Ama Ata Aidoo: Muutoksia -eräs rakkaustarina

 Muutoksia – eräs rakkaustarina on sekä koominen että liikuttava kertomus ghanalaisten ihmissuhteista. Esi on urbaani tiedenainen, jonka mies ahdistuu vaimonsa itsenäisyydestä ja raiskaa hänet. Lujatahtoinen Esi ottaa avioeron ja päättää omistautua uralleen. Pian hän kuitenkin tapaa hurmaavan Alin, jolla on jo yksi vaimo. Kohtalon ironia on irvokasta – emansipoitunut Esi päätyy Alin kakkosvaimoksi.

Ama Ata Aidoon Muutoksia- eräs rakkaustarina valikoitui luettavakseni erään lukupiirin kautta, jossa etsittiin afrikkalaista kirjailijaa Helmetin lukuhaasteeseen. Epäilen, olisinko muuten tullut koskaan löytäneeksi tai lukeneeksi kyseistä kirjaa. Teoksen nimi kuvaa osuvasti sisältöä. Kirjan naiset elävät vanhan ja uuden murroksessa: välivaiheessa, jossa vanhemmat sukulaiset ja miehet vielä olettavat naisen ottavan perinteisen roolin ja olevan tähän tyytyväinen. Esin ja Alin suhde on rakkaustarina, mutta ei yksinomaan onnellinen. 

Pidin lopulta kirjaa ihan kelvollisena, vaikka alku ei vakuuttanut. Hahmoistaan Aidoolla tuntui olevan selkeä visio, millaisia hän haluaa heidän olevan. Esi ja hänen ystävättärensä Opokuya ovat mielestäni inhimillisiä pohtiessaan omaa paikkaansa naisena ulkopuolelta tulevien odotusten paineessa. Mieshahmot ovat sen sijaan yksipuolisen itsekkäitä ja nihkeitä. Vanhoilla sukulaisilla ei ole juurikaan muuta roolia kuin olla stereotyyppisen konservatiivisia ja pitää kiinni kaikista vanhoista perinteistä. Ensimmäiset luvut Aidoo vaikutti olevan hieman hukassa kerronnan kanssa. Seuraavassa esimerkkejä:

 ---hän vastasi tänä-aamuna-minulla-ei-ole-aikaa-kohdella-aikuista-miestä-kuin-hemmoteltua-mammanpoikaa-äänellään.

Sulavampiakin tapoja kuvat ihmisen äänensävyä varmasti löytyisi, mutta Aidoo on mieltynyt tähän tyyliin, jota käyttää useammankin kerran.

Hän katsahti ylös ja näki hyvin komeat kasvot. Mies sitä paitsi tiesi, että hänen kasvonsa olivat komea, ja tiesipä pari muutakin imartelevaa seikkaa itsestään. Esi ei kuitenkaan ollut sellaisella tuulella, että olisi kiinnittänyt huomiota kenenkään ulkonäköön tai hurmaantunut itsetietoisista hurmureita.

Siis näkikö Esi komeat kasvot vai ei? Kuulin, että tässä on kyseessä ns. epäluonnollinen kerronta. En valitettavasti ole perehtynyt asiaan itse, joten en osaa arvioida asiaa sen syvällisemmin, kohta näyttäytyi minulle lähinnä hassuna.

Muitakin hämmennystä herättäviä esimerkkejä löytyy. Eräs luku alkaa kuvaamalla Esin tyttären tuntemuksia. Hänen näkökulmansa kuitenkin hylätään heti seuraavalla sivulla ja siirrytään Esiin. Tytär mainitaan useamman kerran myöhemminkin kirjassa, mutta hänellä ei ole repliikkejä eikä hänen näkökulmiaan oteta huomioon. Miksi hänet tuodaan edes alussa esille, kun hän ei ole millään tavalla olennainen hahmo? Opokuyan sekä Alin vaimon Fusenan tarinat taas tuntuivat jäävän kesken. Esin tuntemusten kuvailu juuri raiskauksen jälkeen herätti myös ihmetystä:

Pitkään toviin kumpikaan heistä ei puhunut. Oko ei halunnut sanoa enää mitään eikä Esi pystynyt sanomaan mitään, ainakaan vähään aikaan. Mitä näin suurelle vihalle voi tehdä, näin valtavalle turhautumiselle. Niin paljon tahallista ärsytystä niin aikaisin aamulla ja vielä alkuviikosta.
  
Aviomiehensä raiskaamaksi joutuminen onki varmasti juuri ärsyttävää, etenkin jos se tapahtuu aamulla ja alkuviikosta. Siihen nähden, että raiskauksen kuvittelisi olevan koko teoksen käännekohta, se korsi, joka katkaisee kamelin selän, sitä käsitellään erittäin vähän. Aidoolla on myös kunnianhimoisia ja kokeilullisia ratkaisuja kirjassaan. Minulle ei selvinnyt, mikä funktio satunnaisilla sisennetyillä riveillä, runopätkillä tai näytelmäkäsikirjoitusta muistuttavilla dialogeilla oli. Kirja on jaettu kolmeen osaan, mutta vain viimeinen näistä erottuu selvästi omaksi osakseen, muuten jako oli tarpeeton.

Kankeudesta huolimatta tarina parani loppua kohden. Ihmiset, joiden kanssa keskustelin kirjasta, olisivat toiveet kirjan painaville teemoille enemmän käsittelyä. Olen samaa mieltä siitä, että kiinnostavat aiheet jäivät melko pintapuolisiksi. Toisaalta koin virkistäväksi sen ettei tarina ollut toivoton ja inhorealistinen. Esillä ja Opokuya suhtautuvat elämään positiivisesti vaikka se ei ole aina helppoa. Hyviä hahmoja ja kiinnostavaa asiaa kirjasta löytyy, mutta kaikesta jää huolittelematon maku. Sivuja ei ole kuin parisataa, joten kyllähän tämän luki pikaisena tutkimusmatkana afrikkalaiseen kirjallisuuteen.