Stephen King: Kauhun vuodenajat II

Luettuani Kingin Tervetuloa Joylandiin mieleni kaihosi heti lisää Kingiä. Kuten aiemmin mainitsin, Tervetuloa Joylandin nostalginen kerronta muistuttaa Ruumista, johon myös filmatisointi Stand by Me perustuu. Näin elokuvan joskus 13- vuotiaana koulussa ja muistan sen olleen vaikuttava. Sen sijaan kaikkina näinä vuosina dominoivin muistikuvani Ruumiista on ollut se, että siinä oli jotenkin häiritsevä kohtaus juuri seksiä harrastaneesta ”pariskunnasta”. Kyseisestä sivujuonteesta en pitänyt sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se olikin niitä harvoja kohtia, joita en ahminut suurella nautinnolla.

Ruumiissa päähenkilö muistelee lapsuutensa kesää, joka oli käännekohta lapsuuden viattoman ja yksinkertaisen elämän sekä nuoruuden kriisien välillä. Lapsuudenkuvauksia on aina hauska lukea. Olen vielä sen verran nuori, ettei kauheasti etäisyyttä ja muisteltavaa vielä muista elämänvaiheista olekaan. Lapsuuteen liittyy olennaisesti se, että koko maailma vielä tuntuu avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Koska monet asiat koetaan ensimmäistä kertaa, tunteet ja vaikutelmat ovat usein hyvin voimakkaita, jotkut hyvinkin vahvasti maailmankuvaa muokkaavia. 

Menneiden tapahtumien muistelemiseen liittyy yleensä jonkinlainen melankolia. Ruumissa etäisyys tapahtumiin tuo kriittisyyttä, eikä aika ole kullannut kaikkia muistoja. Stephen King osoittaa yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä kuvatessaan, millainen vaikutus perhetaustalla ja erityisesti ystävillä on yksiön elämänkulkuun. Pidin kertomuksesta erittäin paljon, enkä vain siksi, että se oli napakasti kirjoitettu. Ruumis tavoitti mielestäni hyvin ristiriidan, jota ihminen voi kokea halutessaan olla lojaali ystävä ja kuitenkin tehdä valinnat itselleen parhaimmalla tavalla.

Toinen kokoelmaan kuuluva tarina on nimeltään Talvinen tarina. Luin Talvista tarinaa hieman hämmentyneenä, sillä se ei vaikuttanut millään tavalla Kingin kirjoittamalta aiheensa tai tyylinsä puolesta. Kehyskertomuksessa mies lähtee talvi-iltana käymään salaperäisellä klubilla, jossa takkatulen äärellä kerrotaan tarinoita. Pidin kehyskertomuksesta enemmän kuin varsinaisesta tarinasta. Keskellä talven kylmyyttä olisi itsekin mukavaa istuutua takkatulen ääreen kuuntelemaan muiden tarinoita. Selittämättä jäävät asiat ovat tietenkin aina kiinnostavia, joten klubin salaseuramainen luonne viehätti minua. 

Kauhun vuodenaikojen jälkeen olikin sopiva hetki katsoa Stand by Me pitkästä aikaa uudelleen. Se on mielestäni edelleen erinomainen ja klassikkoasemansa ansainnut.