kaikkiaan Surunhauras, lasinterävä jätti erittäin
hyvän mielen ja uteliaisuuden Enorannan muutakin tuotantoa kohtaan. Luin jonkin
verran ihmisten pohdintoja kirjasta, ja monissa niistä kirjoittaja piti ensimmäisenä
lukemaansa Nokkosvallankumousta parempana. Jännää, sillä itselläni järjestys on
täysin päinvastainen! Nokkosvallankumouksesta sitten toisen kerran enemmän.
Surunhauras, lasinterävä on Nokkosvallankumouksen ohella suosikkini Enorannan kirjoista. (Ainakin niiden kanssa olen tainnut itkeä tämän kirjailijan kanssa kaiksta eniten.) Enoranta on muutenkin yksi lempikirjailijoistani. Nokkosvallankumoukseen mulla liittyy tosi henkilökohtaisia muistoja (ja luin kirjan juuri oikeaan aikaan elämässäni), joita sitten Surunhauraaseen ei liity. Se ei kuitenkaan himmennä kirjan hohtoa millään tavalla, enkä nosta kumpaakaan kirjaa toisen edelle. Maailmat ja tarinat ovat kuitenkin niin erilaisia.
VastaaPoistaEnorannalta ilmestyi muuten juuri uusi teos, Josir Jalatvan eriskummallinen elämä, jonka ostin kirjamessuilta. En tiedä, haluaisinko hyökätä heti kirjan kimppuun vai säästellä sitä mahdollisimman pitkään.
Nuo kaksi kirjaa ovat todentotta kovin erilaisia: yhteinen nimittäjä on lähinnä se, että keskeiset hahmot ovat iältään nuoria. Surunhauras, lasinterävä oli kuitenkin monista surullisistakin tapahtumista huolimatta tunnelmaltaan optimistisempi. Ja, henkilökohtaisia muistojen merkitystä ei tosiaan voi ohittaa. Jotkut kirjat voivat tehdä lähtemättömän vaikutuksen tietyssä elämänvaiheessa, ja lukemishetkestä voi jäädä erittäin vahvat muistot. Sama pätee myös moniin elokuviin.
PoistaJosir Jalatvan eriskummallinen elämää vaikuttaa takakannen perusteella erittäin kiintoisalta, aion varmasti lukea ennemmin tai myöhemmin. Koska olen itse aina ollut kovin malttamaton kirjojen suhteen, kehotukseni on: kimppuun vaan! No, on siinä säätelemisessä se hyvä puoli, että on sitten jotain kivaa mihin tarttua, jos maailma tuntuu synkältä tai lukujumitus painaa.